"Mustasukkaisuuden tuskat eivät jättäneet minua rauhaan koko
sinä aikana, jona olin naimisissa. Mutta oli ajanjaksoja, joina
erikoisen kipeästi niistä kärsin. Ja ensimäinen sellainen ajanjakso
oli se, jolloin lääkärit ensimäisen lapsen synnyttyä kielsivät
häntä imettämästä. Sinä aikana olin tavattoman mustasukkainen,
ensiksikin koska vaimoni silloin oli sen äideille ominaisen
rauhattomuuden vallassa, joka ehdottomasti syntyy, kun elämän
säännöllistä kulkua aiheettomasti häiritään; toiseksi koska minä,
nähdessäni kuinka helppoa hänen oli luopua täyttämästä äidin
siveellisiä velvollisuuksia, päätin, vaikkakin itsetiedottomasti,
että hän yhtä helposti voi vapautua puolisonkin velvollisuuksista,
sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän oli täysin terve ja noiden
kelpo lääkärien kiellosta huolimatta imetti itse seuraavat lapset
kärsimättä pienintäkään haittaa".
"Tepä ette liioin rakasta lääkäreitä", virkoin, huomatessani, kuinka
hänen äänensä sai aina erikoisen vihamielisen sävyn, kun hän mainitsi
heistä.
"Tässä ei ole kysymys siitä, rakastanko vai enkö rakasta heitä. He
ovat tuhonneet minun elämäni, samoinkuin ovat tuhonneet ja vieläkin
tuhoavat tuhansien, satojen tuhansien ihmisten elämän, enkä minä
voi olla yhdistämättä syytä ja seurausta keskenään. Minä ymmärrän,
että he, kuten asianajajat ja kaikki muutkin tahtovat, ansaita
rahoja, ja minä antaisin mielelläni heille puolet tuloistani, ja
varmasti jokainen, jos käsittäisi, mitä he tekevät, jotta he vain
eivät puuttuisi perhe-elämäämme, eivät milloinkaan lähestyisi meitä.
En kylläkään ole kerännyt tilastoa, mutta tiedossani on kymmeniä
tapauksia -- niitä on lukemattomia! -- joissa he ovat surmanneet
lapsen äidin kohtuun, vakuuttaen, ettei äiti voi kestää synnytystä,
mutta äiti siitä huolimatta on myöhemmin synnyttänyt mainiosti.
Näitä murhia ei kukaan ota lukuun, yhtävähän kuin otettiin lukuun
inkvisition tekemiä murhia, koska uskottiin että ne tapahtuivat
ihmiskunnan onneksi. Heidän tekemiään rikoksia ei voi lukea. Mutta
kaikki nämä rikokset eivät ole mitään sen siveellisen materialistisen
mädännäisyyden rinnalla, jonka he istuttavat yhteiskuntaan,
erittäinkin naisten kautta.
"En puhukaan siitä, että jos heidän ohjeitaan rupeaisi seuraamaan,
niin ihmiset eivät saisi kaikkialla uhkaavan tartunnanvaaran vuoksi
tulla yhteen, vaan heidän täytyisi kokonaan eristäytyä; kaikkien
täytyisi heidän neuvojensa mukaisesti istua toisista erillään,
päästämättä hetkeksikään suustaan karbolihapporuiskutusta (muuten on
keksitty, ettei sekään kelpaa). Mutta sekään ei vielä ole mitään.
Myrkky on pääasiallisin tekijä ihmisten, erittäinkin naisten
turmelemisessa.
"Nykyään ei käy sanominen: 'elät huonosti, elä paremmin'; sitä ei
ole sanottava itselleen eikä toiselle. Jos elää huonosti, on syy
etsittävä hermoston toiminnan epäsäännöllisyydestä j.m.s. Ja silloin
on mentävä lääkärien luokse, he neuvovat ostamaan parillakymmenellä
kopeekalla lääkettä apteekista, ja nielemään sen. Käyt huonommaksi,
ota lisää lääkkeitä, käy uudestaan lääkärissä. Erinomainen keino!
"Mutta sekään ei kuulu asiaan. Sanon vain, että vaimoni kykeni
mainiosti itse imettämään lapset, ja tämä lasten kasvattaminen ja
imettäminen yksin pelasti minut mustasukkaisuuden kidutuksesta. Ellei
niin olisi ollut, olisi kaikki tapahtunut jo aikaisemmin. Lapset
suojelivat minua ja häntä. Kahdeksan vuoden kuluessa hän synnytti
viisi lasta. Ja kaikki, paitsi ensimäistä, hän imetti itse".
"Missä ovat nyt lapsenne", kysäisin.
"Lapset?" kysyi hän säikähtäen.
"Suokaa anteeksi, teidän on ehkä vaikea muistella heitä?"
"Ei se mitään. Lapset otti kälyni ja hänen veljensä huostaansa.
He eivät antaneet niitä minulle. Minä annoin heille omaisuuden,
mutta lapsia he eivät antaneet minulle. Minuahan pidetään hulluna.
Tulen nyt heidän luotaan. Sain nähdä lapset, mutta en saanut heitä
luokseni. Muutoinhan kasvattaisin heidät niin, että heistä ei tulisi
samanlaisia, kuin heidän vanhempansa olivat. Mutta heistä täytyy
tulla juuri sellaisia. Mitäpä teet! Onhan luonnollista, ettei heitä
anneta minulle, ei uskota minun hoitooni. Enkähän sitäpaitsi tiedä,
kykenisinkö kasvattamaan heidät. Luulen, etten kykenisi. Olen
ihmisraunio rampa. Mutta yksi minussa on. Minä tiedän. Niin, varmaa
on, että tiedän sen, minkä tietämiseen kaikilta muilta kuluu vielä
pitkä aika.
"Niin, lapset ovat elossa ja kasvavat samanlaisina villeinä kuin
kaikki heidän ympärillään. Olen nähnyt heidät kolme kertaa. En voi
tehdä mitään heidän hyväkseen, en mitään. Nyt matkustan etelään.
Minulla on siellä pikku talo ja puisto...
"Kauan kestää, ennenkuin ihmiset tulevat tietämään sen, minkä minä
tiedän. Kuinka paljon on rautaa ja mitä metalleja on auringossa ja
tähdissä he voivat pian saada tietää, mutta sen keksiminen, mikä
paljastaa meidän sikamaisuutemme, se on vaikeaa, hirveän vaikeaa!
"Te edes kuuntelette; olen kiitollinen edes siitä".