"Mutta meidän piirissämme on aivan päinvastoin: jos mies vielä
ajatteli pidättymistä ollessaan nuorimies, niin naimisiin mentyään
jokainen arvelee, että pidättyminen ei sitten enää ole tarpeen.
Sillä eiväthän nuo kahdenkeskeiset matkat häiden jälkeen, joille
vastanaineet vanhempien suostumuksella lähtevät, ole mitään muuta
kuin lupa irstailun harjoittamiseen. Mutta siveyslaki kostaa itse
puolestaan, kun sitä rikotaan. Kuinka yritinkin järjestää itselleni
oikeaa kuherruskuukautta, ei siitä syntynyt mitään. Kaiken aikaa
oli ilkeätä, hävettävää ja ikävää. Mutta sangen pian kävi kaikki
suorastaan tuskallisen raskaaksi. Se alkoi hyvin pian. Kolmantena
tai neljäntenä päivänä tapasin vaimoni ikävissään, aloin kysellä,
mistä se johtui, syleilin häntä, mikä mielestäni oli kaikki, mitä
hän saattoi toivoa, mutta hän työnsi käteni syrjään ja purskahti
itkemään. Miksi? Hän ei osannut sanoa syytä. Mutta hän tunsi
masennusta, painostusta. Rupesin kyselemään, hän puhui jotakin
sentapaista, että hänen oli ikävä, kun äiti ei ollut hänen luonaan.
Se ei tuntunut minusta todelta. Tyynnyttelin häntä, puhumatta
mitään äidistä. Käsitin, että hänen mieltään muutoin vain painosti
ja että äiti oli vain keksitty selitys. Mutta hän pahastui heti
siitä, etten puhunut äidistä, ikäänkuin en olisi uskonut häntä.
Hän sanoi näkevänsä, etten rakastanut häntä. Nuhtelin häntä hänen
oikkuilustaan, ja silloin hänen piirteensä äkkiä kokonaan muuttuivat,
mielipahan sijaan niissä kuvastui suuttumusta, ja hän alkoi peräti
ilkein sanoin soimata minua itsekkyydestä ja kovasydämisyydestä.
Katsahdin häneen. Hänen kasvonsa kuvastivat jäätävää kylmyyttä ja
vastenmielisyyttä, miltei vihaa minua kohtaan. Muistan, kuinka
säikähdin sen nähdessäni. -- Kuinka? Mitä? -- ajattelin minä. --
Rakkaus, sielujen liitto, ja sensijaan tällaista! Mahdotonta, se ei
voi olla hän! Koetin hellyttää häntä, mutta eteeni kohosi sellainen
ylipääsemätön kylmän, purevan vihamielisyyden muuri, etten ennättänyt
ajattelemaankaan, ennenkuin itsekin ärryin, ja me syydimme molemmat
koko joukon pahoja sanoja toisillemme. Tämä ensimäinen riitamme teki
mieleeni kauhean vaikutuksen. Sanoin sitä riidaksi, mutta se ei ollut
mikään riita, vaan sen kuilun paljastaminen, joka todellisuudessa
oli meidän välillämme. Aistillisuuden tyydyttäminen oli haihduttanut
rakastuneisuuden, ja meille paljastui todellinen suhteemme toisiimme,
s.o. kahden toisilleen aivan oudon egoistin, jotka halusivat hankkia
itselleen toisen avulla mahdollisimman paljon huvia. Sanoin riidaksi
sitä, mitä välillämme tapahtui, mutta riita se ei ollut; se oli
vain todellinen suhteemme, joka näyttäytyi nyt, kun aistillisuus
oli saanut omansa. En ymmärtänyt että tämä kylmä ja vihamielinen
suhde oli meidän normaalisuhteemme, en ymmärtänyt siksi, että sen
ensi aikoina taas sangen pian peitti meiltä uudelleen heräävä
aistillisuuden puuska, s.o. rakastuminen.
"Ajattelin, että olimme riitaantuneet ja leppyneet ja ettei sellaista
enää vasta satu. Mutta tämän ensimäisen kuherruskuukauden aikana
tuli taas hyvin pian kyllästymiskausi, taas lakkasimme olemasta
toisillemme tarpeellisia, ja taas puhkesi riita. Tämä toinen riita
koski minuun vielä kipeämmin kuin ensimäinen. -- Ensimäinen ei siis
ehkä ollutkaan mikään satunnaisuus, vaan näin tulee olla ja näin on
oleva --, ajattelin. Toinen riita koski minuun sitäkin kovemmin,
kun se johtui aivan mahdottomasta asiasta. Syynä olivat jollakin
tavoin rahat, joita en milloinkaan säälinyt enkä mitenkään voinutkaan
sääliä vaimoni vuoksi. Muistan vain, että hän jotenkin väänsi asian,
että joku huomautukseni näytti minun taholtani halulta vallita
häntä rahojeni avulla, joihin minä muka olin väittänyt itselläni
olevan yksinoikeuden; jotakin mahdotonta, typerää, alhaista, mikä
ei ollut minulle eikä hänelle ominaista. Suutuin, soimasin häntä
epäkohteliaisuudesta, hän minua vuorostaan, -- ja riita oli valmis.
Hänen sanoissaan, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan näin taas
saman tylyn, kylmän vihamielisyyden, joka kerran ennen oli niin
oudostuttanut minua. Muistan riitaantuneeni veljeni, ystävien, isäni
kanssa, mutta meidän välillämme ei milloinkaan ollut tuollaista
erikoista, purevaa ilkeyttä. Mutta kului jokunen aika ja taas
tämä molemminpuolinen vihamielisyys hävisi rakastuneisuuden, s.o.
aistillisuuden varjoon, ja minä lohduttauduin vielä kerran sillä
ajatuksella, että nämä molemmat riidat olivat erehdyksiä, jotka
saattoi korjata. Mutta pian tuli kolmas, neljäs riitaantuminen, ja
minä tajusin, ettei se ollutkaan satunnaista, vaan että niin täytyi
olla, että niin oli aina oleva, ja kauhistuin elämää, joka odotti
minua. Sen lisäksi minua kidutti hirveä ajatus, että ainoastaan
minä elän niin pahoin vaimoni kanssa, niin eri tavalla kuin olin
odottanut, kun muissa avioliitoissa sensijaan ei sellaista tapahdu.
En vielä silloin tiennyt, että se on aivan yleistä, mutta että
kaikki, samoinkuin minäkin, luulevat sen olevan heidän yksinomaisen
onnettomuutensa ja salaavat tämän hävettävän onnettomuutensa ei
ainoastaan muilta vaan itseltäänkin, eivät rohkene tunnustaa sitä
itselleenkään.
"Se alkoi ensimäisinä päivinä ja jatkui koko ajan, käyden yhä
kiihkeämmäksi ja katkerammaksi. Sieluni sisimmässä tunsin jo
ensimäisinä viikkoina, että olin mennyt mies, että oli käynyt
toisin kuin olin odottanut, että avioliitto, paitsi sitä ettei se
ollutkaan mikään onni, oli jotakin hyvin raskasta; mutta minä kuten
kaikkikin en tahtonut tunnustaa sitä itselleni (en tunnustaisi
nytkään, ellei kaikki olisi lopussa) ja salasin sen sekä muilta
että itseltänikin. Nyt minua ihmetyttää etten nähnyt todellista
tilaani. Sen olisi voinut tajuta jo siitäkin, että riidat syntyivät
sellaisista seikoista, että myöhemmin, lepyttyämme, oli usein
mahdoton muistaa, mistä olimme riitaantuneet. Järki ei ennättänyt
_väärentää_ alituisesti vallitsevalle keskinäiselle vihamielisyydelle
kylliksi aiheita. Mutta sitäkin hämmästyttävämpää oli leppymisen
syiden riittämättömyys. Toisinaan oli sanoja, selityksiä,
vieläpä kyyneleitäkin, mutta joskus ... oh! nyt inhoittaa sen
muisteleminenkin -- soimattuamme toisiamme mitä ilkeimmin sanoin,
yht'äkkiä sanaton silmäys, hymyily, suuteloita, syleilyjä... Kuinka
ruokotonta! Kuinka saatoin olla silloin näkemättä tuon kaiken
saastaisuutta..."