"Niin kaikki naivat, niin nain minäkin, ja alkoi ylistetty
kuherruskuukausi. Mikä typerä nimitys sekin", sähähti hän
kiukustuneesti. "Kävin kerran Pariisissa ollessani katsomassa sen
nähtävyyksiä ja menin muutamaan paikkaan, jossa näytettiin partaista
naista ja merikoiraa, kuten ilmoituskilvessä mainittiin. Nämä eivät
olleet muuta kuin mies avorintaisessa naisen puvussa ja mursun
nahkaan vedetty koira, joka ui vesialtaassa. Kaikki oli perin vähän
mielenkiintoista; mutta poistuessani opastaja kohteliaasti saattoi
minut ovelle ja sanoi yleisölle, osoittaen minua: 'kysykääpä tältä
herralta, eikö kannata tulla katsomaan. Käykää sisään, käykää sisään,
frangi hengeltä!' Minua olisi hävettänyt sanoa, ettei kannata
mennä katsomaan ja siihen esittäjä arvatenkin luotti. Samoin on
todennäköisesti laita niiden, jotka ovat kokeneet kuherruskuukauden
kaiken inhottavuuden eivätkä vapauta muita harhaluulosta. En minäkään
selittänyt kenellekään, mutta nyt en voi ymmärtää, miksi ei olisi
sanottava totuutta. Onpa mielestäni välttämätöntäkin ilmaista siitä
totuus. Noloa, hävettävää, tympäisevää, surkeata ja erittäinkin
ikävää, mahdottoman ikävää! Koin jotakin samantapaista silloin kuin
aloin tupakoida, kun minua kuvotti ja suuni tuli täyteen sylkeä,
ja minä nieleskelin ja koetin näyttää tuntevani suurta nautintoa.
Nautinto tupakoimisesta samoinkuin tästä toisestakin, jos tulee,
tulee myöhemmin: aviopuolisoiden täytyy kasvattaa itsessään tätä
pahetta, saadakseen siitä nautintoa".
"Mitenkä, pahetta?" kysyin minä. "Tehän puhutte luonnollisimmasta
inhimillisestä ominaisuudesta".
"Luonnollisesta?" vastasi hän. "Luonnollisestako? Ei, sanon teille,
että olen päinvastoin saanut sen vakaumuksen, että se ei ole
luonnollinen. Se on kerrassaan _luonnonvastainen_. Kysykää lapsilta,
kysykää turmeltumattomalta tytöltä. Sisareni meni hyvin nuorena
naimisiin miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa häntä itseään vanhempi
ja irstailija. Muistan, kuinka hämmästyimme hääyönä, kun hän kalpeana
ja itkien pakeni miehensä luota ja vavisten koko ruumiiltaan kertoi,
ettei hän millään ehdolla voi edes sanoa, mitä mies oli häneltä
tahtonut.
"Te sanotte: luonnollinen!
"Luonnollista on syödä. Ja syöminen on alunpitäen hauskaa, helppoa
ja miellyttävää eikä lainkaan hävettävää, mutta tämä on inhottavaa,
hävettävää ja tuskallista. Ei, se ei ole luonnollista! Ja
turmeltumaton tyttö, se on vakaumukseni, vihaa sitä aina".
"Mutta millä tavoin", kysyin minä, "voisi ihmissuku jatkua?"
"Niin, kunpa vaan ei ihmissuku häviäisi", virkahti hän ilkeästi,
ivallisesti, ikäänkuin odottaen tätä tuttua ja vilpillistä
huomautusta. "Jumalista pidättäytymistä lastensiittämisestä, jotta
englantilaiset loordit aina voisivat ahmia itsensä kylläisiksi, se
käy päinsä. Julista pidättäytymistä, jotta elämä olisi hauskempaa,
sekin käy laatuun; mutta hiiskahdakin, että ihmiset eivät siittäisi
lapsia siveellisyyden nimessä, -- mikä melu siitä syntyy!... Kun vaan
ihmissuku ei häviäisi, siksi että kymmenen, parikymmentä ihmistä
lakkaisi olemasta sikoja... Suokaa anteeksi, tuo valo vaivaa minua;
voinko peittää?" kysäisi hän näyttäen lamppua.
Vastasin, että minusta on yhdentekevää, jolloin hän nopeasti, kuten
aina mitä tahansa tehdessään, nousi seisomaan istuimelle ja veti
varjostimen lampun eteen.
"Mutta", sanoin, "jos kaikki ottaisivat tuon periaatteen
elämänohjeekseen, niin ihmissuvun jatkuminen lakkaisi".
Hän ei heti vastannut.
"Kysytte: millä tavoin ihmissuku jatkuisi?" sanoi hän istuuduttuaan
uudelleen minua vastapäätä, jalat levällään ja nojaten niihin
kyynärpäillään "Miksi sen pitäisi jatkua, ihmissuvun?" kysyi hän.
"Miksikö? Muutoinhan ei meitä olisi".
"Mutta miksi meidän pitäisi olla olemassa?"
"Tietenkin elääksemme!"
"Ja miksi elämme? Ellei ole mitään päämäärää, jos elämä on annettu
meille vain, jotta eläisimme, ei ole mitään syytä elää. Ja jos niin
on, niin Schopenhauerit ja Hartmannit ja kaikki buddhalaiset ovat
täysin oikeassa. Mutta jos elämällä on tarkoitus, niin onhan selvää,
että elämän täytyy loppua, kun tarkoitus on saavutettu. Ja niin
käykin", jatkoi hän kiihkeästi, nähtävästi suuresti hellien tätä
ajatustaan. "Niin käykin. Pankaa merkille, jos ihmiskunnan päämäärä
on onni, hyvä, rakkaus, kuinka tahdotte, jos sen päämäärä on se,
mikä on sanottu profeettain ennustuksissa, että kaikki ihmiset
yhtyvät keskenään rakkaudessa, että peitset taotaan sirpeiksi ja
niin edelleen, niin mikä estää tämän päämäärän saavuttamista?
Intohimot sitä estävät. Intohimoista voimakkain, pahin, itsepintaisin
on aistillinen, lihallinen rakkaus; ja siksi, jos intohimot
häviävät, myöskin viimeinen, voimakkain niistä, lihallinen rakkaus,
niin ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään, ihmiskunta on
päässyt päämääräänsä eikä sen enää tarvitse elää. Mutta niin kauan
kuin ihmiskunta elää, on sillä edessään ihanne eikä tietenkään
kaniinien ja sikojen ihanne, mahdollisimman runsas sikiäminen, ei
myöskään apinoiden tahi pariisilaisten, joiden ihanteena on tehdä
sukupuolihimosta saatu nautinto mahdollisimman hienostutetuksi, vaan
hyvän ihanne, joka saavutetaan pidättyväisyyden ja puhtauden avulla.
Siihen ihmiset ovat aina pyrkineet ja yhä pyrkivät. Ja nähkää, mitä
tapahtuu.
"Käy niin, että lihallinen rakkaus on -- varaventtiili. Ellei
nykyinen sukupolvi ole päässyt päämäärään, on siihen syynä se,
että sillä on intohimoja, ja niistä voimakkain sukupuolihimo. Ja
kun on sukupuolihimo, on uusi sukupolvikin, ja niin ollen myös
mahdollisuus saavuttaa päämäärä seuraavan sukupolven eläessä. Ellei
sekään sitä saavuta, -- niin taas seuraava, ja niin edelleen kunnes
päämäärä saavutetaan, ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään.
Mutta miten kävisi muutoin? Jos oletamme, että Jumala loi ihmiset
määrättyä tarkoitusta varten, niin olisi hän luonut heidät joko
sukupuolihimoa puuttuviksi kuolevaisiksi tahi kuolemattomiksi. Jos
he olisivat olleet kuolevaisia, mutta vailla sukupuolihimoa, mitä
siitä olisi seurannut? Se, että he olisivat eläneet aikansa ja
kuolleet, ennenkuin olisivat päässeet päämääräänsä, ja tarkoituksen
saavuttamiseksi olisi Jumalan ollut pakko luoda uusia ihmisiä. Jos
taas he olisivat kuolemattomia, niin voisimme ajatella (vaikka onkin
vaikeampi samoille ihmisille kuin uusille sukupolville korjata
tehtyjä erehdyksiä ja lähetä täydellisyyttä), voimme ajatella, että
he olisivat päässeet päämääräänsä moniaan vuosituhannen kuluttua,
mutta mitä heistä sitten olisi? Mihin heidät panisi? Parasta kaikesta
on niinkuin on... Mutta teitä ehkä ei miellytä tämä esitysmuoto,
olette ehkä kehitysopin kannattaja. Siinäkin tapauksessa tulos on
oleva sama. Korkeimman eläinlajin -- ihmisten -- täytyy säilyäkseen
taistelussa muiden eläinten kanssa supistuen ryhmittyä yhteen kuten
mehiläisparven eivätkä saa laakkaamattomasti si'itä; heidän täytyy
mehiläisten tavoin kasvattaa sukupuolettomia, toisin sanoin taaskin
pyrkiä ei suinkaan himon kiihoittamiseen, vaan pidättyväisyyteen
johon meidän elämämme koko rakenne on suuntautunut."
Hän vaikeni hetkeksi.
"Ihmissuku lakkaa olemasta? Voiko sitten kukaan, millainen hänen
maailmankatsomuksensa lieneekin, sitä epäillä? Sehän on yhtä
epäilemätöntä kuin kuolema. Tuleehan kaikkien kirkon opetusten
mukaan maailman loppu, ja kaikkien tieteen tutkimusten mukaan käy
välttämättömästi samoin. Mitä ihmeellistä siis olisi siinä, että
siveysopin mukaan tapahtuu aivan samoin?"
Sen sanottuaan hän oli kauan vaiti, poltti loppuun savukkeensa ja
otti pussistaan uusia, pannen ne vanhaan tahraiseen savukekoteloonsa.
"Kyllä käsitän ajatuksenne", sanoin minä. "Jotakin sellaista väittää
eräs kveekarilahko."
"Aivan niin, ja he ovat oikeassa", vastasi hän. "Sukupuolihimo,
esiintyköön se missä puitteissa tahansa, on paha, kauhea paha,
jota vastaan on taisteltava, vaan jota ei ole kannustettava, kuten
meillä tehdään. Evankeliumin sanat siitä, että se, joka himoiten
katsoo naista, jo on sillä tehnyt huorin hänen kanssaan, eivät
tarkoita ainoastaan toisten miesten vaimoja, vaan nimenomaan -- ja
pääasiallisesti -- omaa vaimoa".