»KYLLÄHÄN VALTESMANNI MUN TUNTOO.»
Kun miesjoukko oli kokoontunut, tälläkin kertaa Tervasmäen sepän
tupaan, siellä kun oli melkein kaikista mukavin olla ja seppä piti
siitä että heille tultiin, aloitti Tamminen kertomuksensa.
-- Niinkuin tiedätte, olin minä nuoruudessani tulinen mies. Ja kun olin
saanut päähäni, että raittiusaate on maailman kaikkein suurin ja
tärkein aate, seurasi siitä, että aloin sitä koko sielustani harrastaa.
Minä en laskenut ohitseni yhtäkään juovuksissa olevaa ihmistä ilman,
etten olisi hänelle julistanut juoppouden turmiollisuutta. Eikä siinä
tullut aina sanoja valituksi. Tästä seurasi, että miehet, jotka eivät
ryyppäämistä pitäneet kunnianasianaan, alkoivat karttaa minua aina kun
olivat päissään. Mutta sitä vastoin kaikki n.s. »ilkeät juopot» ne
alkoivat minua kunnioittaa tervehdyskäynneillään aina silloin, kun
olivat itse mielestään »sopivassa laissa».
Kerran istuin tuvassani pikkuinen poikani sylissä ja lauloin. Oli
sydänkesä ja lauantai-ilta sen lisäksi. Yht'äkkiä alkaa pihasta kuulua
kovaäänistä juopuneitten melua. Kauan ei tarvitse odottaakaan ennen
kuin tupaan tulee kolme miestä, joista en yhtäkään tunne. Kaikki ovat
parhaassa ilkeyshumalassa. Yksi laulaa rallattaa hiljoilleen jotakin
renkutusta ja käy pöydänpäähän istumaan, ryömästen yläruumiinsa
pöydälle, johon jo oli pantu illallista. Toinen istui hänen viereensä
ja kolmas kävi tilaamaan, muka, kahvia vaimoväeltä.
Tämän heidän menettelynsä katsoin tarkoitetun taisteluhaasteeksi.
Meillähän ei koskaan keitetty kahvia juopuneille, eikä koskaan saanut
tällä tavoin tuleva vieras istua pöydänpäähän, eikä varsinkaan panna
pöydälle maata.
Nousin ja lapsi käsivarrellani kävin miesten luo, jotka istuivat
pöydänpäässä.
-- Siinä ei saa istua eikä maata. Menkää paikalla pois!
-- Ei näy ... olevan sellaista, jota tarvittis totella.
Silloin vein lapsen toiseen huoneeseen. Otin käteeni kyynärän pituisen
teräksen kappaleen ja palasin tupaan. Menin pöydänpäässä olevain
miesten luo, joilla nyt jo oli viinapullo käsissään. Se pöydällä
ryömivä juuri kiljui:
-- No sitä kaffia! perr...
Hypähdin hänen edessään, huudahdin ja kysyin:
-- Menettekö te?
Iskin aseellani pöytään, lähelle hänen turpaansa.
Pää nousi. Mies nousi myös ja silmissä pälyi jo pelkuri. Hän alkoi
mennä ovea kohti, vieressä istunut seurasi jäljessä. Mutta se kolmas
rupesi nyt lähentelemään minua selittäen, ettei tässä nyt niin lähdetä.
-- Ulos!
Ja silloin hänkin meni.
Arvasin, että heillä oli mielessään aikomus tehdä pihassa jokin
koiruus, kuten heidän kaltaisillaan melkein aina oli ollut. Hyppäsin
toisen oven kautta ulos ja ehdin parahiksi kuulemaan kuinka se pöydällä
huojunut toisille selittää kiroten:
-- Siltä pitäis ottaa tuo raittiuskurssi pois!
Samassa ajaa veräjästä ulos se, joka viimeksi oli tuvasta lähtenyt.
Hänen rattaillaan on kolmas, se hiljainen mies. Näen, miten hevonen
väkisin suistetaan niin, että rattaanpyörä käy veräjäpieleen ja kaataa
sen sekä siihen liitetyn aidan. Silloin hyppään hevosen päähän,
pyöräytän sen ympäri ja ajajan rimpuilemisista huolimatta talutan
pihalle ja kiinnitän renkaaseen. Toisen hevosen, joka ei vielä ollut
ehtinyt mihinkään, pyöräytän niin ikään ympäri ja kytken.
Tiellä menee tuttu mies. Huudan hänet avukseni.
Sillä välin oli pihassa syntynyt kamala melu. Hevosia yritetään väkisin
vapauttaa, mutta he eivät uskalla tulla, kun minä vartioitsen
riimunvarsia.
-- Tähän sattui näitä roistoja, selitän miehelle, jonka olin tieltä
kutsunut. Otappa sinä ja aja tuota hevosta, minä ajan tätä, nämä täytyy
viedä nimismiehelle.
Hän ryhtyi heti asiaan ja otti huostaansa sen hevosen, jolla ajoi se
mies, joka oli pöydällä maannut. Nyt rupesi tuo mies rukoilemaan. Hän
maksaisi mitä tahansa, jos vain pääsisi vapaasti kotiin.
Mutta se toinen, jonka hevosta minä ohjailin, kiljui ja kerskui.
Istutin hänet viereeni rattaille, se hiljainen mies sai istua
takaperin. Niin lähdettiin. Vieruskumppanini kaiken matkaa kerskasi:
-- Johan minä nimismiehen -- johan minä valtesmanin -- johan minä sen
tunnen... Saat laittomasta vangitsemisesta, s--nan, s--nan, s--na!
Ajoimme nimismiehen pihaan. Lähetin jonkun siinä olevan ihmisen
kutsumaan häntä ulos. Hän tuli. Selitin lyhyesti mitä oli tapahtunut.
Sanoin, että jätän miehet nyt nimismiehen huostaan.
Sillä aikaa oli nimismies tarkemmin katsellut vierustoveriani.
-- Mutta eikös se ole?...
Hän mainitsi erään metsäloukon torpparin nimen ja lävisti katseillaan
miestä, joka yhä painoi päätään alemmaksi.
-- Oletko sinä se?
Mies kohottaa hieman päätään ja virkahtaa:
-- Sehän minä... Mä sanoinkin tälle, jotta kyllähän valtesmanni mun
tuntoo.
-- Tunnen minä. Sulla on täällä 2 kuukauden vankeussakko siitä
viinanmyynnistä. Sua on jo kaksi kertaa yritetty, mutta olet onnistunut
karata. Nyt et karkaa. Ka, siinäpä on jo rättärikin. Viekää nämä miehet
kaikki vanginkuljettajalle yöksi. Tälle toimitan vangituspassin
illalla. Näiden toisten asiaa tutkitaan aamulla.
-- ... sus siunatkohon, valittaa se minun pöydälläni maannut.
Armahtakaa, herra valtesmanni ... emäntäkin odottaa ... enkä minä ole
mitään pahaa tehnyt... Ja jos olen, niin kaikki maksetahan... Kyllä
mulla raukalla rahaa on. Ja mies ryömii polvillaan ja vetää taskuaan
esiin.
-- Enkö mä sanonut! kirkuu se toinen mies, jotta kyllä valtesmanni mun
tuntoo... Mutta eikö se nyt passaisi toisella kertaa, kun tulee juuri
heinäaikakin? Mennähän talvella linnahan, kun tulee vähän joutilaammat
ajat, tuota... Eikö niin?
-- Tule, tule, kiirehti rättäri, joka jo oli tarttunut suitsiin.
-- Mene rattaille joutuin, käskee nimismies.
Minun toverini seurasi joukkuetta rättärin apumiehenä
vanginkuljettajalle.
Matkalla olivat he vielä »raittiusmiestä» noituneet ja valittaneet, kun
näin kävi.
Nimismies kyseli minulta, vaadinko heille edesvastuuta kotirauhan
rikkomisesta ja portin särkemisestä.
-- Ei, kiitoksia, nauroin minä. Rangaistusvaatimukseni olen saanut
täysin tyydytetyksi.
Jäljestäpäin tunnusti se itkenyt ja rukoillut mies minulle kerran, että
hänet oli saanut meille pölläilemään se viinanmyyjä, jolla hänen
mielestään tuntui olevan vihaa minulle erään raittiuspuheeni vuoksi,
jota mies oli kerran ollut kuulemassa. Itse kehui hän olleensa
ryyppäämätönnä sen jälkeen, kun vietti yönsä vanginkuljettajalla ja
aamulla häveten sai mennä kirkkoväkeä vastaan.
Muilta kuulin, että tämä mies oli ollut aina vakainen ja arvossa
pidetty kotiseudullaan, mutta milloin sattui ryyppäämään, tuli
ilkeämieliseksi ja pahankuriseksi, niin että joskus ajoi kotiväkensäkin
kankaalle.
Pysyikö hän sittemmin raittiina, en ole kuullut.