»SEPÄ HAUSKAA ... KAH!»
Räätäli Arvosen vuoro oli kertoa.
-- Viime kesänä otimme tämän Tervasmäen sepän kanssa kerran muutaman
päivän kesäloman. Sanoimme toisillemme, että kun on nyt täytetty 50
vuotta ja siitä yli neljäkymmentä tehty työtänsä, niin tottahan jo
kannattaa ottaa yhden viikon kesäloma. Olimme siitä molemmin niin yhtä
mieltä, että, kun siinä pyörillämme luisuimme pitkin Kyröjoen vartta,
ihmettelimme, miten ei tällainen aate ollut ennen mieliimme pujahtanut.
Kaiket ihanat kesät oli aherrettu töitten kimpussa aivan samoin kuin
talvetkin, niin että oikein tuntui omituiselta nyt tässä, alettua
kuudettakymmentään kiivetä, vasta ensimmäistä kertaa viettää kesälomaa
oikein arkisella viikolla. Eikä oltu tällä alituisella elämänmurheella
kuitenkaan sen pitemmälle tultu. Olihan meillä kumpaisellakin
tavallinen toimeentulo, niin että siinä ei ollut valittamista. -- Mutta
tuskin olisimme köyhempiä, jos olisimme joka kesä pitäneet viikon
pyhää? Siitä olisi vain tullut mieliin enempi iloa ja elinvoimaa, sanoi
seppä.
-- Niin. Ja moni katkera ajatus olisi jäänyt sikiämättä. Ne sellaiset
kuuluvat kaikki elämän tappiopuolelle, taisin minä sanoa.
Päivä oli niin ihana, että aivan unohti olevansa vanha.
Etelä-pohjalaiset vainiot upeilivat niin kauas kuin silmä kantoi,
uhkuen rehevässä kukkeudessaan.
Me poljimme pyöriämme nautinnolla, vaikka olikin lämmin. Sillä
vapaudentunto, tieto, että oli edessä kokonainen kesäinen viikko
vapautta, vaikutti niin kuin öljy jäseniimme. Elämässä lupasi avautua
meille, työmiehillekin, uusi nautinnontila: kesälepo, kesäloma. Me
pyöräilimme kuin lapset, täynnä odotusta ja jo saavutettua
nautinnoniloa.
Sivuutamme pitäjän toisensa jälkeen. Pysähdyimme milloin leipuripuodin
edessä, milloin missäkin, saadaksemme jotakin suuhumme.
Päivän kuluessa on jo uhkaavia ukkospilviä liikuskellut kuultavalla
taivaslaella. Illan tullen alkavat lyhyet, äksyt tuulenpuuskaukset
hermostuneesti suhahdella. Yöksi uhkasi ilmeisesti saavuttaa ukonilma.
Lähenimme kuitenkin jo ensimmäistä, ennakolta määrättyä
yökortteeriamme. Meistä ei tosin kumpikaan tietänyt tarkalleen missä se
oli. Mutta jossakin kalliolla piti näillä tienoin oleman torppamökki,
jossa asuu minun vaimoni täti miehineen. En ollut koskaan heidän
luonansa käynyt, en koskaan heitä edes nähnyt. Mutta monet terveiset
heiltä oli tullut meille ja aina kutsut:
-- Tulkaa joskus kestiin. Kyllä meillä kahvikupin saa ja ruoka-aterian.
Nyt me siis menimme heille kestiin.
Jo alkaa ukkonen jyrähdellä. Mutta tuolla edessämme myöskin jo kohoaa
kallioinen ylänköseutu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme
lähellä tädin majaa. Ja ennenkuin oikein huomaammekaan, on tuossa
kallionreunalla laudoitettu tupa, jonka ikkunaverhot ja ovi ovat kiinni
ja jonka, myöskin suljetusta, navetasta kuuluu hiljainen lehmänkellon
kalahdus.
-- Ka! huudahdamme yht'aikaa.
-- Siinä se on.
Poikkeamme tieltä ja kävelemme pihaan, avaten edestämme veräjän, joka
on tarkoin suljettu ja vielä raskas malka laskettu eteen tueksi.
-- Onkohan edes ketään kotona? päivittelemme.
Samalla iskee salama, ukkonen jyrähtää vallan lähellä ja ensimmäiset
raskaat sadepisarat putoovat läiskien valkeaan kallioon.
Minä koputan ovelle. Vähään aikaan ei kuulu mitään, mutta pihaikkunan
tiudin heilahtaa hieman. Painaudumme lähelle seinää, sillä sade
alkaa roiskia. Arvaamme, että he pelkäävät, kaksi vanhaa ihmistä,
tietääkseni. Voivat meitä rosvoiksikin luulla. Aion juuri mennä ikkunan
taakse ja ilmoittaa kuka olen, kun samalla kuuluu sisästä ovenkäynti ja
kiireinen, äksyltä tuntuva vanhan naisen ääni kysyy:
-- Kuka? ... Keitä te olette?
Panin nyt suuni lähelle ovenrakoa ja selitin kuka olen.
Samassa lensi ovi rajusti auki sisäänpäin niin, että olin vähällä sen
mukana tuuskahtaa nenälleni.
-- Sepä hauskaa... Kah!
Edessäni seisoo aivan pieni, noin 70-vuotias muori paitasillaan,
paljain päin.
Ennen kuin edes selviän oven äkkinäisestä liikkeestä ja pääsen tolkulle
siitä, että iloinen reipas tervehdys oli todellakin lähtenyt tästä
paitasillaan seisovasta vaimovanhuksesta, on hän jo tempaissut
tuvanoven auki ja huutaa sinne:
-- Äijä! Äijä! Tääll' on vieraita!
-- Ken hän on? kuuluu tuvasta vanha miehen ääni, joka tuntuu tulevan
hampaattomasta suusta.
-- Annan tyttären mies! Nous' ylös!
Kuulemme kuinka äijä tempautuu sängystä. Kun me talutamme pyöriämme
pois sateesta ja kysymme saammeko yösijaa ja saisimmeko tuoda pyörät
sisään, juoksee vanha vaimo jo tuvassa ja porstuassa, hokien:
-- Vielä häntä kysyy, kun ensimmäistä kertaa tulee, vielä häntä kysyy,
kun ensimmäistä kertaa tulee ... vielä häntä...
Äijä seisoo ovessa housujaan napittaen ja käskee tulla tupaan.
Sillä aikaa on muori jo pannut kahvipannun tulelle ja sytyttänyt puut.
-- Palo sinä sokuria! käskee muori äijää jo ainakin viidennen kerran.
-- Onko teillä nälkä? kysyy samalla juostessaan ja yrittää katsahtaa
silmiin, minkä ohimennessä ehtii.
-- Kysyäkään sellaista! hulluttelee hän samalla itselleen. Aivan kuin
lintu hyppää hän pöytälavitsalle, ottaa lautaselta viilipunkan ja
heittää sen alashypätessään pöytään, laskien käsistään aivan kuin
jonkin heittoesineen.
Me seisomme ihmetyksen lyöminä tämän verrattoman ketteryyden ja
toimeliaisuuden edessä.
Kahvipannu kuohui jo yli ja äijä samalla valitti, että kun sokeri on
niin kovaa. Muori on jo kiehuvaa pannua hätyyttelemässä ja härnää
äijälle:
-- Mikset kastele, mikset kastele, kastele...
Mutta saman tien hakee muori taas kaapista lusikoita ja heittää ne
pitkästä matkasta pöydälle. Samalla jostakin nurkasta vääntää sylin
täyteen sänkyvaatteita, vie ne ulos puotiin ja palatessaan sanoo
tehneensä meille sinne vuoteen.
Nyt pannaan meidät syömään. Voita, leipää, lihaa, viiliä ja maitoa.
Kaikki laitokset äärimmäisen siistiä. Istumme pöytään salamain
leimutessa ulkona. Tavaton ruokahalu yllättää. Vanhukset istuvat
lähelle pöytää juttelemaan. Muori johtaa puhetta, kyselee meidän
perhekuulumia, kertoo omiaan ja on iloinen, että nyt kerrankin tultiin.
Tuskin olemme lopettaneet syömisemme, kun muori jo tuo kahvit. Taas hän
heittää tarjottimen pöytään. Tällä kertaa oli vähällä tulla vahinko,
mutta ei tullut. Tuo heitteleminen näytti tulleen tälle polttavan
toimeliaisuuden ihmiselle tarpeeksi. Jokainen hillitty kosketus oli
hänelle ajantuhlausta.
He juovat itsekin samalla kahvia. Juttelusta saamme tietää, ettei olla
köyhiä, jonka tiesin jo ennestään; myöskin, että lapsia on Amerikassa,
sekä että he kahden tekevät täyttä kyytiä vielä tämän torpan työt.
Lehmiä on kaksi ja yksi vasikka ja hevonen.
Vaari rupesi haukottelemaan. Kello on lähellä kymmentä.
-- Yö kuluu, virkkaa hän haukotuksensa välistä.
-- Mennään maata! julistaa muori. Kun täss' kupsehditaan, niin aamulla
on vääräniska. Tulkaa nyt, minä näytän.
Niin lähti hän ulos ja meidän oli heti seurattava, ellemme odottaneet
häntä ovelta palaamaan ja ihmetellen kysymään:
-- Vai aiotteko siinä yönne istua?
Meidät vietiin pieneen lautaseinäiseen vaatepuotiin, jonka avatusta
ovesta tuoksahti vastaamme vahva vällyjen ja pyykkivaatteiden haju.
Muori oli juossut edellä puotiin.
-- Vähän harvaksi ravistuneet nuo seinät, hän sanoi, kun seinänraoista
hohtivat salamat.
Nousimme puotiin mielessämme punniten, suojaavatko nuo seinät sateelta.
Aivan kuin muori olisi arvannut ajatuksemme, hän sanoi:
-- Puikkikaa nahkasten alle! Vetäkää päähänne. Kyllä siellä tarkenee.
Hän laskeusi jo pihaan, jossa sade pieksi hänen paitaansa. Painaessaan
ovea kiinni, kysyi, koska saa herättää.
-- No siellä yhdeksän ajoissa, sanoin minä.
Hän mutisi jotakin juosta hytistäessään tuvanpuolelle, jossa
porstuanovi heti lensi kiinni ja napsahti lukkoon.
-- Se on nyt jo sängyssä, sanoi seppä.
-- Ja me olemme vielä tässä, sanoin minä.
-- Minä en ole ikänä nähnyt niin kelvollista ihmistä kuin tämä, uudisti
seppä, yhä ihmetyksen vallassa.
Minä olin kuullut tästä muorista jotakin. Mutta kaikki tämä joustava
ripeys oli yli kaiken arvailun.
Ihmetellen kävimme sänkyymme, peittäysimme nahkasiin. Ja muorin
ennustus, että kyllä siellä tarkenee, toteutui korkeimmassa mitassa.
Ukkosta kesti tunnin verran, jolla aikaa salamat hyväilivät
vuodettamme. Mutta sitten hiljeni kaikki ja me aloimme nukkua
ensimmäisen kesälomapäivämme muistoja sulatellen.
Olimme aikoneet todellakin venyä vuoteessamme edes kello 8:aan. Mutta
kello oli tuskin livahtanut yli 5:n, kun oveemme lyötiin aivan kuin
hädän edestä ja muorin ihmettelevä ääni kuului:
-- Ettekös meinaa ollenkaan nousta ylös? Kahvi on jo ollut aikaa
valmiina ja ... pitää munkin vielä niitylle.
Meidän on noustava. Puettuamme ja peseydyttyämme juomme kahvit, sitten
syödään aamiainen yhdessä talonväen kanssa. He ovat jo tänä aamuna
olleet niityllä. Kun saavat meidät pois, menevät jatkamaan.
Käymme heidän kanssaan yhdessä ulos. Siinä kallion alangossa heidän
niittynsä leveneekin, 5 tynnyrinalaa timotee- ja apilaniittyä. Vieressä
on haka, missä karja ja hevonen ovat laitumella. Komeana upeilee niitty
heinäkuun aamun kirkastetussa loisteessa. Eläimet tuossa aitauksessa
ovat kuin luonnonsyöttiläitä.
Ja nämä kaksi vanhaa ihmistä, täynnä työniloa ja elämän
kannattavaisuuden uskoa. Ei yhtäkään rikkinäistä säveltä heidän
äänissään...
Vaari vielä jaarittelee ja piippuaan sytyttelee, kun me pyöriämme
pidellen olemme matkaan lähdössä, Mutta silloin jo muori niittää,
turpea, tuoksuva apila kaatuu. Aidan toisella puolen ynisee vasikka
muoriin päin turpaansa kurottaen ja vanha hiiro höristelee.
-- Odottakaa, odottakaa, kuuluu muorin kehoittava, hyväilevä ääni
samalla, kun pieni terävä viikate nuoleksii apilaa juuresta poikki.
Lähdemme. Meidät on vallannut kummallinen koti-ikävä, työn-ikävä.
Lukemattomat kiireet ja tekemättömät työt painavat mieltä.
En muista kumpi sen ensin sanoi. Mutta pian löysimme itsemme etsimässä
sopivaa kotiinpaluutietä, ettei tarvitsisi sitä samaa tietä koko matkaa
palata, jota oli tultu.
Kesälomamme ei siis tullutkaan kestämään viikkoa, niin kuin olimme
aluksi aikoneet. Kesti kuitenkin niin kauan, että se synnytti
mielissämme uuden kesän-ikävän, jolloin jatkaisimme sitä, mikä tänään
jäi puolinaiseksi.