Vielä eilen oli ollut kuiva sää. Aurinko oli heloitellut korkealla.
Taivaan sini oli ollut kirkas; vain muuan pilvijoukkue oli purjehtinut
sen tyyntä ulappaa ja jo pariksi tunniksi peittänyt auringon kultaisen
terän.
Silloin tuntui ilman värissä, tuulessa, jopa maassakin syys. Se painoi
pimentonsa jo ihmisotsallekin.
Ihmiset pälyivät ympärilleen. Ja katso! Kellastuneita lehtiä puissa
joukoittain. Tuossa tuulenpuuska jo kiidättelee kirpoutuneita lehtiä
pitkin maata ja kerää niitä kinoksiin ojanreunamille nokkospensaisiin
ja pitkään, vanhaan heinään. Ruohikoilla ja puutarhoissa lakastuneita
kukkasruumiita. Pelloilla, missä äsken vielä teräinen vilja aaltoili
elämäntuntoisena, seisovat nyt kuhilaat, väkäisinä merkkipylväinä kesän
ja syksyn rajamailla.
Niiden ohitse ei kesä koskaan elävänä käy.
Toisilla pelloilla jo karja sänkeä polkee, sillä elo on riihessä. Ja
vielä toisilla pelloilla viheriä rukiinoras hymyten viittaa uuteen
elämään, tuolla talven takana...
Illan tullen alkaa sataa tihuttaa. Samalla tuuli yltyy. On lauantai. Ja
kun illalla mennään saunaan, on pimeä ja sataa rankasti.
Syksy on tullut.
Seuraava päivä on sunnuntai. Aamulla on hetkinen aurinkoa, mutta sen
loisto kohtaa kaikkialla kosteata, joko limaista, välkkyvää tai
ränsistynyttä, joka ei enää kuivu niin kuin kesällä. Ihmismielessä
herää kaamea tunto kaiken katoavaisuudesta. Kesän ihana kuva väreilee
mielessä kuin autereisessa avaruudessa joskus väreilee laulava leivo.
Ero on vain siinä, että leivo lumoaa tunnelman paikalleen, mutta kesää
kaipaava ikävä palaa menneeseen, syöksee sieltä syysmyrskyn ajamana
takaisin kuin rauhaton pakolainen. Mieliala on silloin kuin
tuulenhenkäys, joka puhaltaa tällä kertaa etelästä, seuraavassa
silmänräpäyksessä mylvähtääkseen pohjoisesta, aivan kuin itsekin
sekavassa epätiedossa: eteen- vai taaksepäinkö? Niin mielialakin
ensimmäisellä syysmyrskyllä. Se tuijottaa kesän muistoihin kuin
lumottuna, mutta kun ne karkaavat, jo siirtyy tuleviin: kuvastuu
mieleen lunta ja pakkasta, talven tyyntä rauhaa.
Mutta koko sunnuntain keskipäivän sataa. Illan tullen on mieliala
apea ja ruumista värisyttää, sillä lämpömittari on laskenut ja
yksinkertaisista ikkunoista tunkeutuu huoneeseen kolkkoa kosteutta.
Elämä tuntuu tukalalta. Ihmiset nojailevat ramautuneina ja odottelevat
maanantaita. Olisi edes työpäivä, saisi aikansa kulumaan. Nyt ei viitsi
edes lukea, sillä silmäluomet painavat raskaina, eikä mikään huvita.
* * * * *
Eräänä tällaisena sunnuntai-iltana oli muutamia kylänmiehiä kokoontunut
Tervasmäen sepän tupaan. He eivät olleet näinkään mieslukuisina olleet
illanistujaisissa sitten kuin viimeksi eräänä kesäkuun sunnuntai-iltana
jokipartaalla. Silloin kesäinen tunnelma ja lasten vedessä mellakoiva
uimariemu houkutteli heistä useita jokeen. Saatiin nauraa, miten arka
ruumis oli viileän veden hyväilyille. Silloin sai heistä yksi kovan
reumatismin ja yksi ankaran nuhan. Toisetkin pelästyivät, niin ettei
moni uskaltanut jokeen enää koko kesänä, vaikka kovin teki mieli.
Kesä oli sittemmin mennyt kullakin omissa riennoissaan, niin ettei
ollut näin kaikin satuttu kertaakaan yhteen.
Tuntui mukavalta, kun se nyt taas oli tapahtunut. Vaikkakin ulkona
tuuli ja satoi, ei se sentään näin joukossa oltaessa aiheuttanut tällä
kertaa kaameata turvattomuudentunnetta. Olivathan syystyöt mainiosti
joutuneet, elot korjattuina suojiin ja riihistä tuli runsaasti viljaa.
Ruis oli hyvin orastanut, syyskynnöille oli vain eduksi, että satoi ja
pehmitti. Se kotona ahdistanut ikäväkin haihtui miesjoukossa. Puhetta
riitti yllin kyllin, sillä sen hyvyydestä ei niin suurta lukua pidetty,
kun sitä vain piisasi. Ja kun tämä periaate kerran oli tiedossa,
silloin vasta puhetuuli alkoi tuntea villin vapautensa nostattavaa
yltyä.
Mutta kun näin oli vauhtiin päästy, alkoi muuan joukosta ehdottaa, että
pitäisi velvoittaa jokainen kertomaan omista elämänkokemuksistaan jokin
tarina. Toiset sitä vastaan heti tekivät muistutuksen, että sittenhän
ei tänne viitsisi tulla kutkaan muut kuin ne suupaltit, jotka ovat
tottuneet suutansa soittamaan nuorisoseuran keskusteluseurassa. Eikä
sitä säällinen, vanhemmanpuolen mies sellaisiin viitsi ruveta.
Nuoremmat sen saisivat tehdä.
Mutta miten siinä haasteltiinkaan, rupesivat jo taipumaan, kun saivat
luvan kertoa vanhoja, poikuutensa aikuisia »satuja», tapauksia ja
havaintoja oman elämänsä varrelta, y.m. Tästä yhä useampain ajatus
näytti joutuvan muistelevaan tilanteeseen, jolloin kasvoille levisi
joko sisäinen, muistojen kajastuksen kirkastama hymynhohde, tai
vakainen, juhlallinen tunnelma.
Kun vihdoin selitettiin, ettei silti kenenkään ole pakko tähän
kertomiseen antautua, mutta kuunnella saa kernaasti vapaasti ken
haluaa, rupesi asia innostuttamaan kaikkia.
Päätettiin, että edellisellä kerralla aina määrätään, kenen on
seuraavalla kerralla, viikon kuluttua kokoonnuttaessa, kertomuksensa
esitettävä.
Kauppias Tamminen tarjoutui kertomaan seuraavalla kerralla muutamia
kohtauksia »raittiustaisteluista» viime vuosisadan 80-luvun alussa.
-- Silloin, sanoi hän, täytyi raittiustaistelijan usein turvautua
käsivarsiinsa, itsepuolustuksen tarkoituksessa. Sillä miehet, jotka
ryyppäämistä harrastivat, pitivät sitä tapaa vastaan tehtyjä
hyökkäyksiä myöskin kunnianloukkauksina. Heistä moni käsitti, että
raittiusmiehen sekaantuminen heidän asioihinsa oli tavalla taikka
toisella rangaistava. Raittiusmies, joka teki »hyökkäyksiä», sai olla
usein varuillaan.
Miesparvi hajousi Tervasmäen tuvasta ja kukin lupasi olla ensi
sunnuntai-iltana paikalla kuulemassa, mitä se Tamminen valehtelee.