rauhassa noista sukulaisistanne. Mitä teidän naimisenne niitä
liikuttaa? Ovathan nekin naimisissa; miks'ei teidän olisi lupa — — —
_Plumet_. Aivan totta sekin; — mutta, näettekös, asia on nyt sitä
laatua, että ne pitävät minusta niin sanomattoman paljon, ne
maikailevat minua aivan kuin isäänsä.
_Pauline_. No, ja mitä sitte?
_Plumet_. Niin, sitte, sitte ne luonnollisesti kadehtivat kaikkia,
joista minä pidän. Esimerkiksi Philip'iä; ne havaitsivat, että minussa
oli syttynyt jonkinlainen ystävyyden kipinä Philip'iä kohtaan, — ja
heti tahtoivat he minun poistamaan hänet luotani, tai, suoraan sanoen,
ajamaan hänet matkoihinsa.
_Pauline_. Aivan kuin kummi-poikanne Lucien'inkin, — eikö niin?
_Plumet_ (kainosti). Niin, niin juuri. — Uskokaa, min'en tohdi pitää
kissaa enkä koiraakaan talossani; sillä minä tiedän ihan varmaan, että
he tappaisivat, myrkyttäisivät ne, — siitä voitte huomata, kuinka
äärettömästi ne lapsikullat minusta pitävät.
_Pauline_ (ivalla). No eikös vaan!
_Plumet_. Ajatelkaa siis, mikä suru se olisi heille, että minä menisin
naimisiin.
_Pauline_ (teeskennellyllä pelvolla). Ne voisivat myrkyttää vaimonnekin.
_Plumet_. No, no, no, no!
_Pauline_ (teeskennellyllä epäilyksellä). Niin, mutta kun ne pitävät
teistä niin hirveän paljon.
_Plumet_. Minä pelkään ainoastaan niitä; ne voisivat surra taudin
niskaansa.
_Pauline_. Kaikki neljä? Sisarenne-tytär myöskin? Sepä olisi hirveä
historia. — Ei, tiedättekö, mitä minä luulen? -Minä luulen, että teillä
on väärät ajatukset sukulaisistanne. Minä luulen, että he olisivat
iloiset, kuullessaan teidän olevan yhdistettynä lempeän, rakkaan ja
uskollisen puolison kanssa.
_Plumet_. Suoraan sanoen — sitä min'en usko.
_Pauline_. Saattaisivatko he suuttua teidän onnellisuudestanne?
_Plumet_. Ei, ei — ei siitä, vaan siitä, ett'en minä olisi _heidän
kauttaan_ saavuttanut onneani.
_Pauline_. No, mutta sittehän ne ovatkin liian suuria egoisteja.
_Plumet_. Niin, siitä ne eivät ole juuri vapaat.
_Pauline_. Ja heidän itsekkäisyytensä tähden voisitte te uhrata oman
onnenne? — Sitä min'en ymmärrä.
_Plumet_. Se onkin, tarkoin ajatellen, tuhmasti. Minä olen jo tähänkin
saakka uhrannut liian paljon heidän hyväkseen. — Kun kaikki ympäri käy
— jos minun mieleni tekee naida, niin mitä se heihin koskee?
_Pauline_ (voiton riemulla). Hän antautuu! Voitto minun!
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Sarazin.
_Sarazin_. (Plumet’in huomaamatta, Paulinelle hiljaa). Onko hän
päättänyt?
_Pauline_. Ei juuri vielä.
_Sarazin_ (suuttuen). Ei vielä! Hyvä! Nyt onkin jo myöhäistä!
_Pauline_. Mutta, hra eversti!
_Sarazin_. Kun mokomakin loka-porvari vielä ottaa mietiskelläkseen!
_Pauline_. Mutta muistakaahan toki, nyt on kysymys Clemence'n
tulevaisuudesta.
_Sarazin_. Se on totta, aivan totta — — sitä täytyykin mietiskellä.
_Plumet_. (ei ole nähnyt Sarazin’ia; eriks.) Minä olen todellakin
uhrannut liian paljon niiden ihmisten hyväksi. — Lieneehän minun toki
lupa elää tahtoni mukaan — — — (Sarazin lykkää tuolia) -. Kas, eversti
Sarazin!
_Sarazin_ (kuivasti). Aivan oikein.
_Plumet_. Kuinka voitte, eversti-hyvä?
_Sarazin_. Kiitos kysymästä — huonosti.
_Pauline_ (vilkkaasti). Me juuri puhelimme teidän sisarenne-tyttärestä.
_Sarazin_ (lyhyesti). Liian suuri kunnia.
_Plumet_. Pauline-neiti kertoi erinomaisen paljon hyvää
Clemence-neidistä, — hän on epäilemättä hyvin viehättävä nainen. — —
(Sarazin ei vastaa).
_Pauline_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Minä sanoin muun muassa, että
Clemence'lta puuttuu ainoastaan kaksi seikkaa, muuten hän olisi naisten
ensimmäisiä.
_Sarazin_ (hämmästyen). Mitkä seikat ne ovat?
_Pauline_. Ensiksikin — rikkaus!
_Sarazin_ (suruisesti). Niin, sitä ei voi kieltää.
_Plumet_. No, kissan-jalka rikkauteen, kun hän muuten vain on kelpo
nainen.
_Sarazin_. Niin minäkin ajattelen (eriks.). Eipä hän sentään olekkaan
niin riivatun hullu, kuin luulin.
_Pauline_. Toiseksi — hänen pitäisi olla aatelis-sukua.
_Sarazin_. Aatelis-sukua? — Hän ei ole ylhäistä sukua, se on totta,
mutta hänellä on keksi enoa, jotka juuri ovat aatelis-säädyn tarvepuita.
_Pauline_. (eriks.). Tiesinhän saavani hänen puhumaan.
_Sarazin_. Dutocq'illa ja minulla ei ole aivan paljon tietoja eikä
taitoja — minulla ei ole niitä nimeksikään. — Mutta sen pidän kunniana.
Me olemme alkaneet halvoista sotamiehistä ja olemme raivanneet
arvotiemme taistelutanterella. Joka arvo-askeleen olemme haavoilla
maksaneet; on semmoinenkin tie, joka viepi arvoon.
_Plumet_. Se on erinomaisen kaunis tie.
_Sarazin_. Piruja kanss'! — Tätä nykyä me kuitenkin olemme jotenkin
tavallisia seura-miehiä sitä ei voi kieltää — — —
_Pauline_ (keskeyttäin). Vai niin? — Mitä puhuttekaan? (Plumet’ille)
Jos olisitte vain ollut viime baalissa maaherran luona, jonne koko
maakunnan ylimykset — sekä synty- että osto-ylimykset — olivat
kokoontuneet. Voitte uskoa, että eversti näytti muhkealta mustassa
frakissaan, valkoisine viiksineen, arpi otsassa ja kunnian-legionan
komendörinristi rinnassa.
_Plumet_ (vähän kunnioittaen). Oletteko te kunnianlegionan komendöri?
_Sarazin_. Dutocq on myöskin. Me saimme sen arvonimen aivan samana
päivänä.
_Pauline_. Ja kun Clemence yksinkertaisessa valkoisessa hameessa
enojensa välissä astui saliin, kuului yleinen ihastuksen osoitus läpi
koko seurueen — Minä vakuutan, se teki oikein hurmaavan vaikutuksen,
kun näki tuon nuoren, kauniin tytön kahden vanhan arvoisan soturin
välissä, joilla oli kunnian ja urhouden symboli rinnassa. — Kaikki
antoivat kunnioittaen tilaa — ja minä tulin niin liikutetuksi, että
tietämättäni rupesin itkemään.
_Plumet_ (liikutettuna). Niin, niin, sen minäkin helposti ymmärrän.
_Pauline_. Eikö niin? — Mutta mitä nyt? Minusta näyttää, ikäänkuin
teillä itsellännekin olisi kyynelet silmissä.
_Plumet_. Onko mulla? — No, niin, — enhän minäkään kivestä ole.
_Sarazin_ (tarjoo hälle kätensä liikutettuna). Te olette kelpo mies,
hra Plumet. — Vahinko vain, ettette ole soturi.
_Pauline_. Clemence oli koko illan baalin kuningatar. Rikkaimmat ja
aatelisimmatkin nuoret tytöt olivat kuni varjossa hänen suloutensa ja
viehättäväisyytensä rinnalla.
_Plumet_. Niin, hän on erinomaisen kaunis ja suloinen olento. Ja se
mies, joka saapi hänet vaimokseen, tulee sanomattoman onnelliseksi.
_Pauline_ (eriks. Plumetille). Siis on onnellisuutenne omassa
vallassanne.
_Plumet_ (kovin kainosti Sarazin’ille). Sanokaapa — tuota — eversti — —
— Jos — jos nyt — — joskus sattuisi, — — niinkuin esimerkiksi — —
_Pauline_ (salaa Plumet’ille). Rohkeutta vain!
_Plumet_ (samoin Paulinelle). Niin, mutta min'en oikein tiedä, mitä
sanoisin.
_Pauline_ (Plumetille). Alkakaa nyt vain!
_Plumet_ (Paulinelle). Kun ei ihminen ole tottunut tämänlaisiin
toimiin, niin — — —
_Sarazin_. Ai'oittehan te sanoa jotain, hra Plumet?
_Plumet_ (eriks.). No, nyt ei auta muu, kuin — (ään.) niin, näettekös,
eversti — — Jos joku kelpo mies, jolla on arvollisella tavalla koottu
arvollinen omaisuus — pyytää teiltä sisarenne-tytärtä vaimokseen, —
mitä te siihen vastaatte?
_Sarazin_. No, peijakas! Hm! — Sen mukaan — − −
_Plumet_. Minkä mukaan? — −
_Sarazin._ Niin, no — monen seikan mukaan. Ensiksikin — hänen pitää
olla oikein kunnon mies.
_Plumet_. Niin, niin, kuinkas sitten — tietysti, tietysti!
_Sarazin_. Hänen täytyy luvata tehdä Clemence niin onnelliseksi, kuin
hän ansaitsee. — Hän ei saa vaatia myötäjäisiä, sillä Clemence’lla
ei ole niin mitään. — Hän ei saa asua liian kaukana täältä, sillä ei
Dutocq enkä minäkään voi elää, saamatta joka päivä nähdä Clemence'a.
_Pauline_ (hilj. Plumetille). No, puhukaa nyt selvään, ja suunne
puhtaaksi.
_Plumet_ (tekee vihdoinkin vakaan päätöksen). No, niin. — Minä olen
säädyllinen mies, sen saatan vakuuttaa. — Minulla on 40,000 fr:n
tulot vuodessa, jott'en ollenkaan kaipaa vaimoni myötäjäisiä; minä
ostan tämän maatilan, jolla aion eleskellä elämäni loppuun saakka. —
Luuletteko, eversti, minun voivan täyttää vaatimuksenne Clemence-neidin
suhteen?
_Sarazin_. Hm! Sen mukaan — — −
_Plumet_. Vieläkö nytkin "sen mukaan?"
_Sarazin_. Luonnollista se. — Teidän pitää ensin saada Dutocq'in
suostumus, ja — ennen kaikkea — Clemence'n oma suostumus.
_Plumet_. Niin — arvattavasti. Mutta uskallanko luottaa teidän — — —?
_Sarazin_. Uskallatte, epäilemättä.
_Plumet_ (iloissaan). Tuhannen, tuhannen kiitosta, eversti!
_Sarazin_. Ja nyt minä lausun ajatukseni teistä, hra Plumet. Jo alusta
aikain pidin minä teistä; mutta kun teille äsken, kuultuanne tuon pikku
historian baalista, tuli kyyneleet silmiin, sanoin minä itsekseni: Tuo
on varmaankin peijakkaan potra mies, tuo Plumet.
_Plumet_ (ei saa liikutuksiltaan oikein puhutuksi). Noo — — eversti. —
- Minä — — — minä — —
_Sarazin_. No, no, eihän siitä ole syytä tulla noin liikutetuksi,
siitä, että minä pidän teitä kelpo miehenä; ja samoin tekee Dutocq
myös, sen tiedän.
_Plumet_ (puristaa jälleen hänen kättään, saamatta sanotuksi sanaakaan).
_Sarazin_. Nyt menen minä kotiin, puhelemaan asiasta Dutocq'in kanssa,
ja jos hän on samaa mieltä, kuin minäkin, voimme heti viivyttelemättä
puhua tyttösenkin kanssa (tarkastelee Plumet’iä), Ettehän te niin
vanhan-aikuinen sentään olekkaan, — te kyllä vielä voitte moniaita
vuosia olla kaikin puolin täydellinen aviomies, — hm! — — Hyvästi
(Menee arvokkaasti vasemmasta ovesta).
Kymmenes kohtaus.
Plumet. Pauline.
_Plumet_ (innoissaan). Voi, niin mainio mies! Niin verrattoman
jalomielinen! Niin sydämellinen mies! — Herralle kiitos, että sain
tulleeksi tänne Meursault'iin! — ja siitä on minun kiittäminen teitä,
neitiseni.
_Pauline_ (nyykäyttää päätään, hymyillen).
_Plumet_. Teitä on minun kiittäminen onnestani. Sillä, saattepa
nähdä, minä tulen onnelliseksi. — Minä saan nuoren, kauniin vaimon,
sitä min'en ole ikinäni toivonutkaan. — Naima-kontrahti pitää
kirjoitettamaan heti, tänään, eikö niin? — Ja sitte minulla on pieni
aate mielessä vaimoni myötäjäisistä.
_Pauline_. Hän ei saa myötäjäisiä! Olettehan sen jo monta kertaa
kuullut.
_Plumet_ (veitikkamaisesti). Saapa kyllä! — Minulla on aate mielessä
(hieroen käsiään). Minua huvittaa välin olla pikkuisen veitikkamainen!
— Tottahan te toki läsnä-olollanne kunnioitatte häitäni? Ja tanssitte
kerran minun, sulhaisen, kanssa? — Noiden kahden sahapukin —
suokaa anteeksi, enonne niiden pitää, totta toisen kerran, myöskin
tanssia, hahaha, nuo kaksi komendöriä! — (Veitikkamaisesti). Heidän
kutsumuskortillensa kirjoitan minä: "Herra eversti se ja se,
kunnianlegionan komendöri." Kunnianlegionan komendöri, se kuuluu
joltakin se!
_Pauline_. Mutta minä olen aivan hämilläni, hra Plumet. — Teitä ei
suinkaan voisi luulla heikoksi.
_Plumet_. Heikoksi? Minua? — Olenko minä heikko? Ken sen on sanonut?
_Pauline_. Teidän omat sukulaisenne.
_Plumet_. Minun sukulaiseni saavat mennä (vähän hilliten ääntään) sinne
ja sinne!
_Pauline_. Niin, se on oikein! — Vaan kas, tuoltapa asian-ajaja jo
tuleekin! — sitte menen minä tieheni. — (Mennessään Lucien’in ohi)
Onnistuu! - Hän naipi! (Menee).
Yhdestoista kohtaus.
Plumet. Galouzou. Lucien (paperineen).
_Plumet_. Minun mielestäni ovat _seinät yleensä jotenkin ohuet_.
_Galouzou_. Niin, jos ajatte niille 100-naulaisia tykkejä, saattavat
ne ehkä mullistua, mutta tätä rakennusta ei olekkaan ai'ottu linnaksi.
(Asiamiehen äänellä) Me olemme tähän saakka tarkastelleet kaikki
paperit, jotka koskevat omaisuutta ja sen muuttamista entisen omistajan
hoteista teille. — Hm! — Jos nyt ryhtyisimme lopulliseen seikkaan.
Suvaitsetteko istua, hra Lucien?
_Lucien_ (istuu, levittää paperinsa).
_Plumet_. Jos vielä vain sallisitte mun — — —
_Galouzou_ (törkeästi). Mitä sallimista te pyydätte? Minun mielestäni
on jo kylliksi aikaa turhaan menetetty.
_Plumet_. Mutta onhan toki aivan luonnollista, että minä — — —
_Galouzou_. Mikä on luonnollista? Luuletteko te meidän tahtovan pettää
teitä? — Luuletteko te meitä roistoiksi?
_Plumet_. No, herrantähden — — —
_Galouzou_. Ja jos me olisimme roistoja, luuletteko, että olisi vaikea
vetää teitä nenästä — aivan tietämättänne? — Ei, se kävisi, kuin saapas
jalkaan.
_Plumet_. Sen minä kyllä kernaasti uskon.
_Galouzou_. Teidän on paras pitää suunne kiinni, eikä ollenkaan puuttua
koko asiaan.
_Plumet_ (pikkuisen vakaasti). Mutta lieneehän mun toki lupa puhua,
penturi olkoon!
_Galouzou_. Kenen kanssa te tahdotte puhua? Mitä teill' on sanomista?
_Plumet_. Minä tahdon puhutella hra Protat’ia.
_Galouzou_. Hän on Dijon'issa — kuulittehan sen äsken!
_Plumet_. Mutta minun muistaakseni te sanoitte, että — — —
_Galouzou_. Hän on Dijon'issa! Täss' on kirje hältä, — uskotteko nyt!
(Näyttää kirjeen).
_Plumet_. Anteeksi — — — (Eriks.) Hän on toki melkein liian äreä ja
tulinen, tuo procuratori. Hm! — Ovatko paperit järjestyksessä?
_Galouzou_. Olkaa te vaiti! (Lucienille) Lukekaa!
_Lucien_ (lukee). "Mainitulla maatilalla on: Yksi kahdenkertainen,
rapattu asuinhuone-rakennus pihan ja puutarhan välissä, mainittu
puutarha ja piha ulkohuoneineen."
_Galouzou_. Koko omaisuus on minun valtuuttajani oma, joka sen täten
myöpi — —
_Plumet_ (aikoo kirjoittaa, vaan lukee ensin kauppa-kirjan). Mutta
tässä — tässä on kauppasumma 55,000 franc'ia. Minun ja Protat'in
välipuheen mukaan piti mun maksaa ainoastaan 50,000 fr.?
_Galouzou_. Ha?! — Oikein. Kiinteä omaisuus maksaa ainoastaan 50,000
fr. — Mutta hra Protat on tilan omistajana alkanut monta riita-asiaa;
niiden kulungit kuuluvat tähän tilaan.
_Plumet_. Mutta minä en tahdo ollenkaan riidellä, ja mitä Protat'in
riita-asiat minua liikuttaa? Galouzou. No, mutta antakaa te meidän olla
rauhassa ja keskustella, sanon minä. Koska tämä uusi omistaja käyttää
hyödykseen mainittuja riita-asioita, jos hän ne voittaa, on oikein
laillista ja asianmukaista, että hän myöskin maksaa kulungit.
_Plumet_. No niin, antakaa sitte tämän historian päättyä vihdoinkin.
Minä maksan, minä maksan — — — Suvaitsetteko minun vain pikkusen
kurkistaa tuohon tokumenttiin. Minä en, näetten, osta tätä tilaa
itselleni, vaan — —
_Galouzou_. Kelle sitten? Plumet (lukeissaan). Se tulee lahjaksi.
Galouzou. Lahjaksi — ahaa — sisarenne-pojalle?
_Plumet_. Ei — —
_Galouzou_. Sisarenne tyttärelle sitten?!
_Plumet_. Eikä — — (yhä lukien).
_Galouzou_. Noo — sitte minä arvaan — hehehe! Laura-näpykälle — mun
holholaiselleni. Niin, kas se on oikein. — Hän pitääkin sanomattoman
paljon teistä, enemmän, kuin ne toiset yhteensä. — Kas siinä te teette
kauniisti, oikein kauniisti, - ja tämä on loistava kauppa. Tila tulee
vähän ajan kuluttua puolta kalliimmaksi.
_Plumet_ (lakkaa lukemasta, antaa paperin Lucien’ille).
_Galouzou_. Olkaa hyvä, olkaa hyvä! Lisätkää sitte vain tuo tavallinen
lahja-kirjan liite! — Kas, se oli oikein, hra Plumet! — (Lucien
kirjoittaa). Kas, siinä te teette kauniisti ja viisaasti, se on
minun mieleeni!
_Lucien_. Kenenkä nimelle omaisuus muutetaan?
_Galouzou_. Rouva Laura Martel'ille, syntyisin Galouzou.
_Plumet_ (vilkkaasti). Eikö hemmetissä! Ei, ei, ei millään muotoa! —
Kirjoitahan: Neiti Clemence Dutocq'ille.
_Galouzou_ (hölmistyen). Mitä ihmeitä?!
_Plumet_. Tämä tila tulee minun vaimoni myötäjäisiksi.
_Kaikki_. Teidän vaimonne?!
_Plumet_, Niin, minä nain neiti Dutocq'in -jos hän minusta huolii.
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Pauline.
_Pauline_. Huolii kyllä, — minä tulen juuri hänen luotaan. (Plum.
kirjoittaa alle) — — Eversti Dutocq on jo matkalla tänne, hän tulee
noutamaan teitä.
_Plumet_. Tule, menkäämme pian häntä vastaan! (Rientävät ulos perältä),
_Galouzou_ (its.). Siinä ei Laura saakkaan periä Plumet'iä. Hänen
miehensä on joutunut häviöön. Laura lankeaa jälleen minun niskoilleni.
— Minun pitää kiirehin kirjoittaa Martel'ille ja Robineau’lle!
Kolmas näytös.
Sama huone.
Ensimmäinen kohtaus.
Robineau. Martel. Henriette. Laura (matkapuvussa). Palvelia.
_Palvelia_ (Henriettalle). Ei vielä rouva, siell' ei ole ketään
liikkeellä vielä. Täällä oli eilen päivälliset, jotka kestivät
myöhäiseen iltaan.
_Henriette_ (hilj. miehelleen). Kihlajaiset luultavasti. (Palvelialle.)
Hyvä! Ilmoita Galouzou'lle, että rouva Martel on täällä ja pyytää
puhutella häntä.
_Palvelia_. Mutta hra Galouzou ei ole vielä noussut, hänkään.
_Henriette_ (kärsimätönnä). Niin pitää hänen nousta nyt heti. — Tee,
kuin käskin. (Palvelia pois). — (Kovin liikutettuna). Naipi — hänen
i'ässään! Onko koskaan kuultu mokomata!
_Robineau_. Sinun pitää olla rauhallisempi, Henriette-kultani.
_Henriette_. Rauhallinen — olla rauhallinen! Hm, hyvä on niin sanoa. —
(Martel’ille, joka on heittäinnyt nojatuoliin oikealle). Kuulittehan
te, mitä palvelia sanoi. — — — Nuo päivälliset ovat luultavasti olleet
kihlauksen kunniaksi.
_Martel_. Luultavasti.
_Henriette_. Mutta jos te olisitte eilen mennyt suoraan kotiinne
pörssistä, ettekä ventturoinnut tiesi missä — niin olisimme voineet
lähteä matkalle puolenpäivän tienoissa, sen siaan kuin nyt lähdimme
ilta-hämärässä, ja olisimme kenties saapuneet hyvään aikaan, ja voineet
estää tuon ilkeän kepposen.
_Laura_. Niin, Edouard, minä tahdon tietää, missä sinä viivyit eilen.
_Martel_. Olenhan sen jo sanonut. Minä olin eräässä osakasten
kokouksessa, (Its.) Nicoline'n kanssa.
60
_Henriette_. Hamekkaiden kokouksessa-— — —
_Laura_. Taivaan Herra!
_Martel_. No, mutta tukihan toki vaimosi suu, sinä!
_Robineau_. Luuletko sen olevan niin helppoa?!
_Martel_. Minä olen, tottavie, kuin luuton liha, — tämäpä vasta
huvi-matka! Seitsemän tuntia yhtämittaa junassa! Aaa — huh!
_Henriette_. Luuletteko, ett'emme me myöskin ole väsyksissä?
_Martel_ (nousten). Min'en käsitä, miten te tulette toimeen. — Te
lienette varmaan raudasta.
_Henriette_. Niin, välin on meillä oikein rautainen tahto
(Kärsimätönnä). No, minne se palvelia jäi?
_Martel_ (tarkastaa itseään peilissä, järjestää partaansa). Minä toivon
toki, että tässä korpin pesässä löytyy edes jonkinlainen Figaro, sillä
partani on muuttunut oikein rosvonparraksi.
_Henriette_. Vai niin, — te ajattelette ainoastaan ulkomuotoanne näin
tärkeänä hetkenä? Teillä on ehkä rendez-vous toimessa daamin kanssa,
jota junassa niin kiekailitte?
_Martel_ (keikkarimaisesti). Jotainhan sitä pitää tehdä — ajan kuluksi.
_Laura_. Kyllä minä näin, miten sinä koko ajan kuiskuttelit sen kanssa,
suu makeana.
_Martel_. Niin, mutta hän ensiksi alkoi, he!
_Robineau_. Keikkari!
_Martel_. Muuten — se oli ihana, erinomaisen suloinen nainen.
_Henriette_. Rakkauden tunnusten siaan pitäisi teidän ajatella, millä
keinoin voimme poistaa vaaran, joka uhkaa meitä.
_Laura_. Niin, se olisi paljon parempi. (Rukoillen). Lupaa minulle,
kulta, rakas Edouard, ett'et mene tapaamaan tuota ilkeätä naista!
_Martel_. No, no, minä lupaan.
_Henriette_. Herra nähköön, kuinka sin'olet tuhma, Laura! Se nainen
teki vain pilkkaa miehestäsi, — näkihän sen jokainen.
_Laura_ (maikaillen Martel’ia). Niin, sinä voit luulla siten.
_Robineau_ (vaimolleen). Mitä hyötyä siitä on, että sinä tosi-asioita
lakkaamatta toistat?
_Henriette_ (totisesti). Minä pyydän, älä sinä myöskään suututa minua.
Minä olen tarpeeksi herkkä-hermoinen muutenkin.
Toinen kohtaus.
Entiset. Galouzou (vasemmalta).
_Robineau_. Kylläpä te olette antanut odottaa itseänne, hra Galouzou.
_Galouzou_. Olisitteko tahtonut nähdä minut senlaisena, kuin sängystä
nousin?
_Henriette_. Yksi tunti menee hukkaan toisensa jälkeen.
_Robineau_. No, kuinka loitos historia on ehtinyt? — Onko toivoa saada
seikkoja oikealle uralle jälleen?
_Galouzou_ (nostellen olkapäitään). Tuskin! Plumet on tarttunut ihan
keskelle naimispuuhan pyörää. Hän on julmasti rakastunut.
_Henriette_. Hän! — Vanha äijä! — Hm! Häntä tulee melkein surku.
_Robineau_. Mutta mikä hitto mokoman tuuman on hälle päähän pistänyt?!
— Se ei ole hänen omiaan. Henriette. No, sehän on helppo arvata. Kuka
muu, kuin nuo kaksi juonikasta enoa.
_Laura_. Dutocq ja Sarazin — niin, sinä olet oikeassa!
_Robineau_. He ovat siis ainakin kätensä paikanneet, — ja kunnon lailla
ovatkin.
_Laura_. Mutta mitenkähän ne lienevät voineet viekoitella enoa naimaan?
_Robineau_. No, se ei, todellakaan, ole liian vaikeata.
_Martel_. Ei, sen sinä kyllä tiedät.
_Robineau_. Mitä tarkoitat?
_Martel_. Ja ehkäpä Henriette'kin noin jotakuinkin tuntee sen asian.
_Henriette_. Tahtoisitteko puhua ymmärrettävästi.
_Martel_. Hyödytöntä olisi mainita kaikkia "pikku-summia", jotka sinä,
enon iloksi, olet suosiollisesti vastaanottanut.
_Henriette_. Te, hra Martel, te ette todella ole tyytynytkään
"pikku-summiin"; — paras olisi, ett'ette puhuisi mitään.
_Robineau_. Kyllähän se vihdoin nähdään ja selville saadaan.
_Martel_. Sitä minäkin toivon.
_Robineau_. Kylläpä vielä suutanne vinoonkin vetää.
_Galouzou_. Oikein, — riidelkää, tapelkaa, repikää tukkaa toisiltanne;
sill'aikaa kirjoittavat toiset naima-kontrahdin valmiiksi — ja se ei,
Jumal'avita tule rouva Plumet’ille vahingoksi, sen tiedän.
_Robineau_. Hän saa tietysti veljen-osan,
_Galouzou_. Enemmänkin!
_Kaikki_. Onko mahdollista!
_Galouzou_. Jälkeenjäänyt saapi koko tukun, rahat ja tilat kirjoineen
karjoineen, semmoinen on päätös (yleinen hämmästys.)
_Robineau_. Mutta siitä naimisesta ei millään muotoa saa tulla mitään.
_Galouzou_. Sitte ette saa kuluttaa hetkeäkään turhaan; sillä nuo
toiset eivät makaa kädet ristissä, olkaat varmat siitä?
_Martel_. (hymyillen) Ehkä heidän täytyy kiiruhtaa häitä _erinäisistä
syistä_.
_Henriette_. Ehkä, se on todellakin hyvin mahdollista.
_Martel_. Näillä tienoin on paljon kauniita tyttöjä
_Henriette_. Ja naiminen on epäilemättä paras keino saada kaikki pahat
huudot vaikenemaan. (Yleinen nauru.)
_Galouzou_. Ei — kylliksi! — Nyt menette jo todentotta liian loitos!
_Robineau_. Kuinka te sen tiedätte?
_Galouzou_. Minä tiedän niin paljun, että Clemence Dutocq on varsin
sävyisä tyttö, ilman pienintäkään pilkkua.
_Henriette_ (ivaten). No, sittehän se onkin oivallinen kauppa, ja
meidän täytyy kaiken mokomin, voimiemme mukaan, koettaa edesauttaa sitä.
_Galouzou_. Sitä min'en sano — — —
_Henriette_, (kuin ed.) Täytyyhän meidän koettaa lykätä Clemence'a
onnensa kukkuloille, hän ansaitsee sen; vähät siitä, että me itse sen
kautta joudumme häviöön? (Lauralle) No, sanehan jotain sinäkin, —
näyttää siltä, kuin ei koko asia liikuttaisikkaan sinua, — sinä vain
istua nuljotat kuin — en tiedä, mikä.
_Laura_. Mitä sinä tahdot minun sanomaan, min'en ymmärrä sanaakaan koko
puheestanne.
_Henriette_. Mutta onneksi me emme ole sinun emmekä hra Galouzou'nkaan
avun vaivaisia. — Robineau ja minä, me kyllä — — —
_Galouzou_. Riitelemisen siaan pitäisi meidän ajatella, millä keinoin
estäisimme tuon naimisen, se olisi paljon parempi, se.
_Robineau_ (Miettien). Meidän pitää keksiä keino — — —
_Laura_ (nousee). Niin, — meidän pitää keksiä keino — − —
_Henriette_ (iva-naurulla). Älä sinä vaivaakkaan aivojasi turhaan,
Laura-kulta; minä olen ihan varma siitä, ett'et sinä kuitenkaan pääse
tuota tuonnemmaksi.
_Laura_. Minä luulen löytäneeni jotakin!
_Kaikki_. Annapas kuulua!
_Martel_. Me kaappaamme palasen enon suusta. Me suostutamme puoleemme
tuon nuoren neidin. — Me kiedomme hänet kiinteästi köysiimme, ja — —
Sen toimen otan minä kernaasti osakseni.
_Laura_. Et kuuna kulloinkaan, siihenpä min'en suostu, en millään
ehdolla.
_Robineau_. Noo — mitä loruja!
_Martel_. Minun mielestäni on tämä keksintö vallan verraton!
_Laura_ (riippuen hänen kaulassaan). Ei, ei, ei millään muotoa, min'en
sitä salli.