mitä itse — toimittaa itselleen, näyttää paremmalta, kuin ostettu.
_Robineau_. Muistatteko vielä kaalia, jota kerran istutitte tuonne
takapihan nurkkaan?
_Plumet_ (tyytyväisenä). Oliko se hyvää?
_Robineau_. Parasta, mitä ikinäni olen maistanut.
_Plumet_. Sanokaapa, eversti, onko siinä kauniita näky-aloja
läheisyydessä, — se on minun mielestäni mitä tärkein ehto.
_Pauline_. Kauniin näky-ala, kuin voitte toivoa, on eräältä kukkulalta
aivan asuinrakennuksen vieressä.
_Plumet_. Sepä oivallista! — Siellä minä istun joka ilta ihailemassa
auringon laskua.
_Henriette_. Mutta, enokulta, älä vain ole liian kauan ulkona iltasin,
— ilta-ilma ei ole terveellinen.
_Plumet_. No kaikkia! Eihän aurinkoa yöllä nähdäkkään.
_Robineau_. Minä luulen, toden totta, että Henriette näkee aaveita
keskellä päivää, kun vain on kysymys enon terveydestä.
_Henriette_. Niin, naurakaa te vain. Kun eno vainen sairastuu, on
varovaisuus myöhäistä.
_Plumet_ (taputtelee häntä ystävällisesti poskelle). Te lellittelette
minua, lapsikullat — te lellittelette minua!
Viidestoista kohtaus.
Entiset. Philip (vasemmalta. Sitte) Lucien.
_Philip_. Orpana hoi! Oletko sinä kipeä? Oletko tallannut jalkasi —
johonkin?
_Plumet_ (totisesti). En, hra orpana!
_Philip_ (eriks.). Täytyykö mun alkaa alusta jälleen?
_Plumet_. Minä jätän Parisin. — Muutan maalle asumaan.
_Philip_. Mutta kuitenkin aivan lähelle Parisia, — eikö niin?
_Henriette_. Päin vastoin. Kuudenkymmenen penikulman päähän Parisista.
_Philip_. Hyi, saakeli, kaikkiin tauteihin!
_Pauline_. Hra Plumet ostaa ehkä isäni maatilan Meursault'in lähellä.
_Philip_. Meursault'in! — Aivan keskellä Bourgogne'a! Siellä on
suloisia viinejä! — Noo, — sitte kyllä, tullaan toimeen, orpana-hyvä.
_Robineau_. Siellä ette ainakaan te viihdy, hra Philip.
_Philip_. Mitä sanottekaan; — Viininkorjuu-aika on huikean hupainen;
- kekkeri toisensa jälkeen — välin kaksi, kolme yht'aikaa.
_Martel_. Mutta muu vuoden-aika varmaankin tulee teille tuiki tukalaksi
ja ikäväksi.
_Philip_. No, on kai siellä ravintola läheisyydessä?
_Robineau_. Ei ainoatakaan!
_Philip_. Mutta minäpä sitte toimitan sinne semmoisen.
_Dutocq_. Noo, kyllä ajan aina saapi kulumaan. Talvella, tai kun on
ruma ilma, kokoonnumme toinen toisemme luo.
_Plumet_ (äkkiä, iloisesti). Ja saamme pienen whistin toimeen, — eikö
niin?!
_Dutocq_. Niin, tai hupaisen pakinan pienen lasin ääressä, ilta-valkean
räpyttäessä kamiinissa.
_Plumet_. Sehän on suloisen hupaista, se semmoinen! — Maa-elämä
lieneekin paljon hauskempaa, kuin elämä suuressa kaupungissa.
_Lucien_ (tulee).
_Robineau Martel. Henriette_. On, on, tiettyä se!
_Plumet_. Eikö hra Dubarle jo tule pian?
_Lucien_. Ei, hän käski minun pyytämään anteeksi puolestaan.
_Plumet_. No, mennään sitte ruualle; — minä olen saanut oikein
kirvelevän ruokahalun, ainoastaan ajatellessani maa-elämää. — (Viittaa,
seurue alkaa mennä ruokasaliin. Plumet seuraa heitä).
_Pauline_ (toisien mentyä, Lucienille). Minä muutin kuvertit, — me
tulemme nyt istumaan vierekkäin. (Menevät ruokasaliin).
_Philip_ (joka jo istuu pöydässä). Minä esittelen ensimmäisen maljan
orpanani onnelle, toivoen hänen heikkoutensa pian poistuvan, jotta hän
saapi jäykän, miehen mielen!
_Kaikki_. Eläköön eno!
Toinen näytös.
Meursault'in maatila. Huone, josta on vapaa näköala puutarhaan.
Ensimmäinen kohtaus.
Plumet. Galouzou. (Molemmat ovat puutarhassa, tarkastavat rakennuksen
ulkopuolta).
_Galouzou_ (ulkona, kokoittaa räystäälle). Tuo ränni tuolla,
katto-ränni, pantiin vasta viimme vuonna; se on aivan uusi.
(Äreämäisesti) Ettehän te katso sinnepäinkään! Tuo, — näettekös, — tuo,
tuo — tuolla!
_Plumet_. Kyllä, kyllä, kyllä minä näen. Galouzou. Nuo patsaat tuolla
ovat takkiraudasta; alukset harmaasta kivestä; ikkunan-kaaret tuolla
ovat tiilistä; nuo pienet ikkunat tuolla, oikealla, valaisevat kyökkiä
ja ruokakamaria. — — No, ettehän te puhu ettekä pukahda? Kenties ette
ymmärrä koko puheestani mitään? — Kun te ette puhettani käsitä, on
minun varsin hyödytöntä, suutani turhaan vaivata. Plumet. Minä ymmärrän
kaikkityyni! (Tulee huoneesen; eriks.). Tuo on toki hirvittävän tulinen
mies. (Ään.) Tämä on vastaanotto-huone, — eikö niin?
_Galouzou_. Luonnollisesti. — Nyt olette nähnyt koko alikerroksen, —
mitä pidätte siitä?
_Plumet_. Kyllähän tämä — — huoneet ovat jotenkin sopivasti jaetut.
_Galouzou_. Jotenkin sopivasti! — Ne ovat mainion hyvin jaetut!
_Plumet_. Niin, minä myönnän, mitä sisäpuoleen tulee, olen minä varsin
tyytyväinen.
_Galouzou_. Siis ei ulkopuoli ole teistä mieleinen? — Saanko kysyä, mikä
ulkopuolta vaivaa?
_Plumet_. No — — sitä min'en juuri — — noin — — voi sanoa, vaan — — —
_Galouzou_. No, kun ette voi sitä sanoa, niin älkää puhuko mitään.
_Plumet_ (eriks.). Tuo herra Galouzou tuossa hän on vähän hävytön mies?
_Galouzou_. Saisinko minä tietää, mikä vika huoneen ulkopuolessa on?
_Plumet_. Minun mielestäni on facadi pikkuisen — noin — — kuinka minä
sanoisin — noin — lyhyesti, se ei ole kaunis.
_Galouzou_. Siis itse rakennustapa teistä vastoinmielinen? — Te
tahtoisitte hakattuja kuvia seiniin, korinthilaisia patsaita? Tai
kenties byzantilaisia koristuksia? Hä? — Mitä rakennustapaa teidän
mielenne tekee, jos uskallan kysyä, dorilaista, gothilaista tai
renaissance'a?
_Plumet_. Mutta, Herran-poika, minä tarkoitan
_Galouzou_. Jos mielitte ostaa historiallisen muistomerkin, niin ostakaa
— Pantheon! Mutta minä luulin teidän haluavan maatilaa. Kumpaa te nyt
oikeastaan etsitte: Maatilaako vai temppeliä? saanko luvan tietää sen.
_Plumet_. No, älkäähän nyt toki — — tietysti
maatilaa.
_Galouzou_. Sepä hauskaa — kiitoksia! — No, ostakaa sitte tämä ja
päästäkää meidät rauhaan.
_Plumet_ (eriks.). Hän on todellakin pähkä-hullu! — (Ään.) Minä
tahtoisin toki kernaasti puhutella itse omistajaa. Protat on minun
ystäväni ja saattaisi välittää monta seikkaa.
_Galouzou_. Mitä hän selittäisi? Olenhan minä tässä? — Ahaa, te ette
kenties luota minuun? Tiedättekö, minulla on ollut Protat’in toimituksia
jo kaksikymmentä vuotta?
_Plumet_. Mutta hra Galouzou-kulta — —
_Galouzou_. Niin saakaamme asia pian selville, minun aikani on tärkki.
Toinen kohtaus.
Entiset. Pauline. Clemence (perällä).
_Pauline_. Hyvää päivää, hyvät herrat! Hyvää päivää, hra Plumet!
_Plumet_ (tervehtii ystävällisesti Clemencea). Hyvää päivää, neitiseni.
— Saammekohan me kunnian nähdä eversti Dutocq'ia tänään?
_Galouzou_ (pois perä-ovesta).
_Clemence_. Sen luulen ihan varmaan; — minä puolimittain toivoin
Dutocq-enon jo olevankin täällä.
_Pauline_. Joutukaa, joutukaa pian valmiiksi noiden kauppa-asioittenne
kanssa, hra Plumet. Me tulimme noutamaan teitä kävely-retkelle. Ilma on
ihana ja tiet vallan verrattomat!
_Plumet_ (ystävällisesti). Te olette pieni kelpo neiti! — Teidän isänne
lienee varmaankin sanomattoman onnellinen, saadessaan joka päivä elää
tuommoisen enkelin kanssa.
_Pauline_. Naikaa tekin, hra Plumet, niin saavutatte samanlaisen onnen.
_Plumet_ (hymyten). Naikaa te ensin, neiti.
_Pauline_. Eikös mitä! Teidän välttämättömästi alottaminen.
_Galouzou_ (tulee takaisin, huutaa julman kovaa oikeasta ovesta).
Saanko luvan kysyä, minne te jäitte? — Eihän siitä synny tuon enempää,
vaikka minä yksinäni töllistelisin huonetta viisi päivää peräkkäin.
Enhän minä sitä ostaa ai'o.
_Plumet_. Niin, niin, minä tulen! (itseks.). Voi sitä hirveätä kulkkua,
kuin tuolla miehellä on! (naisille) Anteeksi niin kauvan! (Menee
oikealle).
_Pauline_. Niin, mutta älkää vain liian kauvan viipykö.
Kolmas kohtaus.
Pauline. Clemence.
_Pauline_. No, Clemence, mitäs pidät hra Plumet'istä? —
_Clemence_. Mitäkö minä pidän hra Plumet’istä? — Min'en todellakaan
niin tarkoin katsellut häntä, että olisin saanut mitään varsinaista
ajatusta hänestä. Minusta näyttää hän varsin hyvältä mieheltä; siinä
kaikki, mitä hänestä sanoa saatan.
_Pauline_. Hän ei näytä, vaan hän on hyvä mies, ole ihan vakuutettu
siitä. — Mutta sanopas pilan vuoksi, Clemence, miks'et ole mennyt
naimisiin?
_Clemence_. Sinun kysymyksesi ovat hyvin kummallisia. Tiedäthän varsin
hyvin, ett'en minä hennonnut luopua äidistäni.
_Pauline_. Mutta nyt kun äitisi jo aikoja sitten on maannut haudan
pohjassa?
_Clemence_. Ovathan enoni jälellä vielä. — Kun minä, äitini kuoltua,
olin yksinäni maailmassa, tuiki turvatonna, ottivat he kumpainenkin
eronsa sotaväestä ainoastaan — ollakseen minulle isän sijassa. Se
ei ollut vähäpätöinen uhri. — (Hymyilee). Ajattelepas, jos minä
nyt luopuisin heistä! — Kukas sitte sovittaisi heitä, kun sattuvat
riitelemään, ja semmoinen "sattumus" tapahtuu, kuten hyvin tiedät, sata
kertaa päivässä. Sula rakkaus ja yksimielisyys kiihoittaa heitä tuohon
ainaiseen riitaan.
_Pauline_. Minä vakuutan, he olisivat sanomattoman iloiset
kumpainenkin, kun vain saisivat kuulla sinun joutuvan kelpo miehen
turviin. — Minä puhelin viimeksi eilen tästä asiasta Sarazin-enosi
kanssa, ja hän sanoi, että ainoa seikka, joka tekisi hänen
kuolin-hetkensä katkeraksi, olisi, nähdä sinut jäävän turvattomana,
tuettomana maailmaan. (Maikaillen) Sanopas siis, Clemence-kulta, etkö
sinä myöntyisi minun naima-ehdotukseeni, kun minä ihan varmaan lupaan
hankkia sinulle oikein hyvän, kelpo miehen?
_Clemence_. Mutta Pauline, minä luulen, sinä − − −
_Pauline_. Niin, se on kummallinen heikkous, niinkuin Aurore-tädissä
muinoin, — ett'ei mikään ole minusta niin hupaista, kuin naittaa
ihmisiä. — Voi, rakas Clemence-kulta, salli minun naittaa sinutkin!
_Clemence_ (nauraen). Minut, — vanhan-piian!
_Pauline_. Seitsemänkolmatta vuotta, — kas mun tätä ikää! He!
_Clemence_. Tiedätkös, että minulla jo on harmaita hiuksia päässäni?
_Pauline_. Annas kun katson. — No, eikös todellakin! (Nykäsee hiuksia
Clemence'n tukasta). Kas niin! Nyt ei siell' ole enään ainoatakaan!
_Clemence_. No, sinä olet lapsekas!
_Pauline_. Luota sinä vaan minun sanaani, sinä olet vielä sievä ja
kaunis, kuin ennenkin, — sinusta tulee oikein suloinen morsian, usko
pois!
_Clemence_. No, lopettakaamme nyt tämä pilapuhe.
_Pauline_, Niin, mutta se ei olekkaan pilapuhetta, vaan täydellisin
totuuteni. — Koko minun tulevaisuuteni pylväät ovat pystytetyt sinun
naimiseesi Lucien'in kummin kanssa, — muuten emme mekään, Lucien ja
minä, saa toisiamme.
_Clemence_ (hämmästyen). No, mutta sittehän kaikki sinun lorusi ovat
täydellisintä tosi-tarkoitusta.
_Pauline_. Niin onkin, sanoinhan sen jo.
_Clemence_. Ja mies, jonka olet minulle määrännyt, on — —
_Pauline_. Hra Plumet! (Vilkkaasti) Hän ei ole ollenkaan ruma — vai
mitä?
_Clemence_. Min'en tiedä, onko hän ruma vai kaunis, minä olen tuskin
katsonutkaan häneen.
_Pauline_. Mutta minäpä olen. Eilenkin tarkastelin häntä kaksi pitkää
tiimaa yhtä mittaa, ja tulin vihdoin siihen päätökseen, että hän,
tarkoin katsoen, on vielä varsin kaunis.
_Clemence_. Olkoon tuo pakina joko pilaa tai totta, vaan — puhelkaamme
nyt muista asioista.
_Pauline_ (melkein itku suussa). Niin puhelkaamme sitten, mutta sitä
ennen menen minä sanomaan jäähyväiseni Lucien'ille ikipäiviksi.
_Clemence_. No, mutta mitä tuo äskeinen pakinasi Lucien'in ja sinun
rakkauttas liikuttaa?
_Pauline_. Se on pian sanottu. Hra Plumet’in sukulaiset ovat pahoja
ihmisiä, jotka ovat panetelleet Lucien'iä hra Plumet'ille, ja sen
tähden hän ei lainaakkaan Lucien'ille rahoja, jotta hän voisi ostaa
Dubarle'n asianajajan-liikkeen; ja isäni vaatii välttämättömästi, että
hänen vävy-poikansa pitää oleman asian-ajaja. Ja ajatteleppas nyt toki
— jos sinä tahtoisit, niin, jos sinä vain tahtoisit? — Sinä voisit
luonnollisesti heti saada Plumet'in lainaamaan Lucien'ille rahoja —
ja me tulisimme onnellisiksi. Ja monta muuta, paitsi meitä, tekisit
sinä onnelliseksi: Omat enosi, jotka siinä tapauksessa voisivat olla
huoletta sinun tulevaisuudestasi, — ja kenties voisit tehdä — oman
miehesikin onnelliseksi. — Mutta sin'et vain tahdo, — jättäkäämme siis
koko puhe sikseen! Minä jään vanhaksi-piiaksi tai kuolen suruun ja − ja
_kenen_ vika se sitten on?
_Clemence_. Sinä aina liioittelet.
_Pauline_. Liioittelet! Kas, tuolta tulee Lucien, — kysypäs häneltä.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Lucien (perällä).
_Lucien_. Nöyrin palvelianne, hyvät naiset!
_Pauline_. Etkö tuonut isääni tänne? Minä luulen, että hra Plumet
odottaa häntä.
_Lucien_. Isäsi on matkustanut Dijon'iin, jossa hän aloitta
riita-asian, joka varmaankin venyy hyvin pitkäksi.
_Pauline_. Mutta tottakai hänen toki pitää tulla tänne, päättämään
tämän tilan kauppa hra Plumetin kanssa.
_Lucien_. Hän on täällä tarpeeton. Tässä ovat kaikki paperit täydessä
järjestyksessä, ja hra Galouzou'lla on valtuus-kirja isältäsi.
_Pauline_. Ne ovat hirveän ilkeitä, nuo isän ainaiset riita-asiat.
_Lucien_ (huoaten). Ja varsinkin on tämä Dijon’nin asia ikävä meille.
_Pauline_. Kuinka niin?
_Lucien_ (alla päin). Sillä sen kautta on isäsi vihdoinkin löytänyt
vävyn, joka on hänestä mieleinen.
_Pauline_. Mitä sanot?
_Lucien_. Nuori asianajaja, joka hoitaa hänen riita-asiaansa
Dijon'issa, on minun entisiä ylioppilastoveriani. Minä puhelin hänen
kanssaan tän'aamuna ja, tietämättään minun sydämeni asioista, kertoi
hän suoraan, että sinä olet palkkio, jonka hän saapi, jos riita-asia
päättyy isäsi eduksi.
_Pauline_. Huomaatkos nyt, Clemence-kulta, ett'en minä liioitellutkaan.
— Sinä olet niin tottunut uhraamaan itsesi toisten hyväksi, — tee se
vielä yksi kerta, yksi ainoa kerta vain minun hyväkseni, niin en minä
koskaan enää pyydä sitä!
_Clemence_. Mutta, tyttökulta, mitenkä minä voin sitä seikkaa parantaa?
_Pauline_. Mene naimisiin hra Plumet'in kanssa, — siinä kaikki! Muusta
minä kyllä huolen pidän.
_Clemence_. Mutta eihän se ole ollenkaan varma, että hra Plumet
tahtookaan naida, — vielä vähemmin, että hän tahtoo naida minut; hän ei
edes tunnekkaan minua.
_Pauline_. Tunteepa — ja varsin hyvin tunteekin; siitä olen minä
pitänyt huolen; viime aikoina olen minä alati, aivan lakkaamatta
puhellut sinusta.
_Clemence_ (toruen). Vai olet sinä tehnyt siten.
_Pauline_. Ihan herkeämättä — niin, no en toki juuri aivan herkeämättä,
mutta usein minä olen puhunut sinun avuistasi — ja hän pitääkin sinusta
jo hyvin paljon. — Jos hän nyt tulisi kosimaan sinua, — mitä vastaisit?
_Dutocq_ (ulkona, vasemmalla). Sarazin!
_Clemence_ (vilkkaasti). Eno!
Viides kohtaus.
Entiset. Dutocq.
_Pauline_ (Lucienille). Kyllä hän menee naimiseen, se on ihan varma.
_Dutocq_ (tulee vasemmalla, etsien jotain). Missä hitossa hän nyt
lienee, tuo vanha tussarin-hana? (Clemencelle) Etkö sinä ole nähnyt
Sarazin'iä tänään?
_Clemence_. Hän meni ulos jo varhain aamulla. Sittemmin en ole nähnyt
häntä.
_Dutocq_. Minun piti tavata hänet täällä, mutta nyt olen etsiskellyt jo
kokonaisen tunnin joka sopesta ja lokkerosta — — missä lemmon — — —
_Lucien_. (Paulinelle) Kontrahtia odotetaan jo varmaankin. — Hyvästi,
Pauline — minä luotan ainoastaan sinuun. (Menee).
_Pauline_. Ole aivan huoletta, kaikki käypi hyvin! Clemence, mennäänkö
puutarhaan kävelemään?
_Clemence_. Nyt on jo myöhäistä; minun täytyy mennä kotiin.
_Dutocq_. Ja jos tapaat sen beduinin, enosi, kotona, niin sano, että
minä odotan häntä täällä.
_Clemence_. Kyllä, — mutta sillä ehdolla, ettette jälleen,
tavallisuuden mukaan, rupea riitelemään.
_Dutocq_. Riitelemään — ei — eihän siitä puhettakaan!
_Clemence_ (vasemmalle).
_Pauline_ (oikealle).
Kuudes kohtaus.
Dutocq. (Sittemmin) Sarazin.
_Dutocq_. Riitelemään? — Minä en, surma syököön, suinkaan tahdo
riidellä tuon vanhan rötkäleen kanssa, minä annan hälle vain kelpo
tervetuliaiset; siinä kyllä! (Katselee oikeanp. perä-ikkunasta). Kas,
kas! Tuolla hän, lempo soi, potkieleekin kaalisarkojen välissä ja
näyttää niin merkillisen suuri-arvoiselta, aivan kuin olisi voittanut
Austerlitz'in. — Halloo, vanha vänkipannu! — Front! Ja suoraan kuni
lemmon laukaus eteenpäin!
_Sarazin_ (tulee perältä poltellen pienellä piipulla).
_Dutocq_. Mitä sinä olet puuhaillut koko tämän aamun?
_Sarazin_. Minä olen tuskitellut ja kiroillut itsekseni.
_Dutocq_. Miksi menit ulos, ottamatta minua mukaasi?
_Sarazin_. Kun tahdoin tuskitella yksinäni. Se on hupaisempaa.
_Dutooq_ (ojentaen hälle kätensä). No, päivää vanha — karhu!
_Sarazin_ (puristaen sitä). Päivää vanha — metsä-sika!
_Dutocq_. Miks'en minä koko pitkänä päivänä, ole saanut nähdä sinun
inhoittavaa naamaasi?
_Sarazin_. No, kun minä olin kävelyllä, kuulithan sen jo.
_Dutocq_. Sinä tahdoit kenties ihailla auringonnousua?
_Sarazin_. Liikuttaako se sinua?
_Dutocq_. Olisi oikein herttaista, jos sinä kerrankin rupeaisit vähän
ihmismäisemmäksi.
_Sarazin_. Miksikä pitäisi minun turhaan vaivaa näkemään?
_Dutocq_. Kuulepas, tiedätkö mitä, — tänään näytät sinä — jos
mahdollista — vielä enemmän pirun inhoittavalta ja ilettävältä, kuin
ennen. — Mitä sinä oikeastaan kävelet ja nuuskielet — hä?
_Sarazin_. Minä ajattelen, että jo alan vanhentua, — niinkuin sinäkin.
_Dutocq_. Vanhentua? — Siksikö, ett'emme juuri eilen täyttäneet 14:sta
ikä-vuottamme?
_Sarazin_. Voipi tapahtua, että me molemmat jonakuna päivänä ihan
äkkiarvaamatta pistetään turpeesen.
_Dutocq_. Älä pilkkaa tosi-asioita, Sarazin, se ei ole soveliasta.
_Sarazin_. Ja kun me olemme olemattomissa, on yksi ihan turvatonna
maailmassa.
_Dutocq_ (käy totiseksi). Clemence, — aivan totta,
_Sarazin_. Oletko sinä pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan?
_Dutocq_. En.
_Sarazin_. Oletko pannut eläkkeestäsi mitään talteen häntä varten?
_Dutocq_. En.
_Sarazin_. Oletko ylimalkaan tehnyt mitään, jolta vastaisuudessa voipi
varjella häntä puutteesta ja kurjuudesta?
_Dutocq_. En, sen pahempi.
_Sarazin_. Sinä olet ollut huikentelevainen heittiö, sydämetöin olento,
hävytön suurimaha. — Eikö totta, Dutocq?
_Dutocq_. Niin, niin, — sinä olet oikeassa. (Ääneti, kuni katuen).
Niin, mutta sinä? Oletko sinä pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan?
_Sarazin_, En, minä olen myöskin ollut ilkeä heittiö — mutta eihän se
ollenkaan asiata paranna. — Vai kuinka?
_Dutocq_. Ei! — Hm! Hm! — Ja kun me kuolemme, kuolee eläke myöskin, —
(miettii) tässä ei ole muu edessä, kuin: Meidän täytyy elää niinkauvan,
kuin mahdollista.
_Sarazin_. Siihen minä kernaasti suostun.
_Dutocq_. Meidän täytyy ruveta syömään ja juomaan niin paljon, kuin
suinkin — —
_Sarazin_. Panna varhain maata iltasin — —
_Dutocq_. Ja aamuin nukkua puoleen päivään saakka — −
_Sarazin_. Ei milloinkaan juoda huonoa viiniä − − −
_Dutocq_. Luonnollista se. — Hyvä viini on aina terveellisempää.
_Sarazin_. Ja kun sinä joskus vilustut, täytyy sun varovasti maata
14 päivää "kahden lakanan välissä". — Ja sinä, vanha jukuri-pää,
luulet kaikesta tuosta todellakin olevan mitään hyötyä! — Vihdoin
viimein täytyy sun kuitenkin, vaikka vastoin tahtoaskin, jupisematta
laskea aseet ja kääntää töppöset taivasta kohti! — Siinä sitte makaat
nenä pystyssä, — ja mitä on koko tarkka varovaisuutesi Clemence'ä
hyödyttänyt?
_Dutocq_. Ei mitään! — No, mutta mitä pirua meidän pitää tehdä sitten?
— Min'en käsitä niin pienintäkään. Ymmärrykseni seisoo — järkähtämättä.
_Sarazin_. Kaikeksi onneksi on toki joku, joka pystyy ajattelemaan
enemmän, kuin sinä ja minä. — Pikku Pauline-neiti, jok'ei ole vielä
kahdenkymmenenkään, hän saattaa meidät molemmat häpeään. Tiedätkö, mitä
hän on neuvoitellut?
_Dutocq_. En — en minä tiedä mitään.
_Sarazin_. Että Clemence'n pitäisi mennä naimisiin Plumet'in kanssa.
_Dutocq_ (hämmästyy). Oletko sinä riivattu? Ihanhan sinä hyökkäät
huoneesen paalu-portti päässä! — Luuletko Plumet’in, joka on
miljoniekka, huolivan tytöstä, jolla ei ole ropoakaan — ei niin
kuvaakaan?!
_Sarazin_. Oma vahinkonsa, ellei hän huoli.
_Dutocq_ (epäillen). Hm, hm, hm!
_Sarazin_ (puhuu, kunnes kiivastuu). Mitä siinä hymiset? Minä rohkenen
väittää, että Clemence'n pikku sormikin on sata vertaa sen arvoinen,
kuin koko Plumet kiireestä kantapäähän saakka! Eikä jörinää ollenkaan!
Sinä — —
_Dutocq_. Enhän minä sitä kielläkkään. Sarazin. Minä rohkenen väittää,
että hän on onnensa kukkulalla, saadessaan senlaisen tytön! Hä?!
Dutocq. Aivan epäilemättä! Sarazin. Ja hän on ihan hullu, ellei hän
tytöstä huoli. Sillä olisipa hupaista tietääkseni, mistä syystä mokoma
musta-takki sivilinäis-jukuri saattaisi halveksia sellaista tyttöä,
kuin Clemence on!
_Dutocq_. No, mutta lemmon kattilassa! — Eihän tuosta naimisesta ole
vielä ollut puhettakaan, ei siis mikään halveksiminenkaan voi tässä
tulla kysymykseen!
_Sarazin_. Mutta tässä tulee pian kaikki kysymykseen. — Pikku Pauline
vakuutti aivan varmaksi, että Plumet neljänkolmatta tunnin kuluessa
tulee kosimaan Clemencea.
_Dutocq_. Onko se totta?
_Sarazin_. Onko minun tapani valehdella?
_Dutocq_ (liikutettuna). Täällä, sydämeni sopessa, viileeksii niin
kummallisesti. — Meidän armas Clemence'mme saisi siis kodin — ja
hyvän, lämpöisen kodin koko elämänsä ajaksi. — Mitä sanot Sarazin!
(Läpsähyttää häntä olkapäälle). — Sinä voit siis vallan huoletta
ojentaa koipesi ja — kuolla hetipaikalla!
_Sarazin_. Minkä tähden pitää juuri minun ensiksi minull'ei ole
ollenkaan suurempaa hätää Manalaan, kuin sinullakaan.
_Dutocq_ (puristaa hänen kättään sydämellisesti). Rakas, vanha
ystäväni! — (Äkkiä totisemmin). Vaan, kuuleppas, jos sinä vähänkin
syötät mulle pajunköyttä tuolla pakinallasi, niin — — —
_Sarazin_. Niin, mitä siitä?
_Dutocq_ (viite: keihään-piste Sarazin’in rintaan).
_Sarazin_ (vastaa siihen fintillä ja töyttäyksellä). Väistä! Yks'!
Kaks'! Noin! (Syleilevät toisiaan, sydämestään nauraen).
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Clemence (perältä).
_Clemence_ (Dutocq’ille). Täss'on sinun piippusi (Sarazin’ille) ja
täss' on _sinun_ tupakkikukkarosi.
_Sarazin_. Kiitos, kiitos, lapsikultani! (Syleilee ja suutelee
innokkaasti Clemencea otsalle).
_Dutocq_. Sinun jälkeesi — jos jääpi jotain kun sinä olet täyttänyt
tarpeesi.
_Sarazin_ (Dutocq’ille). Sinä voisit juuri mennä tuonne kaali-maahan,
katsomaan, olenko minä vielä siellä.
_Dutocq_ (suutelee otsalle Clemence'a, joka on tullut hänen
luokseen). Kyllä, jos Clemence tulee mukaan. Tuletko sinä minun
kanssani puutarhaan, katsomaan, onko tuo tuhma Sarazin-enosi siellä,
kaalinpäitten joukossa?
_Clemence_. Minä tulin juuri pyytämään teitä kävelylle kanssani — mutta
puutarhan käytävät ovat vielä varsin kosteat.
_Sarazin_. Sepä oivaa, sitte rupee kleini kohta vaivaamaan Dutocq'ia,
ja se tekee hänen äärettömän hyvää. (Clemence ottaa Dutocq’in käden
toiseen, Sarazin’in käden toiseen kainaloonsa; hänen ottamaan
Sarazin’in käden, sanoo).
_Dutocq_. Otetaanko hän mukaan?
_Sarazin_. Luonnollisesti, muuten ette voi mua sieltä löytää. (Menevät
puutarhaan).
Kahdeksas kohtaus.
Plumet. Pauline (tulevat oikealta, puhellen).
_Plumet_. Siitä, mitä olette kertonut, päätän minä, että neiti Clemence
varmaankin on kelpo tyttö.
_Pauline_. Luottakaa vain minuun. Hän on juuri kuin luotu vaimoksi
teille.
_Plumet_. Niin, — ehkä olette oikeassakin — mutta minulla on nuo
sukulaiset vielä — — −
_Pauline_. Hänen kanssaan te tulisitte sanomattoman onnelliseksi.
_Plumet_. Niin, sen kyllä uskon — — mutta mitähän sukulaiseni siihen
sanovat?
_Pauline_. Saisitte nähdä, kuinka perinpohjin hän ymmärtää
talouden-hoidon.
_Plumet_. Sitä min'en ollenkaan epäile; mutta minun sukulaiseni ovat
niin kummalliset.
_Pauline_. Clemence on itse kunto ja järjestys, — hän on säästäväinen,
lempeä ja hyväluontoinen, hän eläisi aivan teidän tahtonne mukaan — se
on varma.
_Plumet_. Niin, niin, semmoisesta luonteesta minä juuri pidänkin; — —
mutta, sen pahempi, minä pelkään, että sukulaiseni — — —