pidä sekoittua asiaan. Teidän pitää — päin vastoin hellästi kohdella
neiti Dutocg'ia, — Jonkun toisen täytyy pitää naimisen estämisestä
huolta, jonkun, johon ei perintö-seikka, koske niin paljon, kuin teihin.
_Robineau_. Oikein!
_Henriette_. Mutta kenen?
Galouzou. Mitä sanotte esimerkiksi Philip'istä?|
_Robineau_. Niin, mutta mistä hänen nyt saa käsiinsä?
_Galouzou_. Minä kirjoitin hälle, että hänen läsnä-olonsa täällä on
erinomaisen tärkeä.
_Henriette_. Sitte emme suinkaan saa nähdä vilaustakaan hänestä. Jos
olisitte kirjoittanut, että hänellä nyt on tilaisuus olla ihmiselle
kiusaksi ja vahingoksi, olisi hän jo aikoja sitten ollut täällä.
Kolmas kohtaus.
Entiset. Philip (perältä).
_Philip_. Hyvää päivää ystävät! (Galouzou’lle). Eilen illalla sain
kirjeenne ja — tässä nyt olen. (Toisille). Panitteko kovinkin
pahaksenne minun tuloni?
_Robineau_. Päinvastoin, te olette varsin tervetullut!
_Philip_. Noo, — älkää laskeko leikkiä!
_Henriette_. Me juuri äsken sanoimme: "Oi, jos tuo kelpo hra Philip
toki olisi täällä!"
_Philip_. Sitte minä lienenkin varsin välttämättömän tärkeä tarve-kalu?
_Martel_. Niin juuri olettekin.
_Henriette_. Ajatelkaahan — eno naipi!
_Philip_. Eikös hitto! No, sepä hauskaa! — Sittehän täällä saadaan
oikein kuninkaalliset kekkerit! Olipa saakelin hyvä, että lähetitte
minua hakemaan.
_Robineau_. Vai niin, vai on se teidän mielestänne hauskaa?
_Philip_. Kuinkas muuten? — Tietysti myöskin teidän mielestänne, eikö
niin?
_Robineau_. Ei ollenkaan!
_Philip_ (muistaa). Ai, kas niin! — Ei, ei suinkaan! Nyt huomasin! —
Teidän suloiset toivonne menivät "kuni juusto korpin suusta" — Nyt
voitte pukeutua mustaan joka sorkka, ja kun teiltä kysytään, ketä
surette, saatte vastata: "Lempo sieppasi meiltä lihavan perinnön, eikä
jättänyt muuta, kuin petollisen toivon kuivat luut kurkkuumme!" Hahaha!
Tämäpä huvittavan hauska historia!
_Henriette_. Tuo on enemmän, kuin inhoittava ihminen!
_Robineau_ (malttaen mieltään). No, me valvomme vain oikeuksiamme, —
emme suinkaan itsemme tähden — — —
_Philip_. Ette, ette, — ette millään muotoa, ette itsenne tähden, vaan
— luonnollisesti Turkin keisarin tähden!
_Robineau_. Martel ja minä olemme naimisissa − − −
_Philip_ (teeskennellyllä myötätuntoisuudella). Oikein, oikein!
Ja saatte mahdollisesti moniaita "kakun marruttajia", ja noista
pikkuis-raukoista tahdotaan kernaasti pitää huolta. Se on
velvollisuuskin. — (Luonnollisella äänellään). — Noo, turhaa kaikki!
Älkää luulkokaan minun uskovan ryöväri-historioita. Sanokaa vain
suoraan haluavanne orpanan omaisuutta ja että se on hänen raskas
rahamassinsa, joka painaa nenäänne maahan.
_Robineau_. Mutta voittehan itsekkin arvata, Philip, kuinka katkeralta
tuntuu, kun ihmisellä on sukulainen, jota kohtaan vuodet pitkät on
osoittanut kaikkea mahdollista hellyyttä — —
_Philip_. Eikä kuitenkaan saa mitään vaivastaan — ei edes noista
koru-kirjailluista tohveleista eikä dito yölakeista maksoa; semmoinen
kiittamättömyys tuntunee hävyttömän kiusoittavalta, — niin niin!
_Laura_. Tuo on toki liian veikeätä!
_Henriette_. Olkaamme vain ääneti!
_Galouzou_. Kuuluu siltä, ett'ei hra Philip oikein käsitä kysymyksessä
olevata seikkaa. — Te näytte pitävän suorapuheisuudesta; siksi puhun
minäkin kaunistelematta. — Robineaun ja Martel’in perheet ovat tätä
nykyä hra Plumet’in lailliset perilliset, eikä kenkään voine moittia
heitä siitä, etteivät he aivan kädet ristissä päästä 40,000 franc'in
vuotista perintöä sivuitsensa.
_Philip_. Se on selvää!
_Galouzou_. Näille perheille olisi siis parasta, että jollain keinoin
saataisiin tämä naiminen menemään mitättömiin, ja siinä katsannossa
olemme toivoen luottaneet teihin, joka myöskin kernaasti suotte hra
Plumet'in pysyvän naimatonna.
_Philip_. Minäkö? Mitä hänen naimisensa minua liikuttaa?
_Galouzou_. Martel ja Robineau ovat tähän saakka eläneet tulevaisuuden
toivossa, sanoitte, mutta te itse, te olette elänyt nykyisyyden
todellisuudessa. Teillä ei ole mitään, te ette toimita mitään muuta,
kuin elätte orpananne niskoilla.
_Philip_ (vähän loukattuna). Hra Galouzou!
_Galouzou_. Niin, suokaa anteeksi, minä olen asiamies ja mainitsen
asioita omilla, oikeilla nimillään. (Vähitellen kuni olisi hän
oikeudessa. Papattaa). — Varmuuteen vivahtava todellisuus on, että
hra Plumet naineena miehenä tuntuvasti muuttaa entistä elämäänsä,
kuin myöskin, että hänen tuleva vaimonsa ja sen perhe anastaa talossa
sen paikan, jonka hän tätä ennen ihmeteltävällä vapaa-mielisyydellä
salli orpanansa ja ystävänsä pitää, — niin, olematta liian tulinen
toivoissaan, voipi jotenkin suurella varmuudella ennustaa, että
mainittu orpana ja ystävä jonakuna onnen päivänä löytää itsensä
maantieltä.
_Philip_ (its.). Tuo ei, toden totta, ole hullumpaa.
Galouzou (jatkaa). Jota vastoin, toisaalta katsoen, jos ei hra Plumet
nai, vaan jääpi vanhaksipojaksi, yhtä suuri todellisuus on, ett'ei hän
ollenkaan muuta entistä elämäänsä, että _status quo_ jääpi entiselleen,
ja että, niinkuin Robineaun ja Martel'in perhe oikeuden mukaan jääpi
hänen perillisikseen, ei myöskään hra Philip'iltä ryöstetä hänen
kohtuullisia oikeuksiaan. — Tämän jätän minä täten korkean oikeuden
tarkemmin tutkittavaksi! (kumartaa). Philip. Bravo, hra asian-ajaja,
bravo! Galouzou (huomaa hajamielisyytensä). Anteeksi, tämä meni vanhan
tavan mukaan!
_Philip_. No niin, — siis on tuon pitkän puheen lyhyt ajatus se, että
minun pitää saattaa orpanan naiminen mitättömiin, niinhän?
_Robineau_. Niin, siitä me olemme teille ikuisesti kiitolliset.
_Martel_. Niin, me olemme sydämestä kiitolliset, ja kun eno vihdoin
kuolee, saatte tekin osan perinnöstä.
_Philip_. Todellakin!
_Robineau_. Saatte, me vakuutamme, — kelpo summan, olkaa varma siitä.
_Philip_. Niin, nöyrin kiitokseni, vaan min'en ole tottunut käyttämään
toisen kuolemaa hyödykseni. Kun orpanani kuolee, suren minä, sillä minä
pidän hänestä sanomattomasti; mutta saapiko Martel'in ja Robineaun
perheet hänet periä tai ei — se on minusta aivan yhdentekevä. — Te ette
kärsi minua! minä tiedän sen, mutta enpä minäkään, Jumal'avita, pidä
tietä niin minäkään! — Plumet-orpanan naiminen ei ole mieleeni, mutta
uskokaa pois, se on vallan eri tynnyrin viiniä, se. Orpana oli iloinen
ja tyytyväinen minun kanssani, — mutta se ei ole sanottu, että hän on
yhtä iloinen ja tyytyväinen vaimonsa kanssa. Minä sain häneen jo vähän
ihmistapoja, ja pirun ikävätä olisi, jos olisin tehnyt vallan turhaa
työtä.
_Robineau_. No, te koetatte siis parastanne, estääksenne tuota naimista?
_Philip_. Niin teen, mutta Plumet’in tähden ja itseni tähden, mutt'en
suinkaan teidän tähtenne, olkaa varmat siitä.
_Martel_. Minä olen suuresti kiitollinen.
_Laura_. Tuossahan eno onkin!
_Galouzou_ (toisille, paitsi Philip'ille). Sitte menen minä tieheni. Te
ette tiedä mitään — ihastutte sen kuultuanne. Ymmärrättekö?
_Robineau_. Täydelleen!
_Galouzou_. Hyvästi! (Menee),
Neljäs kohtaus.
Entiset, pait Galouzou, Plumet.
(Philip on ottanut sanomalehden, eikä ota osaa koko seuraavaan
kohtaukseen).
_Plumet_ (tulee iloisena ja tyytyväisenä, hieroen käsiään, vaan
huomattuaan sukulaisensa, muuttuu hänen katseensa). Mitä näen minä?
_Henriette_. Meidät, eno, meidät! (Syleilee häntä sydämellisesti).
_Laura_. Hyvää päivää, eno-kulta! (Syleilee häntä samoin).
_Robineau_ ja Martel (puristavat hänen käsiään).
_Plumet_. Ja Philip myöskin!
_Philip_ (lyhyesti, nousematta). Päivää, ystävä!
_Plumet_ (änkyttäen). Tämäpä suloinen ihastus! — Tepä vasta kiltit
olitte. (Eriks.). Hyvä, jos olisitte hornan tuutissa!
_Robineau_. Ilma oli kaunis. Huomenna on sunnuntai; — siksi me
mietimmekin itseksemme: Mennäämpäs nyt rakkaan enomme luo.
_Henriette_. Ja tässä nyt olemme. Plumet. Sepä oli oikein oiva aate!
Laura. No, mutta kuinkas sinä nyt oikeastaan jaksat, kiltti enoseni?
_Martel_. Oletko tyytyväinen tähän seutuun?
_Plumet_. Kaikinpuolin, — tämä on oikein suloisen ihana seutu.
_Henriette_. Entäs naapurisi, minkälaisia ne ovat? — Se on erinomaisen
tärkeä ehto, että naapurit ovat oikein kelpo ihmisiä, muuten on maalla
ikävä.
_Plumet_. Minun naapurini ovat sanomattoman herttaista väkeä, ja minä
luulen yhä enemmän ihastuvani tähän elämään.
_Robineau_. Oletko ollut niiden seurassa? Mitä väkeä ne ovat?
_Plumet_ (hämillään). Hm — no — ensiksikin tässä on Protat tyttärineen,
sitten eräs eversti Dutocq ja hänen lankonsa eversti Sarazin —
äärettömän arvokkaita miehiä — ne ovat kumpainenkin kunnianlegionan
komendörejä — sanomattoman kelpo ukkoja — niin — hm — — ja Sarazin'in
sisarentytär neiti Clemence.
_Henriette_ (vilkaistuaan loisiin). Vai niin, Clemence Dutocq —
hänestä on Pauline usein puhunut; sehän kuuluu olevan sanomattoman
herttainen olento.
_Plumet_ (pikkaisen miehekkäämmin). Niin, niin — taivaallisen
herttainen — — ja kolmenkymmenen vuoden vanha.
_Robineau_. Kolmenkymmenen — eikö hän jo pian rupea naimisiin menemään?
_Plumet_ (lyhyen kamppauksen jälkeen). Niin — semmoiset on hällä juuri
tuumat.
_Martel_. Onko hän kihloissa?
_Plumet_. On.
_Henriette_. Tietysti jonkun nuoren miehen kanssa?
_Plumet_. No niin, sitä ei juuri saata sanoa, - hänen sulhaisensa on
minun i'ässäni.
_Robineau_. No, sepä vasta sopiikin aivan kuin lukkoon, varsinkin kun
ei Clemencekaan enään ole juuri eilisen teeren poikia.
_Plumet_ (yhä miehistyen). Niin, eikö totta?
_Martel_. Mutta minun tietääkseni on Clemence köyhä, kuni paratiisin
Eva.
_Robineau_. Niin, mutta luultavasti on hänen tuleva puolisonsa rikas.
_Plumet_. Niin, se on hyvin voipa mies.
_Henriette_. No, sittepä ei Clemence'n rikkaudesta olekkaan lukua.
_Plumet_ (iloissaan). Onko tuo nyt oikein vilpitön tosi-tarkoituksenne?
_Henriette_ (teeskennellyllä hämmästyksellä). Herrainen aika — mitenkäs
muuten? — Etkö sinäkin ole samaa mieltä?
_Plumet_. Tietysti, tietysti; mutta — —
_Martel_. Mutta - mutta — mitä "mutta"?
_Plumet_. Otaksukaamme nyt pilan vuoksi, ett'ei tuo sulhanen ole yksin
maailmassa; — että hällä on perillisiä.
_Robineau_. Lapsia?
_Plumet_. Eikä, vaan sukulaisia, jotka ehkä ovat eläneet siinä
toivossa, ett'ei hän koskaan enään naisi.
_Henriette_. No, hyväinen aika, tottahan hän ennen kaikkea ajattelee
omaa onneansa — — —
_Plumet_ (iloissaan). Ajatteletteko todellakin tuolla tavoin tätä
asiata? — Otaksukaamme nyt pilan vuoksi että minä aion naida!
_Martel_ (kuni järkensä kehkiytyisi). Mitä sinä sanot?
_Henriette_. Sinä ai'otkin, eno, sinä juuri ai'otkin, älä kielläkkään!
_Robineau_ (ilosta loistavin silmin). Onko se totta?
_Plumet_ (miehistäikse). No niin! Niin, lapset, minä ai'on naida!
(Eriks.). Kas niin, nyt se on sanottu!
_Martel_ ja _Robineau_ (teeskennellyllä kummastuksella). Todellakin!
_Robineau_. Toivotan onnea.
_Martel_. _Laura_. _Henriette_. Toivotan onnea!
_Henriette_ (uhaten sormellaan). Kas, kas, kuinka salaisesti tuo eno
kutoo juoniaan!
_Plumet_ (vakuuttaen). Ei! Minulla ei todellakaan ole ollut mitään
juonia pelissä.....
_Henriette_. Voi, kuinka minä ikävöitsen tulla tutuksi tuon neiti
Dutocq'in kanssa!
_Laura_. Minä myöskin.
_Plumet_ (vikkelään ja sydämellisesti). Luuletteko voivanne pitää
hänestä?
_Henriette_. Tietysti, jos hän vain oikein sydämensä pohjasta rakastaa
sinua.
_Plumet_. Te ette siis ole ollenkaan suutuksissa minulle siitä, mitä
olen tehnyt?
_Henriette_. Sinä loukkaat meitä, eno-kulta — − −
_Robineau_. Oletteko todellakin silmänräpäystäkään voinut luulla — — −
_Plumet_. Niin, minun täytyy tunnustaa, oli silmänräpäys, jolloin
pelkäsin teidän pahastuvan tästä naimisesta.
_Martel_. Hyi, eno, se ei ollut kauniisti tehty!
_Laura_. Ei, sinä teit rumasti.
_Plumet_. Niin, niin, nytpä minä sitä kadunkin, — minä olin hyvin paha,
kun voin - —
_Henriette_. Menkäämme nyt puhdistaimaan matka-tomusta, ja sitte pitää
sinun esitellä meidät tulevalle tädillemme.
_Laura_. Niin, kiiruhtakaamme.
_Martel_ (leikillä). Minä sanon sinulle jo edeltäpäin — minä alan
hienostella häntä.
_Plumet_ (suopeasti). Niin, ole hyvä, min'en suinkaan pane pahakseni.
_Laura_. Mutta min'en sitä salli, kuuletkos!
_Robineau_. Ja vanhalle eversti Sarazin'ille pitää teidän kaiken
mokomin esitellä minut.
_Plumet_. Sen minä teen, ystäväni. (Puristaa, liikutuksella Robineaun
kättä). Te olette perinpohjin kelpo lapsia. (Puristaa Martel’in kättä).
Min'en tiedä, kuinka minä saattaisin — — — (suutelee Henriettaa ja
Lauraa otsalle, pitää heitä liikutettuna hetken sylissään). Te olette
liian hyvät minua kohtaan! (Menee vähän sivulle, pyyhkiäkseen pois
kyyneleen).
_Robineau_ (hilj. Martel'ille). Minä luulen, häpeä olkoon, että ukko jo
on vanhuudestaan lapsellinen.
_Henriette_ (hilj. Philipille). Nyt on teidän vuoronne! (Seuraa toisia
ovea kohti).
_Philip_ (eriks.). Tämä naimiskauppa huvittaisi mua suuresti, ellei mun
olisi sääli tuota orpana-parkaa.
_Plumet_. Koko talon huoneet ovat hallussanne. Valitkaa itse — — —
(Syleilee ja suutelee vielä kerran Henrietteä ja Lauraa; kaikki neljä
menevät oikealle).
Viides kohtaus.
Philip. Plumet.
_Plumet_. Ja minä vielä pelkäsin sanoa asiaani noille kelpo-ihmisille.
— Voi toki, kuinka minä olen epä-luuloinen ja paha! (Huomaa Philip'in).
Kas, sinä olet siellä! — Sinä näit tämän taannoisen kohtauksen, — eikö
se ollut kaunis ja liikuttava? (Pienen äänettömyyden jälkeen.) Sin'et
vastaa. Sin'et ehkä ole samaa mieltä, kuin he?
_Philip_ (yhä lukien). Herra varjelkoon!
_Plumet_. Sinä ajattelet kaiketi, että minä olen tehnyt suuren
tuhmuuden?
_Philip_. Herra varjelkoon!
_Plumet_. Herra varjelkoon — Herra varjelkoon — mitä se merkitsee?
_Philip_. Ei se merkitse mitään.
_Plumet_. No, mutta vastaahan toki ihmisiksi. Onko se sinun mielestäsi
järjetöntä, että minä nain?
_Philip_. Ei suinkaan, päinvastoin, erinomaisen järjellistä, — koska
sinua haluttaa naida — niin — —
_Plumet_. Koska minua haluttaa naida — sinun vastauksesi ovat niin
kummallisia.
_Philip_. Minä seuraan aina haluasi ja sallin muidenkin tekevän aivan
samoin. Mikä oikeus minulla on tuomita muiden ihmisten tekoja? Enhän
minä ole ollenkaan viisaampi, kuin hullut ihmiset tavallisesti ovat.
_Plumet_. Hullut ihmiset! — Sinä luulet siis kuitenkin, että tämä
naiminen on hullun työtä?
_Philip_. Sitä min'en ole sanonut.
_Plumet_. No, mutta suoraan ja selvästi, — mikä on sinun ajatuksesi?
Saanko minä kuulla sen?
_Philip_ (nousee). No, koska tahdot niin, — minun ajatukseni on, että
olet tekemäisilläsi suuren, suuren — tuhmuuden.
_Plumet_. Kuinka niin, jos saan kysyä?
_Philip_ Kuuden vuoden kuluttua olet sinä viidenkymmenen kuuden vuoden
vanha, ja vaimosi ainoastaan vähän yli kolmenkymmenen. Toisin sanoin,
sinä olet vanha äijäressu, ja hän on nuori, kukoistava nainen.
_Philip_. Se on vain mokoma pakanallinen taikausko, harha-luulo. Ei,
päinvastoin, päinvastoin!
_Plumet_. Ettäkö vaimon pitäisi olla _vanhempi miestään_? — Miksi niin?
_Philip_. Ensiksikin siksi, että — ja sitten siksi, että — ja lopuksi
siksi, että.
_Plumet_. Sinä ajattelet aivan, kuin pahin vihamies.
_Philip_. Niin, yhtäkaikki minusta. — Sinun i'ässäsi mennä naimisiin, —
silloin pitää olla pikkuisen filosofinen, — mutta, koska sinä oletkin —
— —
_Plumet_ (miettien). Minun i'ässäni. — — Hm. hm! — Filosofinen! —
min'en, Herra paratkoon, ole ollenkaan filosofisempi, kuin muutkaan
tavalliset ihmiset.
_Philip_. Luuletko todellakin tyttösen ottavan sinut suloisten silmiesi
tähden — -?
_Plumet_ (epäilevästi). Ei minun silmäni taida enää niin merkillisen
suloiset ollakkaan — —
_Philip_. — — Ei, ystäväni, hän ottaa sinut ainoastaan rahojesi tähden.
Sinä olet houkuteltu kieroon tynnyriin.
_Plumet_. Se ei ole totta! Eipä — -!
_Philip_. Ensin ovat he viekoitelleet sinua ostamaan tämän maatilan,
luonnollisella tavalla päästäkseen luoksesi — sitte he ovat
mairitelleet sinua ja, kissa hiassa, veisanneet samaa virttä, kuin
sinäkin. Eilenkin esimerkiksi istuit sinä ihan epäilemättä noiden
everstien välissä päivällispöydässä?
_Plumet_ (vahan hämmästyen). Niin, — niin istuinkin.
_Philip_. Ja he kilistelivät lasia kanssasi, jotta vihdoin rupesitte
kävelemään korottomilla kengillä?
_Plumet_. Niin, — totta sekin! Minun täytyi todellakin juoda vähän
enemmän, kuin helposti voin kantaa.
_Philip_. Ja teidän sitä tehdessänne, istui Sulotar läheisyydessänne ja
kuumensi sinua hellillä silmäilyksillään? — Ja jälki-ruokaa syödessä
itki nuo kaksi "husaaria" sinun lautasesi kyyneleitä kukkuralleen, ja
syönnin jälkeen syleilivät ja suutelivat he sinua — ja toivat vihdoin
viimein naima-kontrahdin esiin?
_Plumet_ (väipästellen). Niin, niin — melkein juuri sillä tavoin ne
mua kiepoittelivat — —
_Philip_. Ja tänään he nauraa mutistelevat itsekseen, ajatellen: Hän
meni loistavasti loukkuun, tuo hellä-sydäminen Plumet!
_Plumet_. Niin, helläsydäminen minä olen mutten sentään pöllöpää.
_Philip_. Mutta siksi voit pian tulla.
_Plumet_. Minä näytän niille, ett'en ole pöllöpää. Minä olen antanut
heidän venyttää itseäni nenästä, sen huomaan; sillä toissa päivänä
vielä en tuntenut naimisen nykäystäkään mielessäni, en ollut edes
huomannut neiti Clemence'n olevan maailmassakaan, vaan sitte, ihan
yks', kaks' — en oikein tiedä miten — — olin kihloissa hänen kanssaan.
_Philip_. Nuo vanhat everstit ovat tietysti konstinsa oppineet
kavaljeerit, ja kaunotar on kärkäs saamaan miehen, ja päälliseksi
rikkaan.
_Plumet_ (heltyy jälleen). Ei, hänestä min'en luule mitään pahaa, —
vaikka voipihan, tottavie, olla mahdollista, että olet aivan oikeassa.
— Mutta sanohan, mitä mun nyt pitää tehdä, — olenhan minä tavallani
kiini, kuin käpälä-laudassa?
_Philip_. Eihän toki pappi vielä ole amenta lausunut?
_Plumet_. Ei, niin pitkälle ei juuri vielä ole ehditty.
_Philip_. Älä nyt lemmoksi jälleen ole nahkiainen.
_Plumet_. Minäkö? — Nahkiainen?!
_Philip_. Sano suoraan, että, tarkemmin mietittyäsi, olet huomannut
hulluutesi.
_Plumet_ (tekeikse jäykäksi). Niin, sen minä sanon suoraan. — Min'en
tahdo naida, min'en tahdo millään ehdolla naida. Sinun pitää olla
kuulemassa, kun minä sen sanon, jotta voit samalla vahvistaa syitäni,
eikö niin? (jälleen hellänä). Ja minun sukulaiseni, jotka tästä
naimisesta niin iloitsivat, ne raukat pettyvät — se on paha.
_Philip_. Älä ole milläsikään heistä. — He olivat oikein hurjat,
pelätessään sinun onneasi; mutta niill'ei ollut mieltä näyttämään sitä
sulle.
_Plumet_. Sen mä luulen, sillä ne pitävät minusta niin hirveän paljon.
Mene sinä nyt heti rauhoittamaan heitä.
_Philip_. Ei mitään kiirettä!
_Plumet_. Tottahan toki. Mene heti! (Philip menee oikealle). Ja tule
kohta takaisin! -? Minä tahdon Philip'in olemaan vieressäni, sillä
Dutocq ja Sarazin voivat joka silmänräpäys olla täällä. (Huomaa niiden
olevan perä-ovessa; juoksee oikean puoliselle; huutaa). Philip! Philip!
Kuudes kohtaus.
Plumet. Dutocq. Sarazin.
_Dutocq_ (iloisesti). Hyvää päivää! Kuinkas kuuluu? (Kättelee),
_Sarazin_ (toisella puolella). Hyvää päivää! (Kättelee).
_Dutocq_. No, nyt on avioliitto julistettu ja neljäntoista päivän
kuluttua pidetään häät.
_Plumet_. Neljäntoista päivän kuluttua?
_Dutocq_. Niin, ystäväni, niitä on mahdoton pikemmin saada toimeen;
mutta, lennä ja polta, koska olette näin kauvan ollut morsius-vuoteesta
poissa, voitte kyllä helposti odottaa nuo neljätoista päivää vielä.
_Sarazin_. Siitä minä olen varsin iloinen. Me saamme siis vielä
muutaman päivän pitää tyttö-letukan luonamme, ennenkuin sanomme hälle
viimeiset jäähyväiset. — Niin, viimeiset ne ovat, sillä — vaikka me
tosin saamme nähdä hänet joka päivä — kun hän vain on naimisissa, ei
meillä enää ole häneen mitään kiinikettä.
_Plumet_. Te tulette kaipaamaan, suuresti kaipaamaan häntä — sen minä
helposti ymmärrän.
_Dutocq_. Sitä emme saa ajatella, kun on kysymys hänen onnestaan.
_Plumet_ (Its.). Hänen onnestaan! (Hämillään). Niin — kunpa vain
tietäisi hänen ihan varmaan tulevan onnelliseksi minun kanssani.
(Philip tulee).
_Dutocq_. Mitä te tarkoitatte?
_Plumet_. Minä tarkoitan — kun ihminen on viettänyt vanhan-pojan elämää
niin kauvan, kuin minä tässä esim. on siihen tarttunut niin monta
eriskummaista tapaa ja oikkua, ett'ei nuoren vaimon ole ollenkaan
hupaista koko elinaikaansa elää semmoisen miehen kanssa.
_Philip_. Siinä on orpana aivan oikeassa.
_Dutocq_ (huomaa Philipin). Kas, hra Philip! Philip. Hyvää päivää, hra
eversti! Sarazin. No, semmoiset tavat ja oikut saattaa mies helposti
jättää.
_Plumet_. Niin, mutta se ei ole niinkään helppoa minun ikäiselleni,
ja minä olisin sanomattoman onneton, jos teidän oiva sisarenne-tytär
vihdoin katuisi kauppaansa. — Sitä min’en milloinkaan voisi antaa
itselleni anteeksi — —
_Dutocq_. Tuo arvelunne kunnioittaa teitä. Sarazin. Clemence’lla oli
myöskin arveluja, hän ei ollut ollenkaan kärkäs menemään naimisiin.
_Plumet_. Niin, sepä se! Minä jo aavistinkin, että — mitä minä
sanonkaan — että hän ei, tarkoin ajatellen, pidäkkään minusta.
_Sarazin_. Hän ei tosin pane sekä nenäänsä että suutansa alttiiksi
rakkaudelle, sit’ei hän tee, vaan ettehän te lie sitä odottanutkaan?
_Plumet_. Minä vain pelkään, kovasti pelkään, että hän ottaa minut,
ainoastaan totellakseen teitä. Hän on niin hyvä — niin hellä, että — — —
_Sarazin_. Luuletteko te meidän houkutelleen tai pakoittaneen häntä? Te
luulette meitä kenties roistoiksi — te — —
_Plumet_, (Kadottaa miehuuttaan). En suinkaan, en suinkaan: mutta te
ette kenties ole aprikoinneet asiata niin pohjasta pitäin, kuin minä.
_Dutocq_ (katsoo häntä tarkoin silmiin). Luuletteko niin?!
_Plumet_. Min'en voi sitä kieltää, minä — minä pelkään, että hän
uhraa itsensä. Niin, älkää vain ymmärtäkö minua väärin, minä olisin
luonnollisesti äärettömän onnellinen, saadessani sellaisen vaimon, kuin
Clemence on. Hän on kelpo vaimojen esikuva ihan joka katsannossa.
_Sarazin_ (tarkastaa häntä). Hän ei ollenkaan kaipaa teidän
ylistys-virsiänne —
_Plumet_ (aivan hämillään). Ei, ei — tiettyä se — mutta minun
mielestäni pitää mun toki sanoa siten, vakuuttaakseni teille, ett’ei
mulla ole pienintäkään sivu-ajatusta, joka pienimmässäkään määrässä
halventais sisarenne-tytärtä.
_Dutocq_ (kärsimätönnä). Sen minä hiton helposti käsitän, sillä mistä
te sen olisitte voinut saadakaan? Mutta mikä teidän mielessänne
oikeastaan mojottaa? Teillä on jotain sanottavaa?
_Plumet_ (tyhmistyneenä) Niin, minun piti vain sanoa, eversti-kulta,
että minun velvollisuuteni, kunnon miehenä, on — — —
_Sarazin_. Ei mitään esipuheita!
_Plumet_ (aivan tuppisuuna). Ei, ei — — vaan —
_Dutocq_ (kärsimätönnä). No, no!
_Philip_ (hilj. Plumet'ille). No, anna kaikua vain!
_Plumet_. Niin, mutta kun en oikein tiedä, miten alkaisin — — —
_Sarazin_. No, turkasen vietävä, en kauniimmin voi sanoa, pelkäättekö
meidän syövän teidät?
_Plumet_ (koettaa hymyellä). E — e — — Minä tiedän ihan varmaan, että
te olette kaksi herttaista kelpo miestä. — Hm! Minä puhelin teistä
viimeksi tänään Philip'in kanssa. Eikö totta, Philip, enkö minä sanonut
varsin hämmästyneeni, huomattuani min paljon ihmis-tuntoa ja sydäntä
noissa kahdessa kunnon soturissa, — hä?
_Philip_ (eriks.). Nyt hän laskee lorua jälleen!
_Sarazin_. Nyt ei ole ollenkaan puhetta meistä, vaan Clemence’sta! Te
olette muuttanut mielenne? Eilen te tahdoitte naida hänet — tänään ette?
_Plumet_. Suokaahan minun vain sanoa — — —
_Dutocq_ (vihaisesti). Sanokaa hitoilla — sanokaa sitte ajatuksenne!
_Sarazin_. Kai teillä toki sen verran on mieltä?
Plumet (pingolla). Minä vakuutan, — jos saisin seurata sydämeni ääntä —
— —
_Dutocq_ (voimalla). Jälleen! — Hiisikö teidän sydämestänne huolii!
Tahdotteko te naida vai ettekö tahdo naida?
_Plumet_ (ei saata päättää vastauksestaan). Minä tiedän kyllä — — —
minä -? — —