language: Finnish
ENON RAHAT
Huvinäytelmä 3:ssa näytöksessä
Kirj.
TH. BARRIÈRE
Suomentanut
C. Edv. Törmänen
Hämeenlinnassa,
A. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella,
1878.
JÄSENET:
PLUMET, entinen turkitsia, 49 vuoden vanha.
PHILIP PLUMET, hänen orpanansa, 35 v. v.
DUTOCQ, 55 v. v. |
SARAZIN, 60 v. v. | virasta eronneita everstejä.
ROBINEAU.
HENRIETTE, hänen vaimonsa, Plumet'in sisaren-tytär.
MARTEL, Plumet'in toisen sisaren poika.
LAURA, Martel'in vaimo.
GALOUZOU, asian-ajaja, Lauran holhoja.
LUCIEN, Plumet'in kummi-poika.
CLEMENCE, Sarazin'in sisaren-tytär, 27 v. v.
PAULINE PROTAT, 19 v. v.
PALVELIA.
Tapaus: Ensimmäisessä näytöksessä Plumet'in luona Parisissa, toisessa
ja kolmannessa Meurseault'in maatilalla Bourgognessa.
Ensimmäinen näytös.
Huone Plumet’in luona. Ruokasaliin johtava ovi perällä auki;
ruokasalista näkyy katettu päivällispöytä.
Ensimmäinen kohtaus.
Robineau. Philip. Henriette.
Philip ja Robineau (istuvat pöydän ääressä vasemmalla, juoden madeiraa).
_Philip_. Tämäpä on saakelin hyvää madeiraa Tätä pitää orpanan
toimittaa kosolta kellariinsa niin kauvan kuin tätä voipi saada.
_Robineau_. Miksi hänen pitää sitä niin kosolta toimittaa? Eihän eno
itse milloinkaan juo madeiraa.
_Philip_ (täyttää lasinsa). Mutta _minä_ juon.
_Robineau_ (eriks.). Niin sen kyllä huomaan!
_Philip_. Orpana on paitsi sitä kauniisti paikannut kätensä, kun möi
turkitsemis-toimensa, siitäkin syystä saattaa hän, totta vie, panna
pöydän kauniiksi.
_Henriette_. Oli se muka viisas työ, tuo mainittu myöminen. Olisi
oikein hauska tietääkseni, kuka häntä neuvoi siten jättämään
ammattinsa. Se ihminen on joko äärettömän tuhma tai sanomattoman ilkeä.
_Philip_. Minä se olin.
_Henriette_. Tekö? — Ja mitä teidän on sekaantumista senlaisiin
seikkoihin?
_Philip_. Hm! Minun mielestäni on orpanan aika ajatella lepoa ja
voittojensa nauttimista.
_Henriette_. Puoti ei ollut hänelle mikään rasitus — päin vastoin
huvitus. Sen huomaa siitäkin, että hän, sen myötyään, lakkaamatta
kävelee ja tuskittelee itsekseen.
_Robineau_. Minä ajattelen aivan samoin kuin vaimonikin.
_Philip_. No, minne minä nyt ristin maalaan?!
_Robineau_. Tuo iva ei ollut ollenkaan mehukas. Min'en milloinkaan
kiistele vaimoni kanssa, kun tiedän hänen olevan oikeassa.
_Philip_ (hymyillen). Mutta minä olen varsin merkinnyt, että tuo
erinomainen yksimielisyys syntyy ainoastaan silloin, kun te alatte
minua kaltata.
_Henriette_. Mutta saanko luvan kysyä, mitä te oikeastaan tarkoitatte!
— Oletteko te milloinkaan kuullut meidän moittivan enoa hänen
hyvän-luontoisuudestaan ja anteliaisuudestaan teitä kohtaan?
_Philip_. Anteliaisuudestaan?
_Henriette_. Minä olen, kuten miehenikin äsken sanoi, enon todellinen
sisarentytär, ja te olette ainoastaan hänen orpanansa, mutta
kuitenkin on hän tehnyt paljon enemmän teidän hyväksenne, kuin
hän milloinkaan on tehnyt minun hyväkseni. Kun te joku aika sitte
kauniisti suutuitte sotilaan virkaan, pelasti eno teidät siitä suurilla
summilla, mutta min'en vielä ole virkannut teille siitä sanaakaan — en
hiiskahtanutkaan. Olenko ehkä? (Istuu vasemmalle).
_Philip_ (puoliääneen). Siitäpä minä pyytäisinkin saada olla vapaa.
_Henriette_. Nyt te olette jo kaksi vuotta kävellyt kädet taskussa,
toimittamatta niin pienintäkään, olette vain elänyt minun enoni
kukkarolla, aivan kuin olisitte ollut hänen esikoispoikansa. Min'en ole
milloinkaan tehnyt siitä muistutusta, min'en ole milloinkaan sanonut
ainoatakaan nuhde-sanaa, en teille enkä enollekkaan.
_Philip_. Rouva Robineau, te näytte vallan unohtavan, että minä olen
hyödyttänyt taloa elatukseni edestä, minä olen auttanut Plumet-orpanaa
hänen toimissaan.
_Henriette_ (ivallisella hymyllä). Vai niin — vai olette?
_Robineau_. Ei, täm'ei hyödytä mitään. Älkäämme nyt enää pilkatko
toisiamme. — Te olitte aina enemmän kafeessa kuin puodissa.
_Philip_ (vakaasti). Hra Robineau! Teidän vaimollenne suon minä
anteeksi hänen pienet koiranpäänsä, joita hän viskeli mulle vast’naamaa,
mutta — —
_Henriette_. Mitä tuo taas on?
Philip (totisesti). Teiltä min'en kärsi sanaakaan tässä asiassa.
_Robineau_ (äkkiä). Rakas ystävä, te ymmärsitte sanani varsin väärin, —
min'en ollenkaan tahtonut loukata teitä, en milläänmuotoa — — −
_Philip_ (kuin edellä). Näettekös, se ei ole mikään leikin asia.
Ihmiset voisivat luulla minua — —
_Robineau_ (k. e.). No, mutta rakas, paras ystävä — kuinka semmoista
voisi tulla kysymykseenkään?
_Henriette_ (nousee, väittäen). Ei millään muotoa — sehän juuri — — —
_Robineau_ (vaimolleen). Ole vait sinä!
_Philip_ (todellisella tunteella). Tietäkää, minä pidän orpanastani
enemmän kuin te voitte aavistaakkaan. Minun sydämeni on niin kiintynyt
häneen, ett'en luule voivani elää ilman häntä. (Lucien tulee sisään;
katselee ikkunasta ulos).
_Henriette_ (ivalla). Niin vai — aivan siten minäkin luulen.
_Robineau_ (vaimolleen). Etkö sinä voi olla vaiti!
_Henriette_ (miehelleen). Sinä olet katala jänisjalka! Kehno pelkuri!
_Robineau_. Enpähän! — Vaan hän tuossa on tottunut teräskaluja
käyttämään — ja se on juuri minun heikoin puoleni.
Toinen kohtaus.
Entiset. Lucien.
_Lucien_. Luulenpa, häpeä olkoon, että hra Protat menee matkoihinsa —
Niin, Pauline menee yksin huoneesen.
_Philip_ (huomaa Lucienin). Kas vaan! Nuori hra Lucien!
_Lucien_. Anteeksi — min'en ollenkaan huomannut, että täällä oli
ketään. (Kumartaa läsnä-olioille).
_Philip_. Mitä lemmon taakkaa te kainalossanne kannatte, nuori mies?
_Lucien_. Siinä on otteet kaikista asiaan kuuluvista kauppa-papereista.
Minä luulin tapaavani orpanan täällä.
_Henriette_ (painolla). Tarkoitatte luultavasti kummianne.
_Lucien_ (kainosti). Hra Plumet on tavallaan myöskin minun orpanani.
Minun äitini oli nimittäin hänen serkkunsa.
_Robineau_ (vaimolleen). Huomaatkos, mitenkä tuo käärme jo alkaa
nostella päätään.
_Henriette_ (miehelleen). Meidän täytyy tarkoin pitää häntä silmällä.
_Robineau_ (teeskennellyllä ystävyydellä). Anteeksi, nuori ystäväni,
meidän täytyy jättää teidät. Enon poissa ollessa pitää vaimoni ja minun
hoitaa taloutta. Meidän täytyy mennä käskyjämme antamaan (Menevät).
_Philip_. Ja minun pitää mennä katsomaan, että saamme oikeita viinejä
pöydälle. — Hyvästi siksi! (Menee).
_Lucien_. Herralle kiitos, että menivät tiehensä! (Rientää Pauline'a
vastaan).
Kolmas kohtaus
Lucien. Pauline.
_Pauline_. Hyvää päivää, hra Lucien!
_Lucien_. Minä tunsin teidän olevan rappusilla.
_Pauline_. Te näitte luultavasti, tuosta ikkunasta, minun tulevan?
_Lucien_. Niin — ja näin myöskin isänne sanovan teille jäähyväiset ja
menevän pois. — Kai hän toki tulee päivälliselle?
_Pauline_. Tuskin. — Hän muisti yht'äkkiä, että hänen välttämättömästi
oli puheltava asian-ajajansa, hra Galouzou'n kanssa, hän sanoi
jäähyväiset ja jätti minut, kuten tavallista, ypö yksinäni seisomaan
keskelle katua.
_Lucien_. Kuten tavallista? — Tapahtuuko se niin usein?
_Pauline_. Joka päivä. — Aina keväästä saakka on hän joka päivä noin
kello 2:n aikana sanonut minulle: Pauline, pukeupas tänään vähän
koreaksi, niin menemme ajelemaan Boulognen metsään. Minä olenkin joka
kerta koettanut tehdä parastani toalettini suhteen — ja isä on ottanut
suuren tukun karttapapereita matka-lektyyrikseen.
_Lucien_. No, onko hänellä vieläkin riita-asioita hoidettavana?
_Pauline_. Juuri tätä nykyä on hänellä seitsemäntoista. — Sitte me
nousemme vaunuihin, mutta ennenkuin olemme ehtineet Champs Elysées'iin,
muistaa isä joka kerta yht'äkkiä jonkun asian, josta hänen ihan
välttämättömästi pitää heti paikalla puhella jonkun kanssa. — Sitten
hän tavallisesti joko heti sanoo jäähyväiset, antaen minun ajaa
yksinäni kotiin, tai, kuten toisinaan tapahtuu, ajamme yhdessä jonkun
asian-ajajan luo, ja minä saan jäädä ulos vaunuihin ja monesti odottaa
häntä kolme, neljä tuutia.
_Lucien_. Pikku Pauline-parka!
_Pauline_ (hymyillen). Min'en saa koskaan nähdä Boulognen metsää. —
Maltappa! Kun me tulemme aviopariksi, on minun ensimmäinen pyyntöni:
Seuraa minua Boulognen metsään!
_Lucien_ (huoaten). Niin, kun me tulemme aviopariksi! — Kylläpä sitä
vielä saat odottaa.
_Pauline_. Miksikä niin? — Ethän vain luulekkaan, ett'emme saa toisiamme?
_Lucien_. Sen pahempi — minä pelkään sitä.
_Pauline_. Siihenpä ei pienintäkään syytä. Onhan mun isäni sen jo
myöntänyt.
_Lucien_. Niin mutta sillä ehdolla, että minä ensin pääsen
asian-ajajaksi — ja lisäksi sellaiseksi, jolla on asioita.
_Pauline_. No, ja siksihän sinä voit päästä milloin ikinä tahdot, Onhan
sun nykyinen isäntäsi, hra Dubarle, heti valmis jättämään sinulle koko
liikkeensä — tai miksi te sitä kutsutte.
_Lucien_. Aivan oikein, kun minä vain ensin lyön 100,000 franc'ia
pöytään, tai ainakin hankin vankan takauksen siitä summasta. — Minä
olen pyytänyt hra Plumet’iä, joka on ainoa rikas tuttavani, takaukseen,
mutta hän kielsi.
_Pauline_. Hällä on siis jotain sinua vastaan?
_Lucien_. Ei mitään, kun hän vain saisi itse päättää, mutta hän on
mokoma heikko olento, joka antaa nykäistä itseään joka nuorasta. Hän
on aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa viimeksi puhuu. − Hän oli
suuttunut äitiini, joka oli hänen serkkunsa siitä, että tämä oli mennyt
miehelle, joka ei ollut varakas. Äitini kuoltua katui hän käytöstään,
ja koetti parantaa sitä; hän otti minut turviinsa ja hoiti minua aivan
kuin omaa lastansa. Mutta senpahempi on hänen lähimmäiset omaisensa
päässeet vaikuttamaan häneen. Ne koettavat kaikin voimin saada häntä
hylkäämään minut.
_Pauline_. Sitä olen minä jo kauvan aavistanutkin, ja olen senvuoksi
keksinyt keinon, jolla saadaan eno meidän puolellemme. — Mitä luulet,
jos koettaisimme naittaa hänet?
_Lucien_ (hymyillen). Aiotko sinä naittaa hra Plumet'in?
_Pauline_. Minulla on eräs ystävä, joka on oikea enkeli, mitä hyvyyteen
ja lempeyteen tulee; hän on kuin luotu enolle. Ensiksikin hän pitää
sanomattoman paljon minusta, siis tulee hänestä varsin hyvä rouva
Plumet meitä kohtaan. Toiseksi tulee hänestä hyvä avio-vaimo, sillä hän
on hyvä kaikille, ja kolmanneksi on hän köyhä tyttö, jonka tulevaisuus
juuri tämän naimisen kautta vakautuisi.
_Lucien_. No, ken on tuo kallis aarre, joka siten on sinun vallassasi?
_Pauline_. Clemence Dutocq, erään vanhan everstin sisarentytär. —
Tiedäthän isälläni olevan pari kartanoa Bourgogne'ssa; aivan lähellä
niitä asuu juuri tämä neiti Clemence soturi-enoineen, — niitä on
kaksi, everstit Dutocq ja Sarazin. — Sarazin on oikea sota-karhu,
hällä on noin pitkät viiksetkin, kuin minun parasollini. Elämä niiden
kanssa on luonnollisesti kaikkea muuta kuin hauskaa, mutta kuitenkin
pitää Clemence itseänsä onnellisena, josta huomaat, että hän aivan
epäilemättä on hyvä ja tyytyväinen tyttö.
_Lucien_. Kuinka vanha hän on? Pauline. Seitsemän kolmatta. — Ikäänsä
katsoen on hän ihan parahultanen Hra Plumet'ille.
_Lucien_ (hymyillen). Tämä on kaikki mainiota — —
_Pauline_. Niin, eikö totta?! Lucien. Minulla ei ole mitään muuta tuota
esitystäsi vastaan, kuin että sen toteutuminen — varovasti lausuen —
on varsin epäiltävä, koska se on perustettu kahden personan naimiseen,
jotka eivät toisiaan tunnekkaan ja jotka asuvat 60 penikulman päässä
toisistaan. —
_Pauline_. Noo, eikö muuta — -? Minä olen jo puhunut vanhan eversti
Dutocq'in kanssa hyvin paljon hra Plumet'istä. Minä olen kiitoksillani
kohottanut hänet kymmenenteen taivaasen, ja olen kuvaillut Dutocq'ille,
kuinka oivan naapurin hän hra Plumet'istä saisi. Isäni olen minä
houkutellut myömään toisen kartanonsa Bourgogne'ssa. Nyt on ensimmäinen
tehtävä, saada hra Plumet ostamaan sen, ja se kyllä onnistuukin,
sillä eversti lupasi auttaa minua. — Kunhan Plumet vain saapi nähdä
Clemencen, käypi kaikki aivan itsestään, siitä min'olen varma —
Clemence suostuu, hra Plumet takaa sinulle 100,000 franc'ia, sinä
pääset asian-ajajaksi, ja minä sinun vaimoksesi.
_Lucien_. Minä pelkään vain, että orpanani epävakaisuus kumoo koko
sinun kauniit tuulen-tupasi. Mitä hän tässä silmänräpäyksessä päättää,
sen hän melkein aina seuraavassa hylkää. Eilen esimerkiksi, myötyään
varastonsa ja puotinsa hyödyllisillä ehdoilla, oli hän varsin ilon
vallassa, — ja, minä voin varmaan vakuuttaa, tänään on hän aivan
toivoton — — — (keskeyttää, huomattuaan Plumet’in tulevan)
Neljäs kohtaus.
Entiset. Plumet.
_Plumet_ (its,, näkemättä toisia). Hm! Hm! — Se oli tuhmuus — suuri
tuhmuus! — Jos olisin odottanut edes tulevaan kesään, ja sitte vasta
myönyt — — (pudistaa päätään).
_Lucien_, (hilj. Pauline'lle). Kuulitkos!
_Plumet_ (huomaa toiset). Tekö, neiti? — Kuinka isänne voipi?
_Pauline_. Kiitän! Aivan hyvin.
_Plumet_ (Lucien’ille). No — ja mitä sinä tahdot?
_Lucien_. Minun piti puhella kanssanne tuosta − − −
_Plumet_. Niin, sinun piti puhella kanssani — mutta siitä on jo
kokonainen tunti, kuin sinä tänne tulit, ja minä olen ollut tuossa
viereisessä huoneessa; — miks'et tullut luokseni, kun sulla oli mulle
asiaa?
_Pauline_. Minä pyysin häntä olemaan täällä pitämään minulle seuraa.
_Plumet_. Vai niin — se on toinen asia. — No, ja mitä sinä minusta
tahdot sitten?
_Lucien_. Tässä on otteet kaikista papereista, jotka koskevat myömistä
— —
_Plumet_ (eriks.). Uh — oi! Tuota tuhmaa liikkeeni myömistä! Sepä vasta
kiusoittavaa!
_Lucien_. Hra Dubarle tuo itse vielä tänäpäivänä koko kauppasumman.
_Plumet_ (eriks., allapäin). Sitä ei siis ennää
voi muuttaa — se on mahdotonta — tuiki mahdotonta! (Ään. Lucienille).
Niin, niin — nyt sinä voit huoletta palata konttoriisi, kyllä
minä pidän neidille seuraa. — Luultavasti jäisit mielemmin tänne
lörpöttelemään aina päivälliseen saakka. Sen kyllä uskon, sillä
minua pikkuisen aavistaa, ett'et sinä ole erinomaisempi ahkeruuden,
säntillisyyden esikuva. (Istuu oikealle).
_Lucien_ (eriks. Paulinelle). Hän kuuluu nykyään puhutelleen
sukulaisiaan.
_Plumet_. Mutta minä huomautan sinulle yhden seikan, kummipoikani, —
sinä olet varsin yksin, turvatonna maailmassa, sinun ei ole keltään
odotettava pienintäkään apua. Muista tarkoin kohtalosi. Sinä kärsit
äitisi vikojen tähden; niin käypi, kun totellaan ainoastaan omaa päätä,
kuultelematta, mitä ymmärtäväiset ihmiset sanovat.
_Lucien_ (vakavasti, painolla). Minun äitini meni miehelle, jota hän
rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein.
_Plumet_. Vai — niin! Minä olen siis aina vain väärässä. Minä olen
arvattavasti mokoma vanha turhanpäiväinen lörppö? Niinhän!
_Lucien_. Mutta hyvä hra Plumet, kuinka minä — — —
_Plumet_ (nousten). Sinä — hävytön ihminen!
_Pauline_. Mutta hra Plumet!
_Plumet_. Anteeksi, neiti. Mutta tuo — hän tuossa — — hän on niin
korkeamielinen ja kiusoittava jupero, että — — hän on ihan äitinsä
kuvainen!
_Lucien_ (innostuen). Älkää aina äitiäni morkatko, sanon minä — — —
_Pauline_ (keskeyttää Lucien'in, osoittaen häntä poistumaan).
_Lucien_ (suutelee hänen kättään, menee oikealle).
Viides kohtaus.
Plumet. Pauline.
Plumet (huomaamatta Lucienin poistuneen). Vai niin! Minua kielletään
tekemästä mitä itse tahdon − omissa huoneissani! — O'o — se on
kaunista! – Tuoss on ovi, herraseni! Mene! — Matkoihis, sanon minä!
_Pauline_. Hyvä hra Plumet! — Johan Lucien meni — aikoja sitten.
_Plumet_ (hämmästyen). Meni? — "Minun äitini meni miehelle, jota hän
rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein." — Onkohan koskaan kuultu
mokomampaa! — Antaa hänen mennä — menköön vain tiehensä. — Minä olin
oikeassa, se on varma. Mitäs te sanotte, neiti, enkös minä ollut aivan
oikeassa?
_Pauline_. Ette.
_Plumet_ (hämmästyen). E — — mitä — —?
_Pauline_. Niin, ehkä minä olen erehtynyt. Nuorella tytöllä ei olekkaan
tarpeeksi kokemusta, voidakseen tuomita tuommoisessa riidassa.
_Plumet_. Aivan oikein.
_Pauline_. Mutta sen tiedän, hra Lucien tunsi itsensä hyvästi
loukatuksi.
_Plumet_. Minä sanoin ainoastaan puhtaan totuuden.
_Pauline_. Hänellä oli kyynelet silmissä, mennessään ovesta.
_Plumet_. Oliko hällä kyynelet silmissä, — nyt, äsken? — Noo — kyllä
kai hän toki tulee päivälliselle — tulee kyllä!
_Pauline_. Katkerata lieneekin yhä kuulla äitivainajaansa
armottomuudella mainittavan.
_Plumet_. Niin, mutta — min'en ollutkaan armoton, — en millään muotoa.
— Kenties — kenties minä olin vähän liian ankara? — Se on ehkä
mahdollista.
_Pauline_. Niin, ankara te olitte - ankara juuri sitä miestä kohtaan,
joka niin sanomattomasti pitää teistä.
_Plumet_. Niin, minä myöskin, minä myöskin. Minä pidän myöskin siitä
poika-lurjuksesta oikein paljon, — Tarkoin ajatellen — olipa vähän
ilkeätä, että minä äsken — äsken — — soisin, ett'en olisi sanonutkaan
kaikkea — —
_Pauline_ (kiekaillen). Tästälähin olette varoillanne — eikö niin?
_Plumet_ (suutelee hänen kättään). Niin, niin, sulo-käpykkäni, minä
olen varoillani, — — —
_Pauline_. Te olette oikein herttainen ihminen, hra Plumet, — (eriks.)
ah, Herra, kuinka kauvan! (huomaa Robineaun ja Martel’in), Kas niin! Nyt
onkin jo loppu!
Kuudes kohtaus.
Entiset. Martel. Robineau (oikealla).
_Martel_ ja _Robineau_ (kumartavat Paulinelle).
_Pauline_ (tervehdittyään). Eikö rouvanne vielä ole tulleet?
_Martel_. Ne ovat tuolla sisällä.
_Pauline_. Hyvä — minä menen tervehtimään heitä (Menee perä-ovesta)
Seitsemäs kohtaus.
Entiset paitsi Pauline.
_Martel_ (Plumet'ille). No, hyvää päivää, enokulta! Minua suuresti
ilahuttaa, nähdä sinut noin terveenä ja raittiina! — Minä luulin, toden
totta, etten olisi ehtinyt tulemaankaan, kun mulla aina on aivan kädet
täydet toimituksia.
_Robineau_ (eriks). Kauniita toimituksia — sen saattaa sanoa!
_Martel_. Mutta, Herralle kiitos, sain toki kaikki kunnollisesti
lopetetuksi — ja tässä nyt olen.
_Robineau_ (Plumet'ille). Vaimoni ja minä olemme jo pari tuntia olleet
täällä ja ikävällä odotelleet teitä.
_Martel_ (eriks). Ja riidelleet ajan ratoksi.
_Plumet_. Niin, suokaa anteeksi viipymiseni, mutta minun täytyi aivan
välttämättömästi puhella hänen kanssaan, joka puotini osti. — Minä
tahdon, näette, tuon turhan puuhan loppuun niin pian kuin suinkin, ja
siksi olenkin ollut liikkeellä aivan aamusta alkaen.
_Robineau_ (kiihkeästi). Niin, te näytätte todellakin liian rasitetulta.
_Martel_. Sinä olet varsin vaalea, eno-hyvä.
_Plumet_. Ja kuitenkin voin vallan hyvin.
_Robineau_. Henriette huomasi huonon vointinne jo eilen illalla.
_Martel_ (innolla). Niin, jo eilen aamulla varhain sanoi Laura minulle:
Enolla on varmaankin joku vaiva.
_Plumet_. Minua ei toki vaivaa mikään — mikään erinomainen.
_Martel_. Niin, sinä aina sanot; mutta tiedätkö mitä, enokulta. Sinä
varsin rääkkäät ruumistasi.
_Robineau_. Niin, teidän pitäisi todellakin pitää enemmän huolta
itsestänne.
_Martel_. Ellet itsesi tähden niin toki meidän tähtemme, jotka sinusta
niin sanomattomasti pidämme.
_Robineau_. Levähtäkäähän nyt vähän tässä nojatuolissa! (Viepi hänet
siihen). Kas niin! Onko siinä hyvä istua? — Voitteko nyt paremmin?
_Plumet_. Kiitos, kiitos, lapsikullat! — Niin, nyt minä voin paremmin.
_Robineau_ ja Martel (viittaavat toisilleen, ottavat tuolin kumpikin,
istuvat).
_Martel_. Koska tämä seikka nyt kerran tuli puheeksi, et saa suuttua,
me torumme sinua vähäsen, eno-hyvä.
_Plumet_. Mistä syystä, lapsikullat?
_Robineau_. Teidän jokapäiväisistä varomattomuuksistanne.
_Martel_. Tai oikeammin tuon rakkaan orpanasi varomattomuuksista,
joihin sinä annat itsesi viekoitella.
_Robineau_. Muistakaahan toki,
enokulta, Philip ei koskaan ole tehnyt muuta kuin syönyt, juonut ja
maannut, — hänellä on todellakin varsin rautainen terveys; mutta jos
te elätte hänen tavallaan, olette ennen puolen vuoden kuluttua neljän
laudan suojassa.
_Plumet_. Mutta minä vakuutan — −
_Martel._ Ei mitään
väitteitä, enokulta. Näinä viimeisinä aikoina olet sinä elänyt liian
epäsäännöllisesti. Sinä olet aina ollut päivällis-seuroissa, huviretkillä,
lyhyesti, sinä olet ottanut liian paljon osaa senlaisiin
huvituksiin, jotka aivoja kuumentavat. Usko pois — sitä sin'et kauvan
kestä. Anna sinä Philip'in elää niin hullusti kuin hän tahtoo, hänen
terveytensä kyllä kestää, eikä häneltä rahojakaan puutu — siitä saa hän
kiittää sinun hyvyyttäsi.
_Plumet_. Noo — en minä hänelle niin hirveän paljon anna, kuin te
luulette.
_Robineau_. Niin, eihän se meitä liikuta. Rahat ovat teidän ja teillä
on tietysti valta panna ne mihin itse tahdotte.
_Martel_. Niin tietystikin, luonnollistahan se, mutta terveytesi — se
on vallan toista.
_Robineau_. Jos Philip todellakin pitäisi teistä, jos hän edes
kunnioittaisi teitä, ei hän suinkaan saattaisi kuljettaa teitä
kaikkialle: Ravintoloihin, yleisiin baaleihin ynnä muihin pimeyden
paikkoihin. Chateau de Fleurs esim. ei ole juuri sopiva paikka teidän
ollaksenne.
_Plumet_. Ei, aivan oikein — sinne mun ei olisi pitänyt mennä.
_Martel_. Philipin laita on vallan toinen, hän on juuri omiansa
sellaisiin seuroihin.
_Robineau_. Niin. Hän etsiikin yhä ahkeraan sentapaista yleistä elämää.
_Plumet_. Niin, tarkoin ajatellen, liiankin ahkeraan.
_Robineau_. Hyvin mahdollista — vaan eihän se meitä liikuta.
_Plumet_. Mutta se liikuttaa minua. — Kukas senlaiset ilot maksaa — ei,
häpeä olkoon, Philip ainakaan.
_Martel_. Sen voipi jokainen noin puolittain arvatakin.
_Plumet_. Hän pitää erinomaisen paljon suurellisen herran elämästä; ja
kylläpä minun kukkaroni saapikin toisinaan tuntuvasti kärsiä siitä.
— Eilen esim. sai hän minut houkutelluksi päivälliselle Véry'n luo ja
arvatkaapa, kuinka paljon se kahden hengen ateria minulle maksoi? — 67
franc'ia 80 centimia.
_Martel_. Olipa se kelpo hinta!
_Plumet_. Se oli hävytön hinta! Nylkyrin hinta! — Sitten osti hän
loge'n, kaikkein kalliimman, operaan ja — ajatelkaahan — antoi vaunujen
odottaa koko illan teaterin edustalla. — Se ilta maksoi minulle 129
franc'ia 75 centimia. — Ei, se on toki liian hullua! — Ja sitten vielä
— mikä on kaikkein pahin — hän pitää itse sitä semmoista mynttäämistä
aivan luonnollisena ja merkillisen halpana. -Alanpa, tottamaar, uskoa,
että hän pitää minua jonkinlaisena lypsy-lehmänään.
_Robineau_ (nostellen olkapäitään). Sitä nyt ei kuitenkaan voi millään
keinoin auttaa — —. Hän asuu teidän luonanne ja sitä on vaikea saada
toiseksi.
_Plumet_. Kuinka niin? — Enhän minä, lempo soi, ole hänen kanssaan
naimisissa, tiedän mä.
_Martel_. Ruman ilkeätä on, että juuri me olemme tulleet puhumaan
tuosta seikasta. — Heittäkäämme se sen vuoksi hornan tuuttiin!
Miettikäämme nyt ainoastaan sinun terveytesi varjelemista.
_Plumet_ (nousee, toiset samoin, asema sama). Minun terveyteni
varjelemista! Mitä te luulette Philip'in huolivan minun terveydestäni!
Hän on ehkä, niinkuin äsken sanoittekin, syypää minun heikkouteeni,
ett'ei mulla kenties enään ole pitkiä aikoja elettävänä. — Ehkä
luulettelee hän saavansa periä minut. — Mutta siinäpä iskeekin poikonen
kirveensä kiveen! Hän on jo saanut enemmän, kuin hänen osalleen
tuleekaan, ja vaarinhan olisi, jos hän saisi menettää vielä muidenkin
osan. — — Huomispäivänä sanon minä hänelle. Hakekoon itselleen toisen
kortteerin, minun saa hän jättää. — Mikä pakko minun on osoittaa
hyvyyttä ihmistä kohtaan, jok'ei minusta vähintäkään pidä.
_Martel_. Oikein ilkeätä, että juuri tämä seikka tuli puheeksi. — Ethän
toki ole suutuksissa meille, kun olemme suoraan lausuneet ajatuksemme?
Plumet. Mitä puhetta — —
_Robineau_. Me pidimme velvollisuutenamme teitä kohtaan, puhua asiat
aivan suoraksi.
_Plumet_. Ja siitä minä teitä kiitän. Minä tiedän varmaan teidän
molempain totisesti pitävän minusta.
_Martel_. Sehän luonnollista. Kuka sinusta pitäisi, ellen minä. Minähän
olen sinun lähimmäinen sukulaisesi, todellinen sisaresi-poika.
_Robineau_ (äkkiä). Aivan samoin sanoo aina Henriettekin, teidän
todellinen sisarenne-tytär: "Kenen olisi enemmän pidettävä enosta, kuin
minun", — sanoo hän aina. Te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon hän
pitää teistä. Siksipä minä uskonkin teille erään salaisuuden, — mutta
te ette millään muotoa saa olla sitä tietävinänne: Näinä viimeisinä
viikkoina on hän ommellut tohveleja, joilla hän aikoo teitä ihastuttaa.
Hän on oikein saanut silmänsä kipeäksi työstään.
_Plumet_. Oi, sitä enkeliä! Martel. Mutta mitäs sanot Laurasta, eno?
Kuusi viikkoa on hän jo valvonut jok'ainoa yö kello kahteen, neuloen
sinulle yö-lakkia.
_Plumet_. Niin. Te olette herttaisia ihmisiä? Teihin neljään voin minä
huoletta luottaa; sillä te pidätte minusta vilpittömästi. Mutta te
saattekin nähdä, ett'en sitä unhoita, — minulla on jo pieni lahja teitä
kumpaistakin varten.
_Robineau_ (teeskennellyllä väitökselle). No, mitäs semmoisista — — ei
suinkaan?
_Martel_. (samoin). Ei suinkaan meidän sillä tavoin pidä osoittaa
ystävyyttämme toisiamme kohtaan?
_Plumet_. Ei mitään pakinaa enää, lapsikullat! (Salaisesti). Minä olen
pistänyt sivulle kaksikymmentä pientä 1000-franc'in arvoista lippua-,
niistä te saatte kymmeneen mieheen.
_Robineau_. Enokulta, se on liian paljon! Ei − −!
_Martel_. Ihmiset voisivat luulla meidän rakastavan sinua ainoastaan
kehnosta oman-voitonpyynnöstä — ainoastaan sinun povi-taskuasi.
_Robineau_. Me emme millään muotoa voi ottaa niin suurta lahjaa.
_Martel_. Emme, se on ihan mahdotonta, me emme saata!
_Plumet_. Ettehän te vain tahtonekkaan suututtaa minua. — Minä olen
päättänyt ja määrännyt, että tuon summan pitää tulla teidän omaksenne —
ja niin sen _pitääkin_.
_Martel_ (pyyhkivinään kyyneleen silmistään). Oi, ääretöntä
jalomielisyyttä!
_Robineau_ (syleilee Plumet’iä). Rakas, kultaeno!
_Martel_ (tekee heti samoin). Min'en saata koko elinaikanani kylliksi
osoittaa kiitollisuuttani?
_Plumet_ (liikutettuna). Kas niin, lapseni; — nyt ei enää sanaakaan
tästä asiasta.
_Robineau_. Minun pitää heti mennä kertomaan vaimolleni tämä ilahuttava
uutinen. — Jäätkö sinä tänne, Martel?
_Martel_. En. (Katsottuaan kelloonsa, eriks.). _NicoIine_ odottaa
minua kello viisi. (Ään.). Minulla on vähän toimittamista ennen
päivällistä, enokulta, senvuoksi suonet anteeksi, että jätän sinut
puoleksi tuntia.
_Plumet_. Älä vain millään muotoa myöhästy minun tähteni!
_Martel_. Hyvästi, enokulta. (Puristaa jälleen Plumet’iä rintaansa).
_Robineau_. Anna minunkin kerran vielä kiittää sinua — (tekee samoin).
_Plumet_ (kyynelissä). Mun armahat, rakkaat lapseni!
(Robineau perä-ovesta, Martel oikealle pois, salaa tarkastellen
toisiaan).
Kahdeksas kohtaus.
Plumet (yksin)
Voi, kuinka suloisen hyvät nuo kaksi on! Ja kuinka sydämellisesti ne
minusta pitävät! Ja lisäksi ovat ne niin merkillisen yksimieliset —
oikein sopusointuiset! (Istuu vasemmalle).
Yhdeksäs kohtaus.
Plumet. Martel.
_Martel_ (palajaa, katsoo ympärilleen; menee varpaillaan Plumen’in luo).
_Plumet_. No? Minä luulin sinun jo menneen?
_Martel_ (häristää leikillisesti sormellaan). Sinä olet toki aina tuo
vanha — — — aina sinä annat hyvän sydämesi houkuttaa itsesi harhateille.
_Plumet_. Mutta johan me olemme kylläksi puhelleet tuosta turhasta
seikasta.
_Martel_. Milloin ikinä vain huomaat olevasi tilaisuudessa tekemään
jonkun hyvän, ylevän, työn, et sinä koskaan kysy ymmärrykseltäsi, vaan
ainoastaan sydämeltäsi neuvoa.
_Plumet_. Mitä kummia sinä nyt jälleen tarkoitat?
_Martel_ (katselee tarkasti ympärilleen). Meidän kesken puhuen,
— sin'et tee ollenkaan viisaasti, antaessasi niin suuren summan
Robineaulle. — Tunnethan sinä hänen hullumaisen halunsa yhä keksiä
jotakin uutta. Nuo 10,000 franc'ia ovat vähän ajan kuluttua tuhlatut,
joka ropo, johonkin tuhmuuteen; toisin sanoin, ne ovat kuin veteen
viskatut.
_Plumet_. Hm, hm, — sitäpä min'en — häpeä olkoon — ollenkaan tullut
ajatelleeksi.
_Martel_. Niin, tällä kertaa on katumus tietysti liian myöhäistä —
mutta vastaiseksi — — —
_Plumet_ (nousee, muuttaa asemaa). Myöhäistä? Miksikä se vielä on
myöhäistä?
_Martel_. Olethan sinä jo luvannut tuon summan hänelle.
_Plumet_. Mutta eivätpä rahat vielä olekkaan hänen pivossaan!
_Martel_. Minulle on luonnollisesti samantekevä, annatko hänelle nuo
10,000 fr. tai et, — minä olen täyttänyt velvollisuuteni, kun olen
sanonut, mitenkä hän niitä epäilemättä käyttää.
_Plumet_. Niin, siitä minä sinua kiitän.
_Martel_. Älä kuitenkaan kerro Robineaulle, että minä olen mitään
puhunut, sillä moiset seikat maailma aina ymmärtää väärin. Hyvästi,
eno. (Menee oikealle)
_Plumet_. Hyvästi siksi. (Yksinään). Martel on oikeassa, — hän on ihan
oikeassa. Robineau on aivan semmoinen kuin hän sanoi, — turhanpäiväinen
tuumamestari eikä muuta. Hänelle annetut rahat ovat todellakin kuin
veteen viskatut. Minä olin liian ajattelematon, kun lupasin hälle niin
suuren summan. — — — Hm, hm, kuinka se nyt — pistää vihakseni! — Minä
luulen, että mun on paras suoraan sanoa hälle — — —
Kymmenes kohtaus.
Plumet. Robineau (tulee hiipien perältä) sitten Philip.
_Robineau_. Onnellinen sattuma, että saan silmänräpäyksen puhua
kanssanne kahden kesken.
_Plumet_. Aivan sitä samaa toivoin minäkin, kun — — —
_Robineau_. Sallikaa minun ensiksikin vielä kerran kiittää teitä
ja senjälkeen vakuuttaa, että teidän jalo lahjanne tulee mitä
parhaimmalla ja viisaimmalla tavalla käytetyksi. Niin, minä voin
luonnollisesti sanoa ja vakuuttaa sen ainoastaan _omasta_ osastani.
_Plumet_. Te voitte luonnollisesti vakuuttaa ainoastaan _omastanne_
— niin, luonnollisesti. Mutta miksi te sanotte sen niin merkillisen
painavasti? — Onko teillä kenties jotain korvan takana?
_Robineau_ (viekkaalla salakielisyydellä). Minullako — ei — minull’ ei
suinkaan ole mit'ikinä korvani takana.
_Plumet_. Ehkä te luulette _Martel'in käyttävän osansa huonosti.
_Robineau_. Minulla ei ole mitään Martel’ia vastaan. Hän on perin kunnon
mies — kaikkia muita pait itseään kohtaan.
_Plumet_. Kuinka niin?
_Robineau_. Tunnettehan te hänen naurattavan turhamaisuutensa. Hän
tahtoo _à tout prix_ koettaa onneaan kaunotarten keskuudessa, ja hänen
onnistuukin löytää jonkunlainen onni _erään_ luokan naisten
kanssa; vaan — — —
_Plumet_. No mitä se hänen raha-asioihinsa koskee?
_Robineau_. Martel ei, näetten, ole kaunis ja − −
_Plumet_. Ei, ei — mutta sehän vieläkin vähemmin koskee raha-seikkoja.
_Robineau_. Hänen täytyy tietysti ostaa itsensä kauniiksi ja, uskokaa,
se tulee kalliiksi.
_Plumet_. Mitä — -? Te luulette siis todellakin — —?
_Robineau_. Josko minä luulen! Rakas eno, koko Parisissa ei ole ketään,
paitsi te ja Martel’in oma yksinkertainen vaimo, jok'ei tunne hänen
huikentelevaisuuttansa.
_Plumet_. No, mutta onkohan koskaan kuultu mokomampaa!
_Robineau_. Kysykäähän Galouzoulta, asianajajalta, joka on Lauran
holhoja, — hän voipi kertoa teille monta kaunista historiaa.
_Plumet_. Hm, hm, hm!
_Robineau_. Minä voin panna veikkaa vaikka kuinka suuren summan, että
ne 10,000 fr., jotka äsken hälle lupasitte, ovat neljäntoista päivän
kuluessa kuitti joka ropo: Hän syöttää ne ensimmäiselle kauniille
kirsikka-huulelle, jolla vain on "kaksi riviä valkoisia" suussa.
_Plumet_ (eriks.). Ja mokoma elävä koettaa vielä maalata muita mustaksi.
_Robineau_. Tietysti te käsitätte, eno-hyvä, ett'en minä sano tätä,
jauhoittaakseni omaa kakkuani, eihän mulle siitä mitään hyötyä olisi.
Mutta minä pidin velvollisuutenani, ilmoittaa teille Martel'in
heikkouden, au'aista silmänne, jotta vasta voitte vartioita hyvää
sydäntänne.
_Plumet_. Hän on siis oikea heittiö? Vallan pohjaton hupahauta?
_Robineau_. Vaikka hän perisi vuodessa kymmenen kertaa miljonan, olisi
hän mies menettämään jok'ainoan rovon, sitä myöten kuin ne käsiinsä saa.
_Plumet_. Jumala armahtakoon semmoista "papin-säkkiä!"
_Robineau_. No, mutta, hyvä rakas eno, eihän sitä muuta saata
odottaakkaan ihmiseltä, jolla ei milloinkaan ole pienintäkään tointa,
ei ainoatakaan totista halua eikä taipumusta?
_Plumet_. Mutta minäpä en annakkaan rahojeni Martellin kautta mennä
aivan kuin lahtarille, joka myöpi keitettyä soppa-lihaa, — tai muita
epärehellisiä teitä - — — en; minä vedän massini suun tarkoin umpeen.
Hällä ei ole nuo 10,000 fr. kourassa
vielä!
_Robineau_. Mutta olettehan te jo luvannut ne hänelle; vaan vast’edes
varmaankin kysytte minulta neuvoa, ennenkuin jälleen antautte
jalomielisyytenne orjaksi.
_Philip_ (tulee sisään, jää perälle).
_Plumet_. Niin teen! — Te olette ainakin totinen ja ahkera mies.
_Robineau_. Enokulta, minä olen yhä viettänyt yksinkertaista elämää.
Minä olen tottunut tulemaan toimeen vähällä; mutta minä ymmärränkin
kartuttaa tuota vähääni parhaimmalla tavalla. Olisittepa saanut
nähdä, minkä ilon olisitte saanut rahoistanne, jos minä olisin saanut
Martelinkin osan; saisittepa nähdä mitä minä tekisin, jos mulla vain
olisi 20,000 — tai edes 15,000 fr.!
_Philip_ (perällä its.). Hei, hei!
_Plumet_. Tarvitseisitteko ihan paikalla tuon
summan?
_Robineau_. Tarvitseisin — minulla on suuri
affääri tarjona, joka — —
_Plumet_. No, hyvä — te saatte 15,000 fr.
_Robineau_. Kiitoksia! Tuhansia, tuhansia kiitoksia, hyvä, rakas
enokulta! (Syleilee häntä). Mutt'ei niin sanaakaan tästä Martel'ille —
eikö niin?
_Plumet_. Ole sinä vain huoletta.
_Robineau_. Eikä Philip'illekään.
_Plumet_. Philip — hän menköön matkoihinsa, heti paikalla. Kiitos
teille ja Martel’ille: Nyt "minä tunnen väkeni, ne ovat — — —"
_Philip_ (on, tämän kuultuaan, hiipinyt ulos oikealle; tulee takaisin,
antaa itsensä ilmi).
_Robineau_. (Plumet'ille). Tuossa hän onkin! Älkää nyt vain olko
vaha-palanen!
_Philip_. Vaimonne tahtoi puhutella teitä, hra Robineau; hän on tuolla
sisällä.
_Robineau_. Kiitos! (Plumet’ille). Älkää nyt vain olko mämmi, kuten
tavallista. (Menee).
_Plumet_. (Suuttuu). Mämmi! — Nytpä minä kerrankin näytän, ett'en ole
mämmi.
Yhdestoista kohtaus. Philip. Plumet.
_Philip_ (lyhyesti ja vakaasti). Kuuleppas, orpana, mulla on sulle
asiaa.
_Plumet_. Sepä sattumus — samoin on minullakin sinulle.
_Philip_. Mutta minä puhun ensiksi. — Minä tahdoin vain sanoa: Minä
matkustan pois.
_Plumet_ (hämmästyy). Matkustat pois? — Kuinka niin?
_Philip_. Kuinka, minä kokoan kapineeni sanon jäähyväiseni? — ja menen
matkoihini, sehän luonnollisinta.
_Plumet_. Mutta Philip — — —
_Philip_. Ei mitäkään loruja! — Se on jo kauvan maannut mielessäni,
mutta nyt minä sen panen toimeen. Sinä olet perinpohjin hyvä mies,
orpana, ja tuleepa vihdoin sekin päivä, jona sinä myönnät, että
täälläkin, liivin alla (lyöpi rintaansa) tykytteli hyvänlainen kapine.
_Plumet_. Herran päivät, miksi sinä rintaasi tuoten rääkkäät?
_Philip_. Minä tiedän kyllä, että minullakin on pienet vikani. (Ään.;
kuni kumoten jonkin väitettä). On, minulla on vikani, jos niitä vioiksi
voipi sanoa. Minä olen laiska, minä pelaan korttia, juon ja pidän
lemmon paljon kauniista naisista, mutta kuitenkin on mulla sydän paikan
paikassa. Ymmärrätkös, mun sydämeni on paikan paikassa!
_Plumet_. Mutta enhän minä ole sitä koskaan epäillytkään.
_Philip_. Et sinä, vaan nuo kaksi Laban'ia, israelilaista, nuo — — — no
niin! Minä kyllä tiedän, ketä tarkoitan, ja siit'ei sanaakaan enää.
_Plumet_ (tyytyväisnä). Ei, siinä olet oikeassa, jätetään se seikka
sikseen. (Eriks.). — Hän menee tiehensä, ihan itsestään — minun ei
tarvitse sanoa sanaakaan — sepä hyvä!
_Philip_ (kuin olisi hänellä jotain kysytty). Minnekkö matkustan?
_Plumet_. Sit’en ole kukaan kysynyt. En minä
ainakaan.
_Philip_ (kuin ei.). Mistäkö elän?
_Plumet_. Enhän minä sitäkään kysynyt — —
_Philip_. Se ei ketään liikuta! — Minä menen Algier'iin. Otsani hiessä
koen ansaita elatukseni ynseällä, vieraalla maalla.
_Plumet_. Ei, anteeksi, ystäväni, Algier kuuluu olevan erinomaisen
hedelmällistä maanlaatua.
_Philip_ (ivalla). Oo — vai niin — todellakin? Siellä varmaankin lentää
paistettuja varpusia kurkkuni täyteen, kun vain suuni aukasen, niinhän?!
_Plumet_. Sitä min'en juuri tarkoittanut, vaan − − −
_Philip_ (yhä ivalla). Tiettyä se, Afrikahan on suloinen paradisi,
Eldorado, kaivattu maa, johon minä toivon ikävällä matkustan: elämä
on siellä nautintoa vain. — — — Vai niin, sinä luulet siis, että minä
ainoastaan huvikseni matkustan oudoille aloille, kuollakseni siellä
puutteessa ja kurjuudessa kaukana syntymä-maastani, — ihanasta,
armaasta syntymämaastani!
_Plumet_ (kuivasti). No, mutta, saateri olkoon, enhän minä ole sua
pakoittanut Afrikaan menemään —
_Philip_. Enhän minä sitä sanokaan. Mutta kun
minä turhamaisen arkatuntoisuuteni tähden tykkänään uhraan itseni,
syöksen itseni kurjuuteen, ei sinun toki pitäisi sanoman, että minä
teen sen ainoastaan huvikseni.
_Plumet_. Mutta, herran-enkeli, mies!
_Philip_. Mikäkö se arkatuntoisuus on? — Niin, sen olisin kernaammin
pitänyt salassa — —
_Plumet_. Voithan sen vieläkin tehdä — min'en ole ollenkaan utelias — —
_Philip_. Mutta koska sinä sen niin välttämättömästi tahdot tietää,
niin Herran nimeen sitten. Minä jätän sinun talosi, kun kunniani ja
sydämeni ei salli minun nähdä, mitenkä tuo hävytön Robineau ja tuo
ilettävä Martel surkuteltavan häpeällisesti tanssittavat sinua pillinsä
mukaan.
_Plumet_. Mutta Philip — -!
_Philip_. Sinä olet sokea, ystäväiseni, umpisokea! — Sin'et — surkeata
kyllä — ollenkaan näy huomaavan, että se teeskennelty rakkaus, jota
he niin kukkurapäisesti sinua kohtaan osoittavat, yksinomaisesti
tarkoittaa sinun rahojasi.
_Plumet_ (alkaa epäillä). Luuletko todellakin — —?
_Philip_. He toivovat saavansa periä sinut, ja pitävät nyt jo sinun
omaisuuttasi omanaan. Siksi heidän mieltänsä kirveleekin nähdessään
sinun huvittelevan, välin panevan molemmat koipesi liikkeelle, kun
luulettelevat että se käypi heidän kukkarolleen — sillä mitä sin'et
eläissäsi kuluta, se jääpi muka heille.
_Plumet_. Min'en voi uskoa sanojasi.
_Philip_. Koetapas tuhlata rikkautesi, tai − mikä varmaankin on enemmän
mielesi mukaista − panepas omaisuutesi aivan nipusta nappuun johonkin
elatuskorko-laitokseen, niin saatpa nähdä, miten koko perheen rakkaus
sinua kohtaan haihtuu, kuin nukkuvan huokaus.
_Plumet_. Niin, hyvin mahdollista, että olet oikeassa. — Kun et toki
juuri sinä olisi herättänyt epäilystäni! —
_Philip_. Se oli velvollisuuteni; nyt saatan huoletta matkustaa. (Vähän
perälle).
_Plumet_. Ai'otko todellakin jättää minut?
_Philip_. Se on välttämätöntä, muuten et sinä saa lepoa etkä
rauhaa omassa kodissasi. — Minä tiedän varsin hyvin, kuinka monta
mielikarvautta sinä olet saanut niellä minun tähteni, sillä
"sisaresi-pojat" — — —
_Plumet_. Luuletko sinä minun kysyvän sisareni-pojalta lupaa, saada
pitää luonani hyvää ystävää. Luuletko niin?
_Philip_. Ja ystävää, joka päälliseksi on oma orpanasi?
_Plumet_. Niin, ja mun _todellinen_ orpanani.
_Philip_. Me olemmekin nykyään ainoat Plumet'it koko maan pinnalla, me
olemme ainoat jäännökset koko suuresta suvustamme. — Varmaan tiedän
minä, että vanhat, edesmenneet Plumet’it tälläkin hetkellä tirkistelevät
hautojensa pohjasta meihin, — niin, orpana, niin ne tekevät!
_Plumet_. Ja meitä tahdotaan eroittaa toisistamme, — ei maar',
ystävä-kultani! Te pidätte minusta ainoastaan rahojeni tähden; mutta,
saattepa nähdä, nenänne venyy, sillä te ette saa niin ropoakaan, ette
nyt ettekä kuolemanikaan jälkeen.
_Philip_. Sinä pyydät minun siis jäämään entiselleni?
_Plumet_. Pyydän, ja se on minun tahtoni.
_Philip_. Mutta näinköhän voinet pitää tuota lähtöäsi viittäkään
minuuttia?
_Plumet_. Kuuleppas, orpana, min'en ole mikään nahkiainen. Minä
tiedän, mitä minä tahdon, sen minä teen. — Me emme eroa toisistamme
milloinkaan, Se olkoon päätetty; — sillä minä pidän sinusta oikein
paljon. — Tuossa! Ota nuo! (Tarjoo Philip'ille moniaita setelejä, jotka
otti povitaskustaan).
_Philip_ (kieltäen). Kiitoksia, orpana, minulla on vielä joitakuita
jälellä niistä, jotka viimeksi annoit.
_Plumet_. Ota nuo, sanon ma. — Minä tahdon näyttää, ett'en pelkää noita
toisia (huomaa Robineaun ja toiset, jotka tulevat perältä; hiljaa
Philip’ille). Pistä ne taskuusi ja mene huoneesesi. Parasta on, ett'ei
kukaan niitä näe.
_Philip_ (itseks. mennessään, tarkoittaen tulioita). Kas niin,
ystäväiseni, minä voin kuitenkin vetää teitä nenästä! (Menee
vasemmalle).
Kahdestoista kohtaus.
Robineau. Henriette. Martel. Laura (tulivat viimeisten lauseiden
ajalla). Plumet.
_Martel_. Kas tässä minä olen jälleen, enokulta!
_Plumet_ (kylmästi). Niin, minä näen sen.
_Robineau_. No, enokulta, kuinkas asiat kävi Philip'in kanssa?
_Plumet_ (tyynesti). Philip jää minun luokseni, — mitenkäs muuten!
(Martel, Robineau ja Henriette katsovat toisiinsa hämmästyneinä ja
pettyneinä).
_Martel_ (eriks. toisille). Jälleen tupa toisessa ikkunassa! (Keskenään).
_Robineau_. Mitä tämä? (Keskenään).
_Henriette_. Antakaa minun vain vallita, niin — — —!(Keskenään).
_Martel_ (Lauralle). Sanohan sinäkin jotain enollesi.
_Laura_ (Plumet'ile). Enokulta, min'en ole vielä kiittänyt sinua
äärettömästä lahjastasi — — —
_Plumet_ (kylmästi). Älähän ollenkaan hätäile kiitoksinesi.
_Henriette_. No, Herrantähden, pitäähän meidän toki kiittää sua. Mutta,
enokulta, minulle on sinun terveytesi kaikkein tärkein. Robineau kertoi
sinun voivan huonosti. Sinulla on jokin vaiva?
_Plumet_. Ei nimeksikään — —
_Henriette_. Sin'et vain tahdo myöntää sitä. — Sinä olet liian ankara
itseäsi kohtaan, kun et henno saattaa meille surua myöntämällä olevasi
sairas.
_Martel_. Eno _ei ole terve_, — sanokoon hän itse, mitä tahansa — hän ei
ole terve, voihan sen nähdä puolellakin silmällä.
_Robineau_. Niin, kuinka eno voikaan olla terve, kun Philip vetää häntä
jokapaikkaan, samaan hurjaan elämään, jota itsekkin viettää.
_Henriette_. Loruja, ystäväiseni! — Sinä et oikein voi pitää
Philipistä, — siksi syytät sinä häntä kaikesta.
_Plumet_. Aivan oikein!
_Henriette_. Philip on varsin hyvä ihminen, ja hän pitää erinomaisen
paljon enosta.
_Martel_ (eriks. Henriette'lle). Oletko sä hullu?
_Henriette_. Ja onnellisin sattuma on ollut, että hän on asunut sinun
luonasi, — ja minua suuresti huolettaisi, jos sinä aikoisit tehdä
jotakin muutosta siinä suhteessa; sillä sinä kaipaat tuon tuostakin
jotain rattoisata ajanviettoa, ja Philip, joka aina on iloinen ja
tyytyväinen, onkin juuri soveliain toveriksesi.
_Plumet_ (hurmaantuneena). Niin, eikö totta! Juuri niin minäkin
ajattelen. - Mutta sinun hra puolisosi neuvoo minua päinvastoin ajamaan
Philipin tiehensä.
_Henriette_. Niin, sen kyllä uskon, sillä minun hra puolisoni on
Philip'in ankarin kilpailia. Niin, älä kieltelekkään, Robineau. Sinä
pelkäät enon pitävän Philipistä enemmän, kuin sinusta.
_Robineau_ (tajuaa nyt Henrietten menetyksen). Niinpä vain, tottavie,
taidan ollakin.
_Henriette_. Ja jos ei terveytesi, enokulta, olekaan niin hyvä, kuin me
toivoisimme, tulee se ainoastaan siitä, että kaksikymmentä vuotta olet
elellyt kaikenlaisten nahkojen ja turkkien joukossa. Se ei suinkaan ole
terveellistä.
_Robineau_. Ei, se ei suinkaan ole terveellistä − −
_Martel_. Ei, se on epäilemättä vahingollista terveydelle.
_Henriette_. Mutta tästälähinhän ei sulla enään olekaan muuta tehtävää,
kuin vain hoidella terveyttäsi. Ja sallitko minun antaa sinulle hyvän
neuvon.
_Plumet_. Mielelläni, ystäväni, mielelläni.
_Robineau_ (Plumet’ille). Voi, kuinka tuo Henriette toki pitää teistä,
eno, — eikö totta?
_Henriette_. Sinä olit äsken luvannut Martel’ille ja minun miehelleni
10,000 franc'ia kummallekin. — Sinun ei pidä antaa heille niin mitään.
(Plumet hämmästyy). Matkustapas niillä rahoilla Italiaan. Kun vain
oleskelet edes puolen vuotta Florens'issa, niin saatpa nähdä, kuinka
terveenä ja raittiina sieltä palajat.
_Martel_. Niin, se on oivallinen aate! (Yht’aikaa).
_Robineau_. Se sinun hyvää tekee! (Yht’aikaa).
_Laura_. Sinne sinun pitää mennä, eno. (Yht’aikaa).
_Plumet_ (Robineaulle ja Martel'ille). Mutta sanoittehan te äsken
välttämättömästi tarvitsevanne rahoja?
_Robineau_. Älkäämme nyt ajatelko meidän etuamme.
_Martel_. Kaikkein tärkein on meille sinun terveytesi, enokulta.
(Puristaa hänen oikeaa kättään).
_Robineau_. Se on sydämemme tärkein aate. (Puristaa hänen vasempaa
kättään).
_Plumet_ (liikuteltuna). Teiltä, lapsikullat, teiltä ei pidä koskaan
mitään puuttuman. (Eriks.). Ja noita herttaisia olentoja voipi Philip
niin rumasti panetella!
_Henriette_. Ja sitte — tiedätkö mitä, enokulta: Ett'ei niin pitkä
aika vieraalla maalla rupea ikävystyttämään, pitää sinun ottaa Philip
mukaasi.
_Plumet_. Philip? — Ei, kiitoksia paljon! (Eriks.). Nyt minä jo tunnen
senkin veitikan.
_Robineau_ (eriks. Martell’ille). Bravo! Hyvin
käypi!
_Martel_ (viittaa ymmärtävänsä).
_Henriette_. Mutta jos satut siellä sairastumaan, kukas sinua hoitaa?
_Pauline_ (tulee oikealta).
_Plumet_. Ei ainakaan Philip. — Jos minä päätän matkustaa Italiaan,
matkustan minä yksinäni.
Kolmastoista kohtaus.
Entiset. Pauline.
_Pauline_. Aiotteko te matkustaa Italiaan, hra
Plumet?
_Plumet_. Niin, neitiseni. Minä kaipaan raitista ilmaa, tullakseni
oikein entiselleni jälleen.
_Pauline_. Mutta miksikä te matkustatte niin äärettömän kauvas?
Bourgogne'ssa on ilma ihan yhtä raitis, kuin Italiassakin. Siellä
elävät ihmiset enemmän, kuin sadan vuoden vanhoiksi.
_Plumet_. Mitä sanotte?
_Pauline_. Ja hupaisempi olisi kai sukulaisillennekin, jotka
teistä niin sanomattomasti pitävät, että välin saattaisivat käydä
teitä tervehtimässä ja voisivat itse hoitaa teitä, jos sattuisitte
sairastumaankin. — Rautatietä ei sinne ole kuin muutaman tunnin matka.
_Robineau_ Tuo pikkuinen on oikeassa! (Keskenään).
_Martel_. Se on helpoin keino
eroittaa hänet Philipistä, jok'ei surmikseen ole maaseudulla. (Keskenään).
_Robineau_. Ja Lucien jääpi samalla myöskin erikseen hänestä. (Keskenään).
_Henriette_. Ja ajatelkaas, kuinka paljon rahoja häitä siten säästyy —
siit'on suuri hyöty. (Keskenään).
_Kaikki neljä_. Hän pitää saataman maalle! (Keskenään).
_Plumet_ (on puhellut Pauline'n kanssa). Onkohan maalla todellakin niin
hupaista — — —
_Pauline_. Tuolta tulee eversti Dutocq — kysykääpä häneltä!
Neljästoista kohtaus.
Entiset. Dutocq (vasemmalla).
_Dutocq_. Hyvää päivää hyvät herrat! (Tervehtien). Hyvät naiset!
(Plumet’ille). No, mitenkäs voitte?
_Plumet_. En oikein — en oikein hyvin.
_Dutocq_. Mutta te näytätte ainakin oikein kukoistavalta. Ettehän vain
lienekään todellisesti sairas, — ehkä joku ilkeä liika-varvas — — —
_Plumet_. Minun sukulaiseni tahtovat minun muuttamaan maalle.
_Dutocq_. Se on oikein. Ei mikään ole niin terveellistä, kuin raitis
maan ilma.
_Pauline_. Ja varsinkin ilma Meursault'in tienoilla, eikö niin, hra
eversti?
_Dutocq_. Se on verratonta!
_Martel_ (Dutocq'ille). Onko sen lähi-tienootkin oikein kauniit?
_Dutocq_. Ihanat! — Ja päälliseksi on sen läheinen metsä aivan sakea
otuksista.
_Robineau_. No, mitäs siitä sanotte, eno? Olettehan te metsästäjä
kiireestä kantapäähän.
_Plumet_. Niin, kyllä minä otukseni korjaan.
_Martel_. Ja niin terveellistä kuin metsästys onkin! Se on sinulle
parahin lääke.
_Henriette_ (Dutocq'ille) Luuletteko enon siellä saavan sopivan asunnon
ja erityisen puutarhan?
_Dutocq_. Ystäväni Protat myöpi erään tiluksistaan. Minun ymmärrykseni
mukaan paikka on aivan kuin teitä varten, hra Plumet.
_Pauline_. Siinä on verrattoman suuri puutarha, jossa me olemme
kasvattaneet kaikenlaatuisia kyökkikasvia.
_Robineau_. Se on verratonta!
_Martel_. Ilse kasvattaa kyökkikasvinsa, sepä vasta hupaista! (Eriks.
Lauralle). No, sanohan sinäkin jotain!
_Laura_. Luonnollisesti, ne maistuvat aina makeammalta, kun on ne itse
kasvattanut.