Luonnettaan on verrattain helppo peitellä, joskus sen voi voittaakin,
mutta sangen harvoin tukahuttaa. Väkivalta synnyttää luonteessa
väkivaltaa. Oppi ja sivistynyt seurustelu tekee luonteen vähemmän
tunkeilevaksi ja nenäkkääksi; mutta _ainoastaan tottumus voi muuttaa
luonnetta ja asettua itse sen tilalle_. Elköön se, joka mielii voittaa
luonteensa, ryhtykö ylen suuriin tai liian pieniin ponnistuksiin siinä
suhteessa, sillä edellisessä tapauksessa taajaan sattuvat
epäonnistumiset masentavat hänen mielensä, kun taas jälkimmäisessä
tapauksessa edistys käy hitaasti, joskin voittoja saavutetaankin usein.
Mutta ennen kaikkea käytettäköön ensi alussa apuneuvoja, niinkuin
uimista opettelevat käyttävät kohopatjoja; mutta sitten, kun on
pitemmälle edistytty, uudistettakoon samat harjoitukset mahdollisimman
epäedullisissa olosuhteissa, kuten tanssitaitoa harjottelevat käyttävät
paksupohjaisia kenkiä, sillä erinomainen taitavuus on saavutettavissa
sen kautta, että harjotukset ovat vaikeampia kuin itse taito. Siellä,
missä luonne on hyvin voimakas ja senvuoksi voitto vaikea, täytyy pyrkiä
asteettain, askel kerrallaan, esim. opetella hillitsemään mieltään
erinäisinä tärkeinä hetkinä, niinkuin tekevät ne, joilla on tapana
luetella aakkoset peräkanaa milloin suuttuvat. Mitä tulee jonkun
nautinnon vähentämiseen, on edullista menetellä niinkuin ne
menettelevät, jotka siirtyvät maljojen kilistelemisestä ruokaryyppyyn ja
vihdoin luopuvat koko juomatavasta. Mutta paras tietysti on vapautua
kerta kaikkiaan, jos kerran henkilöllä on kylliksi siihen tarvittavaa
lujuutta ja päättäväisyyttä, kuten Ovidius sanoo runoelmassaan
"Rakkauden lääke": "Parhaan osotuksen henkensä vapaudesta antaa se, joka
murtaa rintaansa ahdistavat kahleet ja samalla kertaa lakkaa
murehtimasta." Eikä liioin ole epäonnistunut vanhojen roomalaisten
ohjesääntö, että luontoa on taivutettava päinvastaiseen suuntaan
niinkuin keppiä, jotta se oikenisi ja suoristuisi -- nim. niin
ymmärrettynä, että se vastakkainen äärimmäisyys ei vie paheeseen. Elköön
kenkään väkisin istuttako itseensä jotakin tapaa, vaan pidettäköön pieni
väliaika, sillä sekin on omansa sitä juurruttamaan. Mutta elköön liiaksi
luotettako sellaiseen luonteen suhteen saavutettuun voittoon, sillä
luonne saattaa uinua kätkössään pitkät ajat herätäkseen uudestaan
sopivalla hetkellä tai kiusauksen sattuessa, kuten Aesopon neitonen,
joka muuttui kissasta naiseksi ja hyvin vakavan näköisenä istui pöydän
päässä, kunnes hiiri juoksi sivuitse. Senvuoksi elköön sellaisia
tilaisuuksia kokonaan kierrettäkö, mutta ei ole liioin edullista asettaa
liian usein luonnettaan sellaiselle koetukselle, jos mieli saavuttaa
mahdollisimman suuri lujuus tässä suhteessa. Ihmisen todellinen luonne
tulee paraiten näkyviin yksityisessä, jokapäiväisessä elämässä, sillä
siinä ei teeskenteleminen ja tekopyhyys tule kysymykseen; mielen ollessa
kiihottuneessa tilassa, sillä se kiskasee ihmisen irti niistä
ohjesäännöistä (resepteistä), joita hän muulloin harkitusti noudattaa;
sekä silloin, kun ihminen joutuu perin uusien asioitten ja kokemusten
kanssa tekemisiin, sillä silloin tottumus jättää hänet oman onnensa
nojaan. Mitä tulee opintoihin ja kirjallisiin harrastuksiin, säätäköön
kukin -- olkoonpa hän sitte miten päättäväinen tahansa -- määrätunnit
sitä varten. Mutta se ei ole tarpeellista sellaisiin harrastuksiin
nähden, joihin hänellä on luontaisia taipumuksia, sillä hänen
ajatuksensa suuntautuvat niihin niin usein kuin muut toimet sen
sallivat. Ihmisen luonne taipuu joko laadullisiin kasveihin tai
rikkaruohoon; senvuoksi järkiperäisesti kasteltakoon edellisiä ja
hävitettäköön jälkimmäisiä.