Epäluulo ajatusten sarjassa muistuttaa yölepakkoa lintujen joukossa,
joka aina lentelee hämärässä. Sitä on tukahutettava, tai ainakin
pontevasti hillittävä; sillä epäluulo samentaa mielen, karkottaa ystävät
ja turmiollisesti vaikuttaa asioihin; se taivuttaa kuninkaat
tyrannuuteen, aviomiehet mustasukkaisuuteen ja mielevät miehet
epäröimisiin ja synkkämielisyyteen. Se on vika, jota on etsittävä päästä
eikä sydämestä, sillä se voi tulla vallitsevaksi ylpeimmissäkin ja
lujimmissakin luonteissa, josta Englannin kuningas Henrik VII:s on
esimerkkinä. Ei ole miestä luulevaisempaa kuin hän eikä jäykempää.
Vaikka totta on, että epäluuloisuus sellaisessa henkilössä ei saa vallan
paljo ikävyyksiä aikaan, sillä sellainen mies ylimalkaan avaa mielensä
epäluulolle vasta tarkan harkitsemisen jälkeen, punnittuaan
asianhaarojen todennäköisyyttä. Mutta pelokkaissa luonteissa se
useimmiten pääsee liian nopeaan vauhtiin. Mikään ei ole enemmän omansa
johtamaan ihmistä luulevaisuuteen kuin vähätietoisuus, joten ihmisten
tulisi etsiä parannusta luulevaisuudelleen kartuttamalla tietojaan eikä
koettaa tukahuttaa sitä sydämessään. Mitä ihmiset tahtovat? Luulevatko
he, että ne, joiden kanssa he tulevat tekemisiin, ovat pyhimyksiä? Eikö
kullakin ole omat pyrkimyksensä; ja eivätkö ihmiset ole uskollisempia
itselleen kuin toisille? Senpävuoksi paras keino luulevaisuutta vastaan
on ottaa huomioon se mahdollisuus, että sellainen epäluulo on
tosiperäinen, mutta samalla pitää sitä toistaiseksi aiheettomana ja sen
mukaan sitä hillitä: toivoa parasta, mutta olla samalla varustautunut
pahimman varalle. Sellaiset epäluulot, joita herää itsestään ihmisen
mielessä, eivät ole kuin mehiläisen surinaa; mutta piikkisiä ovat
sellaiset epäluulot, joita toisten jutut ja kuiskeet synnyttävät ja
lietsovat. Paras keino sille, joka tahtoo raivata tiensä epäluulojen
metsän läpi, on vilpittömästi esittää asia sille henkilölle, jota
epäillään; sillä siten hän varmimmin pääsee niiden uskottavaisuudesta
selvyyteen; ja siten hän ennen kaikkea antaa kysymyksessä olevalle
henkilölle syytä olla vastaisuudessa aiheuttamatta epäluuloja. Mutta
niin ei ole hyvä menetellä sellaisiin henkilöihin nähden, joilla on
alhainen luonne, sillä jos sellaiset kerta huomaavat itseänsä epäillyn,
ei heihin sen koommin voi luottaa. Italialainen sanoo: "saspetto
licentiafede",[1] ikäänkuin jos kerran herännyt epäluulo tekisi
keskinäisen luottamuksen mahdottomaksi; mutta pikemminkin sen tulisi
virittää luottamusta, voidakseen vapauttaa itsensä.
[1] "Epäluulo on luottamuksen matkapassi."