Yleensä on olemassa sellainen käsitys, että ranskalaiset ovat viisaampia
kuin miltä he näyttävät, ja että espanjalaiset sitävastoin näyttävät
viisaammilta kuin he todellisuudessa ovat; mutta olkoonpa asianlaita
miten tahansa eri kansallisuuksiin nähden, varmaa on, että tämä käsitys
pitää paikkansa eri henkilöihin nähden. Niitä on paljo, mitä viisauteen
ja kykeneväisyyteen tulee, jotka tekevät joko vähän tai eivät tee
mitään, mutta sen hyvin juhlallisesti, "magno conatu nugas."[1]
Hullunkurista on nähdä, mitä kaikkia metkuja ja koukkuja sellaiset
muodollisuuksien ihmiset tekevät saadakseen pintapuolisuudet näyttämään
läpikotaisilta asioilta, joissa on sekä syvyyttä että laajuutta.
Muutamat ovat niin tarkkoja ja varovaisia, että eivät halua asettaa
tavaroitaan näkyville muulloin kuin pimeänhämyssä, antaen samalla näkyä,
että he salaavat jotakin; ja usein he eivät puhu siitä, minkä he hyvin
tietävät, vaan sen sijaan ottavat puheeksi sellaisen, mitä he eivät
tunne, jotta ihmiset tulisivat siihen käsitykseen, että he tietävät ja
tuntevat hyvin nekin asiat, mistä he eivät halua keskustella. Toiset
taas käyttävät apunaan kasvonilmeitä ja ruumiin ja kädenliikkeitä, jotka
ymmärretään viisauden kyltiksi; kuten Cicero sanoi Pisasta, että kun
tämä vastasi hänen puheeseensa, niin nosti hän toisen puolen kulmakarvat
ylös otsalleen ja painoi ne toisella puolella alas leukaan saakka --
sanoakseen kaikella tällä juhlallisuudella, että julmuus ei häntä
miellytä. Muutamat arvelevat paraiten voittavansa tarkotuksensa
puhumalla suuresti ja ehdottomalla varmuudella, siten pakottaen toiset
myöntämään sen, mitä he eivät pysty todistamaan. Toiset taas,
tavatessaan sellaista, mikä on heidän käsitys- ja tietopiirinsä
ulkopuolella, osottavat pitävänsä sitä mitättömänä, sellaisena, mistä ei
maksa vaivaa puhua, tai julistavat, ettei se kuulu käsilläolevaan
keskustelukysymykseen, tai selittävät, että se on tavattoman harvinainen
seikka. Näin he toivovat saavansa tietämättömyytensä näyttämään
tietävyydeltä. Muutamat taasen ovat aina valmiit väittelemään
sellaisessa tapauksessa, ja onnistuu heidän yleensä miellyttää toisia
hiuksia-halkovilla saivarteluillaan ja niin repostella koko asia
mitättömäksi. Sitä lajia ihmisiä kuvaa Plato Protagoras-teoksessaan,
jossa sellaisten tyypillisenä edustajana esiintyy Prodicus, jonka pitämä
puhe on tällaisia saivartelevia liverryksiä alusta loppuun. Yleensä nämä
tällaiset henkilöt kaikissa kysymyksissä pitävät mukavampana asettua
kielteiselle kannalle ja tehdä vastaväitteitä kuin itse esittää jotakin
omintakeista; sillä esitetyistä väitteistä pääsee kieltämällä ne, mutta
jos ne suostutaan ottamaan keskustelunalaisiksi, on niiden kiertämisessä
taas uusi työ. Sanalla sanoen, ei ole yhtään vararikkoaan kohti kulkevaa
kauppamiestä tai köyhyyttään peittelevää kerjäläistä, joka temppuilisi
siinä määrin rahallista luottoansa ylläpitääkseen kuin temppuilevat nämä
tällaiset sisällisesti tyhjät ihmiset ylläpitääkseen ihmisten hyvää
käsitystä heidän tietävyydestään ja pystyväisyydestään. Viisaalta
näyttävät ihmiset kyllä usein saavat osakseen kannatusta ja suosiota;
mutta asiallisissa toimissa ne eivät ole paikallaan, vaan on jonkun
verran typeräkin mies parempi kuin sellainen, jonka koko viisaus
perustuu ulkopuolisten tapojen ja muotojen tavattoman tarkkaan
noudattamiseen.
[1] "Mitättömiä pikkuasioita suurella ponnistuksella."