Kansan kaitsijoiden on tarpeellista tuntea sääennustukset
valtiolaitoksen piirissä riehuvien myrskyjen suhteen, jotka tavallisesti
yltyvät ylimmilleen silloin, kun asiat kehittyvät yhdenvertaisuutta eli
tasaväkisyyttä kohti, samoinkuin luonnon myrskyt ovat rajuimmillaan
päiväntasauksen aikoina. Ja samoinkuin myrskyn edellä tiedämme käyvän
kumeita tuulentohauksia ja meren aaltojen salaperäisesti paisuvan,
samoin on asianlaita valtiossa.
Solvaukset ja yllyttävät puheet valtiota vastaan, kun ne tulevat
tavallisiksi ja julkisiksi samoinkuin väärät huhut, joita levitetään
valtion vahingoksi ja jotka leviävät hyvin nopeasti, ovat rettelöitä
ennustavia enteitä. Virgilius, esittäessään huhun sukutaulun, nimittää
sitä jättiläisten sisareksi:
Illam terra parens, ira irritata deorum,
Extremam (ut perhibent) Caeo Enceladoque sororem Progenuit.[1]
[1] "Maaemo, jumalien vihan ärsyttämänä synnytti hänet, viimeisen
lapsensa, niin sanotaan, Coeus ja Enceladus jättiläisten sisaren."
Ikäänkuin jos huhut olisivat menneiden mellakoiden pyhäinjäännöksiä.
Mutta yhtä suuressa määrässä ne niinikään ovat tulevien mellakoiden
alkusoittoa. Ja erinomaisen sattuvasti on suuri runoilija tässä
määritellyt kapinallisten mellakoiden suhteen kapinallisiin kuiskeisiin,
sanoessaan niitä veljeksi ja sisareksi, vallankin jos asema kiristyy
siinä määrin, että hallituksen parhaat toimenpiteet ja hyväksyttävimmät,
joiden tulisi saada osakseen suurinta tyytyväisyyttä, väärin selitetään
ja väärin ymmärretään. Ja ehdottomasti pitävät paikkansa Tacituksen
sanat: "Inviso semel principe seu bene, seu male, facta premunt."[1]
Eikä liioin siitä, että sellaiset kuiskeet ovat pahoja enteitä, seuraa,
että rettelöt voitaisiin välttää, jos tavattomalla ankaruudella
tukahutettaisiin nämä kulkupuheet ja kuiskeet, vaan tapahtuu usein, että
välinpitämättömyys niiden suhteen on paras keino; jotavastoin niiden
estämistä tarkottavat toimenpiteet useinkaan eivät vaikuta muuta kuin
antavat niille vauhtia. Epäilyttävää on niinikään se laji
tottelevaisuutta, mistä Tacitus sanoi: "Erant in officio, sed tamen qui
mallent imperantium mandata interpretari, quam exsequi."[2] Sellaiset
keskustelut, arvostelut ja saivartelut hallituksen virallisten
määräysten johdosta ovat omansa järkyttämään hallitusvallan perustuksia
ja synnyttämään tottelemattomuutta, erittäinkin jos sellaisessa
keskustelussa hallituksen kannattajat puhuvat pelokkaasti ja hellävaroen
ja sen vastustajat äänekkäästi.
[1] "Hallitsija, joka kerran on herättänyt alamaistensa vihaa,
menettelipä hän oikein tai väärin, valmistaa omaa perikatoaan."
[2] "He täyttävät velvollisuutensa, mutta ikäänkuin haluten mieluummin
keskustella hallitsijainsa määräyksistä kuin noudattaa niitä."
Sama on niinikään asianlaita silloin, kun ruhtinaat -- sanoo Machiavelli
-- joiden tulisi olla kansan isiä, muodostavat itselleen puolueita ja
kallistuvat jonkun erityisen ryhmän puolelle, ikäänkuin alus, joka menee
kumoon, jos sen toiselle puolelle lastataan suurempi paino kuin
toiselle, kuten Henrik III:nnen[1] kohtalo Ranskassa selvästi osottaa.
Hän ensi aluksi asettui Liigan puolelle protestantteja vastaan, kunnes
jonkun ajan kuluttua sama Liiga kääntyi häntä itseään vastaan. Sillä kun
hallitsijan valta ja arvo muodostuu sivuseikaksi ja kun on muita
siteitä, jotka nitovat toisiinsa valtiorakennuksen liitoksia lujemmin
kuin itse hallitus tai hallitsija, niin alkavat kuninkaat joutua pois
viralta.
[1] Kuningas Henrik III:s asettui n. s. Liigan puolelle, jonka olivat
järjestäneet Guisen herttua ja muut katoliset ylimykset ja jonka
tarkotuksena oli tukahuttaa protestanttinen usko Ranskassa. Kun hän
vihdoin, liian myöhään, huomasi erehdyksensä ja äkkäsi, että hänen oma
vaikutusvaltansa ja arvonsa oli mennyt, surmautti hän salamurhaajalla
Guisen herttuan ja kardinaali De Larrainen, oman veljensä.
Niinikään se, että kiistat, väittelyt ja riitapuolueet tulevat
julkisiksi ja äänekkäiksi, merkitsee hallituksen lähestyvää perikatoa.
Maan mahtavimpain henkilöiden liikkeiden tulisi olla niinkuin
kiertotähden ennen aikaan arveltiin olevan "primum mobilen"[1] alaisia,
joka merkitsi, että korkein voima kulettaa nopeasti jokaista niistä,
mutta että ne silti liikkuvat joukeasti omaa rataansa. Niinpä jos maan
mahtavat omilla erikoisaloillaan liikkuvat rajusti, eli niinkuin Tacitus
sattuvasti sanoi: "Liberius quam ut imperantium meminissent",[2] niin
merkitsee se, että kehät ovat irtaantuneet puitteistaan, sillä
kunnioitus ja arvonanto on se mahti, millä Jumala vyöttää ruhtinaat, ja
sen menettämisellä Hän heitä niinikään uhkaa, "Solvam cingula regum".[3]
[1] Bacon viittaa tässä siihen vanhaan avaruuden käsitykseen, jonka
mukaan jonkillainen gravitatsioonikeskus, liikkeelle paneva voima panee
liikkeeseen kaikki muut taivaankappaleet.
[2] "Liian rennosti, muistaakseen omia hallitsijoitaan."
[3] "Minä tulen irrottamaan kuningasten vyöt."
Niinpä valtion neljästä pääpilarista, jotka ovat uskonto, oikeuslaitos,
harkitseva neuvosto ja valtiorahasto, jos niistä jokukaan rupeaa
horjumaan, niin on ihmisten syytä rukoilla hyvää säätä. Mutta
jättäkäämme nämä tällaiset ennustukset ja puhukaamme ensiksi metelien
raaka-aineista, toiseksi niiden kiihottimista ja kolmanneksi keinoista
niitä vastaan.
Mitä tulee metelien raaka-aineisiin, on se kysymys, joka on tarkoin
huomioonotettava, sillä varmin keino metelien estämiseksi, jos aika
sellaisia tuo mukanaan, on niiden suhteitten poistaminen, joiden
vaikutuksen alaisina ne ovat syntyneet; sillä jos on läjässä paljo
tulenarkoja aineksia, niin vaikea on arvata, mistäpäin se kipinä tulee,
joka tulen sytyttää. Metelien raaka-aineet ovat kahta lajia: suuri
köyhyys ja suuri tyytymättömyys. Ja varmasti pitää paikkansa se väite,
että niin monta hunningolle joutunutta perhekuntaa kuin on jossakin
valtiossa, yhtä monta ääntä siellä annetaan rettelöitsijöille. Lucanus
osottaa tunteneensa hyvin Rooman valtakunnan tilan ennen sisällistä
sotaa, kirjottaessaan siitä:
"Hinc usura vorax, rapidumque in tempore foenus, Hinc concussa fides, et
multis utile bellum."[1]
[1] "Tästäpä johtui ahnas koronkiskonta, lainan kasvaessa korkoa
korolle, -- tästäpä horjuva luotto ja sota, suurelle enemmistölle
edullinen."
Tämä samainen "multis utile bellum"[1] on varma merkki siitä, että
valtio on metelien ja rettelöiden partaalla. Ja jos ylempiin luokkiin
kuuluvain köyhyys ja vararikkoisuus yhtyy rahvaan puutteeseen ja
kurjuuteen, niin on vaara sitäkin suurempi ja uhkaavampi, sillä vatsan
kapinat ovat pahimmat kaikista. Mitä taas tulee tyytymättömyyteen, on
sen laita valtion elimistössä sama kuin luonnonlaadun laita ihmisessä,
ollen taipuvainen kartuttamaan luonnotonta kuumuutta itseensä, sitte
yhtäkkiä leimahtaen liekkeihin. Elköönkä kukaan hallitsija erehtykö
punnitsemaan tällaisten rauhattomuuksien vaaraa sillä, ovatko ne
oikeutettuja vaiko epäoikeutettuja, sillä erehdyttävää on pitää kansaa
niin ymmärtäväisenä, kansaa, joka useinkin potkii luotaan oman hyvänsä.
Eikä liioin maksa hallituksen suotta vaivata itseään punnitsemalla,
miten suuria tai miten pieniä todellisuudessa ovat ne epäkohdat, joiden
vuoksi melutaan, sillä vaarallisinta lajia on tyytymättömyys siellä,
missä pelko on suurempi kuin kiihtymys. "Dolendi modus, timendi non
item".[2] Sitäpaitsi sorron alaisuudessa samat seikat, mitkä saattavat
kärsivällisyyden koetukselle, samalla tukehuttavat ja lannistavat
rohkeutta; mutta pelon laita ei ole sama. Mutta elköön kukaan hallitsija
olko välinpitämätön tai luulko itseään turvatuksi tyytymättömyyden
suhteen sentähden, että muka sellaista on sattunut usein ennenkin ja
kestänyt pitkät ajat, ilman että siitä on mitään vaaraa koitunut. Sillä
vaikka onkin totta, että jokainen pilvi tai sumuhattara ei puhkea
myrskyksi, vaikka ajelehtiikin taivaalla edestakaisin, saattaa siitä
vihdoin paisua oikea rajuilma. Ja merkillisen totta on myöskin se, mitä
sanotaan espanjalaisessa sananlaskussa: "Paksuinkin köysi vihdoin katkee
pienellä nykäyksellä."
[1] "Kansan laajoille pohjakerroksille edullinen sota."
[2] "Surulla on rajansa, mutta sama ei ole pelon laita."
Mellakoiden syynä ja vaikuttimena ovat uudistukset uskonnon ja
verotuksen alalla, muutokset laissa, ja tavoissa, etuoikeuksien
peruuttaminen, yleinen ahdinko ja rasitukset, kelvottomain henkilöiden
kohoaminen huomattaviin asemiin, muukalaiset, katovuodet, hajotettu
sotaväki, vimmaan asti kehittyneet puolueriidat ja muut sellaiset syyt,
jotka loukkaavat kansaa, keskittävät sen yhteisen asian ympärille ja
liittävät yhteen.
Mitä tulee apuneuvoihin, niin lienee joitakin yleisiä keinoja sitä
vastaan, joista me tulemme tässä yhteydessä puhumaan. Mutta kussakin
tapauksessa käyttävä erikoiskeino on paras jättää neuvottelun kautta
ratkaistavaksi; tarkat säännöt eivät siinä suhteessa ole onnistuneita.
Ensimmäinen parannus- tai ehkäisykeino on tyytymättömyyden oleellisten
syiden, puutteen ja köyhyyden, poistaminen kaikin mahdollisin neuvoin.
Ja siihen soveltuvia toimenpiteitä on kaupan laajentaminen ja
järjestäminen, teollisuuden edistäminen, joutilaisuuden hävittäminen,
ylellisyyden ja tuhlaavaisuuden ehkäiseminen erikoisen lainsäädännön
kautta, maanviljelyksen kohottaminen, tavaran hintojen
säännöllistäminen, verojen ja maksujen pitäminen kohtuullisina y. m. s.
Niinikään on pidettävä huolta siitä, ettei maan asukasluku (vallankin
jollei se ole sotien kautta huvennut) pääsisi paisumaan suuremmaksi kuin
mitä maan varastot voivat elättää. Eikä ole otettava huomioon
asujamiston lukumäärää yksinään, sillä pienempikin joukko sellaisia
ihmisiä, jotka kuluttavat enemmän ja ansaitsevat vähemmän, tekee lopun
varallisuudesta pikemmin kuin suurempi joukko, joka tulee vähällä
toimeen, mutta tuottaa sitä enemmän. Senpä vuoksi aateliston ja muiden
säätyläisten luvun lisääntyminen suhteettomasti, verrattuna varsinaisen
kansan lukuun, syöksee valtion nopeasti ahdinkotilaan; ja sama on kovin
lukuisaksi paisuneen papiston laita, sillä he eivät lisää varastoja; ja
se pitää paikkansa ylimalkaan vapaita ammatteja varten valmistuvien
suhteen, jos sellaisia ilmestyy enemmän kuin on virkoja.
Mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, että maan varallisuus ja
rahat eivät pääse kerääntymään muutamien harvojen käsiin, sillä muussa
tapauksessa maassa tulee puute, vieläpä nälänhätäkin, vaikka olisikin
riittävästi viljaa ja muuta hyvää. Raha näet on niinkuin lanta,
mihinkään kelpaamaton, jollei sitä hajotella. Ja kysymyksessä oleva asia
voidaan järjestää siten, että koronkiskomisesta tehdään loppu tai että
se ainakin asetetaan ankaran silmälläpidon alaiseksi sekä menetellään
samoin monopoleiksi pyrkivien liikerenkaiden, suurten karjatilojen y. m.
suhteen.
Mitä tulee tyytymättömyyden tai ainakin sen vaaran poistamiseen, tulee
huomata, että jokaisessa valtiossa on, kuten tiedämme, kahta lajia
alamaisia: aatelisia ja rahvas. Milloin ainoastaan toinen niistä on
tyytymätön, ei vaara vielä ole suuri. Varsinainen kansa näet on hidasta
lähtemään liikkeelle, jollei yläluokka sitä kiihota, ja jälkimmäinen
puolestaan on heikko voimiltaan. Mutta silloin on vaara suuri, kun
yläluokka vain odottaa tyytymättömyyden puhkeamista rahvaan keskuudessa,
antaakseen tuulta omalle tyytymättömyydelleen. Vanhan ajan runoilijat
kertovat sellaisen tarinan, että muka toiset jumalat kerran aikoivat
sitoa Jupiterin, joka saatuaan siitä tiedon Pallaan neuvosta noudatti
avukseen Briareuksen, jolla oli sata kättä. Tämä epäilemättä on
vertauskuva, jonka tarkotuksena on osottaa, miten suuri turva
hallitsijoilla on kansan hyvässä tahdossa.
Hyvä keino on antaa nurinan ja tyytymättömyyden häiritsemättä haihtua
ilmaan, sillä silloin se ei pääse paisumaan liian röyhkeäksi tai
kovakouraiseksi. Nähkääs, se, joka tukahuttaa pilaantuneen veren juoksun
ja saattaa haavat vuotamaan sisäänpäin, saa aikaan vaarallisia paiseita
ja tarttuvia ajoksia.
Epimetheuksen osa saattaa sopia hyvin Prometheukselle, mitä tulee
valtiossa kytevään tyytymättömyyteen[1]. Epimetheus, kun vaivat jo
olivat ylen yleisiä, vihdoin sulki kannen ja pidätti toivon maljakon
pohjalle. Varmasti toivon virittäminen ja ylläpitäminen poliittisilla ja
keinotekoisilla neuvoilla ja kansan kiidättäminen toivosta toiseen on
paraita vastamyrkkyjä tyytymättömyyden myrkkyä vastaan. Ja se on viisas
hallitus, joka voi kiinnittää itseensä kansan sydämet toivon siteillä,
silloin kun se ei voi sen vaatimuksia tyydyttää, ja kun se osaa asiat
niin hoitaa ja järjestää, ettei pahinkaan paikka eikä kohta näytä
toivottomalta, mikä on verrattain helppo tehdä siihen katsoen, että
erinäiset henkilöt ja puolueet ovat taipuvaisia imartelemaan itseään ja
kerskailemaan sellaisella, mitä he itsekään eivät usko tai pidä
mahdollisena.
[1] Tässä tarkotetaan Hesiodin tarinaa n. s. Pandoran maljasta, jonka
Merkurius oli lahjottanut Epimetheukselle ja jota oli kielletty
avaamasta, mutta jonka Pandora kiellosta huolimatta avasi, jolloin
kaikki ihmiselle ennestään tuntemattomat pahat levisivät ympäri
maailman. Mutta kansi ennätettiin sulkea paraiksi juuri ennenkuin Toivo,
joka oli pohjimmaisena, pääsi lehahtamaan ulos.
Myöskin huolehtiminen siitä, että tyytymättömäin saatavissa ei olisi
ketään johtajaksi sopivaa henkilöä, joka ottaisi järjestääkseen
tyytymättömäin hajanaisia voimia, on yleisesti tunnettu, mutta siitä
huolimatta aina tepsivä varovaisuustoimenpide. Minun käsittääkseni
sellaiseksi johtajaksi sopii mahtava ja mainehikas henkilö, jolla on
luottamusta tyytymättömän ryhmän keskuudessa, johon he kiinnittävät
katseensa, ja jolla itsellään otaksutaan olevan tyytymättömyyteen syytä.
Sellaiset henkilöt on voitettava ja taivutettava hallituksen puolelle,
tahi järjestettävä asiat niin, että heille ilmestyy kilpailija saman
puolueen keskuudessa jakaen maineen ja suosion. Yleensä hallitusta
vastustavien puolueiden ja ryhmien jaottaminen ja hajottaminen
keskenänsä riiteleviksi järjestöiksi ja niiden loitontaminen toisistaan
ei suinkaan ole huonoimpia keinoja. Arveluttava on valtion asema
silloin, kun ne, jotka kannattavat sitä ja hyväksyvät sen menettelyn,
ovat keskenänsä huonosopuisia, jotavastoin vastustajat elävät sovussa ja
vetävät yhtä köyttä.
Minä olen tehnyt sen huomion, että jotkut näppärät ja terävät
huomautukset, joita ruhtinaat ovat tehneet, ovat joskus puhaltaneet
tyytymättömyyden ilmi liekkiin. Caesar vahingoitti asiaansa
arveluttavasti sanoessaan: "Sulla nescivit literas, non potuit dictare",
sillä ne roomalaiset, jotka olivat toivoneet, että hän joskus
vapaaehtoisesti luopuisi diktatorinvirastaan, tunsivat pettyneensä[1].
Galba valmisti oman perikatonsa sanoillaan: "Minä en palkkaa sotaväkeä,
minä teen sotapalveluksen velvollisuudeksi", sillä sotajoukot menettivät
sen kautta toivon saada yhä edelleen nauttia palkkaa. Samoin kävi
Probuksen, joka lausui seuraavat sanat: "Si vixero, non opus erit
amplius Romano imperio militibus."[2] Ja monta muuta samallaista
esimerkkiä voisi mainita. Niin että todellakin ruhtinasten on syytä
arkaluontoisissa asioissa ja kriitillisinä aikoina tarkoin ottaa vaaria
sanoistaan, ja erittäinkin tuollaisista lyhyistä lausunnoista, jotka
kiirivät kautta maan niinkuin ammutut nuolet, ja joiden yleensä
otaksutaan tulkitsevan heidän salaisia tarkotuksiaan. Laajemmilla
puheilla sen sijaan ei ole sellaista merkitystä eivätkä ne herätä siinä
määrin huomiota.
[1] "Sulla ei ollut tietomies, joten hän ei osannut dikterata." Näin
väittää Suetonius Julius Caesarin sanoneen, tahallaan käyttäen
kaksimielistä sanaa "dictare", joka merkitsee sekä kirjurille
sanelemista että diktatorina olemista. Ja kun hän samalla viittasi
Sullan tietämättömyyteen, tämän vallasta luopumisen vaikuttavana syynä,
niin roomalaiset, jotka hyvin tunsivat Caesarin mainion oppineisuuden,
vetivät hänen sanoistaan sen johtopäätöksen, että hän ei aikonut hevillä
luopua vallastaan.
[2] "Jos minä elän, niin Rooman valtakunnassa ei enää tarvita
sotaväkeä." -- Keisari Probuksen murhasivat sotajoukot v. 282 j. Kr.
Lopuksi, kaikkien mahdollisuuksien varalta, olkoon hallitsijoilla joku
mahtava mies, yksi tai mieluummin useampia sotilashenkilöltä lähellään,
jotta rauhattomuudet voidaan tarpeen vaatiessa tukahuttaa heti alussa,
sillä muuten rettelöiden puhkeaminen synnyttää hovissa hämminkiä enemmän
kuin on soveliasta.