Me tulemme puhumaan jalosukuisuudesta, ensiksi erityisenä säätyluokkana
valtiossa, ja sitte myöskin erityisten henkilöiden sukusuhteena.
Sellainen monarkia, missä ei ole lainkaan aatelistoa, on aina puhtaasti
ja ehdottomasti tyrannivalta, niinkuin esim. Turkin keisarikunta.
Aatelisto näet tavottelee hallitsijavaltaa ja siten kääntää kansan
huomiota jonkun verran pois varsinaisesta hallitsijasuvusta. Mutta mitä
tulee kansanvaltaisiin maihin, niin niissä se ei ole tarpeen; ja yleensä
olot niissä ovatkin rauhallisempia ja vähempi-rettelöisiä kuin siellä,
missä on aatelisia sukuja, sillä ihmisten mieliä kiinnittävät asiat
eivätkä henkilöt; tahi jos joitakin erityisiä henkilöitä mielenkiinnolla
seurataan, tapahtuu se sentähden, että he ovat kyvykkäimmät kysymyksessä
olevan asian suorittamiseen nähden, eikä kilpimerkkien tai sukutaulujen
vuoksi. Me näemme, miten hyvin sveitsiläiset menestyvät uskonnollisista
ja paikallis-hallinnollisista erilaisuuksistaan huolimatta, sillä heidän
yhdyssiteenään ovat hyödyn näkökannat eivätkä henkilökohtaiset
arvosuhteet. Alankomaiden Yhdistyneet Maakunnat[1] ovat hallintoonsa
nähden erinomaisen onnistuneet. Sillä siellä, missä vallitsee
yhdenvertaisuus, ovat valtiolliset neuvottelut vähemmän kiivaita, ja
samalla hallituksen on helpompi kantaa veroja y. m. maksuja. Suuri ja
mahtava aatelisto lisää hallitsijan majesteettia, mutta vähentää hänen
valtaansa, sekä pitää vireillä elämää ja innostusta kansassa, mutta
toiselta puolen hoikentaa sen kukkaroa. Asiat ovat oikeinpäin silloin,
kun aatelisto ei ole liian mahtava hallitsijaan tai oikeuslaitokseen
nähden, mutta on silti niin voimakas, että se voi torjua hallitsijaa
vastaan tähdätyt, alempaa tulevat iskut. Lukuisa aatelisto synnyttää
köyhyyttä ja häiriöitä valtiossa, sillä sen ylläpito vaatii ylimääräistä
varojen kulutusta. Ja sitäpaitsi se seikka, että moni aatelinen joutuu
taloudelliseen rappiotilaan, on omansa aikaansaamaan luonnottomuutta
kunnia- ja varallisuussuhteissa.
[1] Alankomaat olivat juuri niinä aikoina vapautuneet Espanjan ikeestä
ja julistautuneet itsenäiseksi valtioksi nimellä "Alankomaiden
Yhdistyneet Maakunnat".
Mitä sitte tulee erinäisten henkilöitten jalosukuisuuteen, tuntuu
kunnioitusta herättävältä katsella hyvin säilynyttä vanhanaikaista
linnaa tai rakennusta, tahi nähdä vanha uljas honka, tiivis ja ehyt.
Kuinka paljo enemmän ihailtavaa näkemistä tarjookaan vanha aatelissuku,
joka on voitollisena vastustellut ajan rajumyrskyjä ja vinhoja
vihureita. Uusi aateli näet ei ole muuta kuin valtiomahdin voimantuote,
mutta vanha aateli on ajan tuote. Ne, jotka ensin kohotetaan
aatelistoon, ovat tavallisesti hyvin lahjakkaita, mutta vähemmän
rehellisiä kuin heidän jälkeläisensä, sillä kohoaminen yleensä
edellyttää hyvien ja huonojen keinojen käyttämistä rinnatusten. Mutta
syystä kyllä näiden kantaisäin hyvät puolet jäävät muistoksi
jälkeentuleville, jotavastoin heidän vikansa kuolevat heidän kanssaan.
Aatelinen syntyperä yleensä vähentää työteliäisyyttä, ja aatelisten
kesken ahkerata ihmistä yleensä kadehditaan. Sitäpaitsi aatelissukuiset
eivät voi päästä paljokaan korkeammalle; ja niiden, joiden täytyy
paikoillaan pysyen katsella toisten nousemista, on sangen vaikea välttää
kateuden tunteita. Mutta toiselta puolen jalosukuisuus tukahuttaa
toisten ihmisten taholta heitä kohtaan suuntaantuvan kateuden, sillä
heillä on näkyvää arvoa. Varma on, että hallitsijat voivat suurella
menestyksellä käyttää eteviä aatelismiehiään ja siten helpottaa
hallitsijan tehtäviä, sillä kansa tietysti alistuu heidän edessään,
ikäänkuin jos he olisivat syntyneet käskijöiksi.