Näyttämö on suuremmassa kiitollisuuden velassa rakkaudelle kuin ihmisen
elämä, sillä mitä näyttämöön ja näytelmiin tulee, niin rakkaus on
myötäänsä huvinäytelmien ja silloin tällöin murhenäytelmien aiheena;
mutta elämässä se saa aikaan paljon pahennusta, muistuttaen milloin
vienoa Sireniä, milloin Raivottaria. On huomattava, että suurten ja
mainehikkaitten henkilöitten joukossa vanhalla enempää kuin uudellakaan
ajalla ei ole yhtään ainoata, joka olisi ollut hurjuuteen asti
rakastunut, mikä on omansa osottamaan, että suuret henget ja suuret
asiat pysyttelevät erillään tästä heikosta intohimosta. Tästä säännöstä
tekevät sentään poikkeuksen Marcus Antonius, Rooman vallan toisen puolen
hallitsija, ja Appius Claudius,[1] decemviri ja lainsäätäjä, joista
edellinen tosin oli hekumoitsija ja liiallisuuksien mies, mutta
jälkimmäinen sitävastoin oli ankara järjen mies. Niin että näyttää
siltä, joskin harvoin, että rakkaus pääsee tunkeutumaan, ei ainoastaan
avoimeen sydämeen, vaan myöskin hyvin varustettuun, jollei sen suhteen
olla hyvin varuillaan. Epicurus lausui seuraavat epäonnistuneet sanat:
"Satis magnum alter alteri theatrum sumus"[2], ikäänkuin jos ihmisen,
joka on luotu mietiskelemään ja tutkimaan taivasta ja kaikkea jaloa ja
ylevää, pitäisi polvistua pienen epäjumalan edessä ja alistua -- joskaan
ei suunsa orjaksi, niinkuin eläimet --, niin toki silmänsä
vallittavaksi, silmän, joka annettiin korkeampia tarkotuksia varten.
Tämän intohimon liiallisuus on hämmästyttävä samoinkuin sekin, miten se
uhmaillen muuttaa luonnolliset suhteet ja hymyilee yleisesti
tunnustetuille arvoille, niin että loppumaton hyppeleminen toisesta
liiallisuudesta toiseen ei somista mitään muuta niin hyvin kuin juuri
rakkautta. Eikä tämä suinkaan ole pelkkää sanahelinää. Niinpä on
seuraava lause erittäin sattuva, nim. "että suurin imartelija, jonka
kanssa pikku-imartelijat ovat tuttavuussuhteissa, on ihminen itse".
Mutta rakastunut varmasti vie tässäkin suhteessa voiton, sillä ei
kopeinkaan mies ole niin hyvissä luuloissa itsestään kuin rakastaja
rakastetustaan. Siksipä sattuvatkin näppärästi sanat: "Ei voi samalla
kertaa rakastaa ja olla järkevä." Ja tämän heikkouden huomaa, paitsi
syrjäiset, myöskin se, jota rakastetaan, lukuun ottamatta niitä
tapauksia, joissa rakkaus on molemminpuolista. Sääntönä näet on, että
rakkaus tulee aina korvatuksi eli vastatuksi, joko sitte
vastarakkaudella tai sisällisellä ja salaisella inholla, jota
suuremmalla syyllä ihmisten tulisi karttaa tätä intohimoa, joka kaiken
muun lisäksi menettää itsensä. Mitä tulee niihin muihin vahinkoihin,
niin antaa siitä sattuvan arvauksen Ovidius Parisista ja Helenasta
puhuessaan, kun hän sanoo: "Hän, joka valitsi Helenan, suostui luopumaan
Junon ja Pallaan antimista", sillä todellakin se, joka pitää rakkauden
tunteita liian suuressa arvossa, luopuu sekä rikkauksista että
viisaudesta. Tämä intohimo tulvii juuri heikkouden hetkinä, suuren
menestyksen ja suurten vastoinkäymisten hetkinä, vaikka tätä
viimemainittua suhdetta harvemmin huomataan. Sekä menestys että
vastoinkäyminen sytyttävät rakkautta ja tulistuttavat sitä, siten
osottaen, että se on hupsuuden lapsi. Paraiten menettelevät ne, jotka
eivät voi vastustaa rakkautta, pakottamalla sen pysymään aisoissa sekä
erottamalla sen kokonaan elämän vakavista toimista ja tehtävistä, sillä
jos se kerrankaan saa jalansijaa jokapäiväisen elämän toimissa, niin
saattaa se helposti aikaansaada rettelöitä ja vaikuttaa sen, että
säännöllisimmätkään henkilöt eivät pysy uskollisina päämäärilleen. Miten
lienee, mutta sotilaat ovat herkkiä rakkaudelle; minusta tuntuu, että se
johtuu samasta syystä kuin sekin, että he ovat hetaita viinille, sillä
vaarat tavallisesti vaativat huvituksia palkakseen. Ihmisluonnossa on
salainen sisällinen taipumus rakkauteen toisia ihmisiä kohtaan, joka --
jollei sitä tuhlata jollekulle tai muutamille harvoille -- muodostuu
laajaperäiseksi ihmisrakkaudeksi, tehden ihmisistä humaanisia ja
hyväsydämisiä, jollaisia usein tapaa luostariveljien keskuudessa.
Aviollinen rakkaus luo ihmiskunnan, ystävällinen rakkaus jalostaa sen,
mutta irstas rakkaus turmelee ja alentaa sen.
[1] Hän rakasti kohtuuttomuuteen asti Virginiaa, Virginiuksen tytärtä,
jonka hänen isänsä surmasi estääkseen häntä joutumasta Claudiuksen
himojen uhriksi. Tämä tapaus vei decemvirin perikatoon, ja kerran oli
raivostunut kansa vähällä polttaa Claudiuksen ja Virginian elävinä.
Claudius oli muitten mukana laatimassa sitä lakikokoelmaa, joka
tunnetaan nimellä "Kahdentoista taulun lait".
[2] "Meillä on toinen toisessamme riittävästi tutkimisen aihetta."
Kuitenkin Pope on samaa mieltä kuin Epicurus, tästä Baconin moittivasta
arvostelusta huolimatta:
"Siis tunne itsesi, eläkä lähde Jumalata seulomaan;
Tutkia ihmisyyttä sopii ihmisen."
Ihmisestä (Popen Essays-teoksesta).
Ja todellakin Bacon näyttää erehtyneen näiden Epicuruksen sanojen
suhteen, joilla ei tarkoteta, että ihmistä on tarkastettava ainoastaan
ruumiillisilla silmillä, vaan että hän soveltuu myöskin sisäisen hengen
tutkimusesineeksi.