Ei mikään ihmismielen kiintymyksistä vaikuta niin lumoovasti ja
tenhoovasti kuin rakkaus ja kateus; niihin kumpaankin liittyvät kiihkeät
halut; ne ovat hetaat luomaan mielikuvia ja päähänpistoja, ja ne
kuvastelevat silmissä, varsinkin niiden esineen ollessa saapuvilla.
Niinpä kutsutaan kateutta raamatussa "pahaksi silmäksi"[1]; ja
astrologit kutsuvat tähtien huonoja vaikutuksia pahoiksi katseiksi, niin
että näyttää siltä kuin yleensä otaksuttaisiin kateuden vaikuttavan
kadehdittuun henkilöön silmien välityksellä. Menevätpä eräät niin
pitkälle, että väittävät huomanneensa kateen silmän iskun olevan
tehoisimman silloin, kun henkilö, johon se suunnataan, on loistossa ja
kunniassa, sillä se terottaa kateuden; ja sitäpaitsi sellaisina hetkinä
kadehditun henkilön sisäinen olemus kohoaa enemmän ulkoneviin
ruumiinosiin ja siten kohtaa iskun.
[1] Vanhaan aikaan tämä käsitys oli sangen yleinen, ja roomalaiset
yleensä pitivät mahdollisena, että kateen ihmisen silmä voisi
vahingoittaa saapuvilla olevaa henkilöä, säteilemällä tähän kateuden
myrkkyä. Lordi Bacon tässä nähtävästi tarkottaa Markuksen 7: 21, 22:
"Ihmisen sydämestä käy ulos petos, irstaisuus ja pahat tarkotukset"
(englanninkielellä "evil eye", "nurja silmä").
Mutta jättääksemme nämä merkillisyydet (jotka epäilemättä ovat
miettimisen veroisia sopivassa tilaisuudessa), me siirrymme tutkimaan,
millaiset henkilöt ovat taipuvaisia kadehtimaan toisia, millaisia
henkilöitä enimmän kadehditaan, ja mikä on erotus julkisen ja yksityisen
kateuden välillä.
Sellainen ihminen, jolla itsellään ei ole yhtään hyvettä, poikkeuksetta
kadehtii toisten hyveitä; sillä ihmisen mieli saa tyydytyksensä, joko
omasta hyvyydestään tai toisten pahuudesta; ja se, jolta toinen puuttuu,
jompikumpi näistä, hän pyrkii toiseen. Ja se, jolla ei ole toivoa
saavuttaa toista hyveissä, koettaa päästä tämän tasalle, painamalla alas
hänen pyrkimyksiään.
Vilkas ja utelias henkilö ylimalkaan on kateellinen, sillä liiallinen
tieto toisten ihmisten asioista ei käy päinsä syystä siitä, että kaikki
sellainen touhu ja huolenpito toisten ihmisten asioista voi vaikuttaa
hänen omiin asioihinsa vahingoittavasti. Senvuoksi on välttämätöntä,
että me katselemme toisten ihmisten asioita niinkuin yleisö teatterissa
seuraa esityksiä näyttämöllä. Eikä liioin se, joka huolehtii vain omista
seikoistaan, voi löytää paljo kadehdittavaa. Kateus näet on harhaileva
intohimo, joka kuleksii pitkin kujia eikä viihdy kotona. Sellaiset
ihmiset, jotka kärkkäästi pistävät nokkansa toisten asioihin, itse
säännöllisesti ovat ilkeämielisiä.
Jalosukuiset miehet ovat huomattavasti kateellisia uusia miehiä,
hiljakkoin aateloituja kohtaan, sillä välimatka on muuttunut. Siinä on
jotakin sellaista ikäänkuin silmät pettäisivät, niin että kun toiset
tulevat esille, niin he luulevat itse menevänsä takaperin.
Epämuotoiset henkilöt ja kuohilaat (eunukit) ja vanhukset ovat
kateellisia, sillä se, joka ei kunnollisesti voi pitää huolta omista
asioistaan, tekee kaiken voitavansa haitatakseen toisia, paitsi siinä
tapauksessa, että sellaiset luonnon viat ovat sattuneet erittäin
uljaalle ja sankarilliselle luonteelle, joka päättää kohottaa kunniaan
nämä synnynnäiset puutteellisuutensa, jotta sanottaisiin "että eunukki
tai rampa mies teki sellaisia mainetöitä", jotka ovat yhtä kuuluisia
kuin ihmeet. Esimerkiksi tässä suhteessa kelpaa Narses,[1] joka oli
eunukki, sekä Agesilaus ja Tamerlan,[2] jotka olivat rampoja.
[1] Narses oli Belisariuksen jälkeen Italian sotajoukkojen päällikkönä
keisari Justinianuksen aikana, voittaen taistelussa goottien kuninkaan
Totilan, joka oli vallottanut Rooman.
[2] Tamerlan eli Timur oli syntyisin Samarkandista, jonka maakunnan
keisariksi hän valittiin. Hän vallotti Persian, Georgian ja Hindostanin,
ja otti vangiksi turkkilaisten uljaan sulttaanin Bajasetin Angoran
taistelussa v. 1402. Hänen valtakuntansa ulottui Irtish ja Volga joista
Persian lahteen ja Ganges-virrasta Kreikan saaristoon asti.
Varustautuessaan lähtemään vallotusretkelle Kiinaan, Tamerlan kuoli
70:nnellä ikävuodellaan v. 1405. Hän oli pitkä ja kookas mies
vartaloltaan, mutta toinen käsi oli hervoton ja oikea puoli rampautunut.
Sama on sellaisten miesten laita, jotka kohoovat onnettomuuksien ja
suurten vaikeuksien perästä, sillä he ovat omaan aikakauteensa
suuttuneita miehiä, jotka pitävät toisten ihmisten vastoinkäymisiä omien
kärsimystensä lunnaina.
Ne, jotka kevytmielisyydessään ja turhamaisuudessaan pyrkivät
saavuttamaan erinomaisuutta liian monella alalla, ovat aina tavattoman
kateellisia, sillä heillä on työtä puuttumatta, kun näet täytyy
välttämättömästi olla niin, että heidät aina joku jollakin alalla
voittaa. Sellainen oli m. m. keisari Hadrianus, joka katkerasti kadehti
runoilijoita ja maalareita ja taiteilijoita muilla sellaisilla aloilla,
joilla hän halusi saavuttaa mainetta.
Ja vihdoin läheiset sukulaiset ja virkatoverit sekä ne, jotka ovat
kasvaneet yhdessä, ovat taipuvaisia kadehtimaan vertaisiaan, silloin kun
nämä kohoavat virassa tai arvossa ylimalkaan, sillä sen kautta heidän
omat pyrkimyksensä joutuvat moitittavaan valoon heidän omissa
silmissään, se ikäänkuin osottelee heitä, muistuttaa entisiä suhteita
heidän mieleensä, ja toisetkin sen verrattain paljo helpommin huomaavat.
Onhan tietty asia, että kateus kasvaa kaksinkertaiseksi sellaisen
henkilön suhteen, josta paljo puhutaan ja jonka maine on suuri. Kainin
kateus veljeänsä Abelia kohtaan oli niin pahansuopaa ja katalata
senvuoksi, että ketään ei ollut näkemässä, silloin kun hänen uhrinsa
kelpasi paremmin kuin veljen uhri Näin paljo niistä, joilla on
taipumusta kateuteen.
Mitä tulee niihin, jotka suuremmassa tai pienemmässä määrässä joutuvat
kateuden esineiksi, niin sellaisia ovat: Ensiksi henkilöt, jotka omaavat
jaloja ominaisuuksia, eivät menestymisellään herätä erittäin paljo
kateutta, sillä heidän onnensa näyttää ansaitulta, oikeutetulta; eikä
kukaan kadehdikaan velan maksua, mutta pikemminkin palkkioita ja
lahjoja. Ja taas kun ihminen vertaa itseänsä toisiin, herää hänessä aina
kateutta, kun taas siellä, missä ei ole vertailun varaa, ei liioin ole
kateutta. Niinpä kuninkaita kadehtivat vain kuninkaat. Kuitenkin on
tarkoin huomattava, että ansiottomia ihmisiä kadehditaan enimmän juuri
silloin, kun he tulevat esille, mutta aikaa voittain sellainen kateus
helposti haihtuu, kun taas ansiokkaat ja hyvin arvokkaat henkilöt saavat
osakseen enenevää kateutta sitä mukaa kuin heidän menestyksensä
pitkittyy, sillä silloin näet heidän hyveillään ja ansioillaan,
vaikkakin ne ovat pysyneet muuttumattomina, ei ole samaa välkettä; on
kohonnut uusia miehiä, jotka sitä himmentävät.
Jalosukuisia henkilöitä kadehditaan vähemmän, kun he ylenevät, sillä
asia ymmärretään niin, että heille ei ole tapahtunut muuta kuin oikeus
ja kohtuus, heidän sukuperäänsä katsoen; sitäpaitsi se ei näytä lisäävän
paljokaan heidän onneansa ja hyvinvointiansa. Ja kateus on niinkuin
auringonsäteet, jotka paahtavat kuumemmin penkereistä ja jyrkästi
kohoovaa maata kuin tasankoa; niinpä niitä, jotka ovat asteettain
kohonneet, kadehditaan vähemmän kuin niitä, jotka ovat nousseet äkisti,
yhdellä ainoalla hyppäyksellä.
Ne, jotka ovat maineensa ja kunniansa ansainneet laajoilla
matkustuksilla, tai huolien ja suurien vaarojen kautta, joutuvat
vähemmän kateuden esineiksi, sillä ihmiset arvelevat, että he ovat
saaneet kunniata vaivaustensa palkkiona ja säälivät heitä useinkin.
Sääli, nähkääs, aina parantaa kateuden. Niinpä lienette huomanneet sen
merkillisen seikan, että kaukonäköisimmät ja terävimmät politikoitsijat
sekä valtion että yksityisen elämän aloilla hyvin usein valittelevat,
miten muka heidän elämänsä on nurjaa, miten se on täynnä tukaluuksia; ei
sillä, että se heistä todellisuudessa sellaiselta tuntuisi, vaan siten
tylsyttääkseen kateuden terää. Mutta tämä on totta ainoastaan sellaisten
toimien suhteen, jotka on annettu henkilön suoritettavaksi, eikä
sellaisten, mihin hän itse ryhtyy, sillä mikään ei lisää kateutta siinä
määrässä kuin tarpeeton ja kunnianhimoinen (suurellinen) hommien ja
toimialojen laajentaminen. Ja korkeaan virkamieheen nähden vähentää
kateutta se, että hän pysyttää kaikki alemmat virkailijat paikoillaan ja
oikeuksissaan, sillä silloin on niin monta varjostinta hänen ja kateuden
välillä.
Ennen kaikkea joutuvat kateuden esineiksi ne, jotka ylpeästi ja
röyhkeästi esiintymällä antavat menestyksensä ja suuruutensa näkyä,
koskaan olematta täysin sellaisia, millaisina he esiintyvät, mutta kun
he sitä ovat, tahtovat he näyttää, miten mahtavia he oikeastaan ovat,
joko ulkonaisella loistolla ja komeudella, tai ilkkumalla kaikkea
vastustusta ja kilpailua, jotavastoin älykkäät miehet ovat valmiit
uhraamaan kateudelle, sallien joskus vallan tahallaan itseänsä
loukattavan ja kohdeltavan röyhkeästi sellaisissa asioissa, jotka eivät
heitä erityisesti liikuta. Kuitenkin on varmaa, että suuruus, jonka
annetaan selvästi ja peittelemättä näkyä -- ilman julkeutta ja turhaa
komeilua --, saa osakseen paljo vähemmän kateutta kuin jos se esiintyisi
viekkaammassa ja ovelammassa muodossa, sillä niin menetellenhän ihminen
vain kieltäytyy onnesta ja näyttää olevan tietoinen omasta
arvottomuudestaan, joutuen avomielisyytensä kautta alttiiksi kateudelle.
-- Niin päättelevät ihmiset ja kadehtivat häntä paljo vähemmän kuin
muuten tekisivät.
Kuten alussa sanoimme, että nimittäin kateudessa ja kadehtimisessa on
jonkillaista noituutta, niin eipä ole kateudelle liioin muuta
parannuskeinoa kuin juuri taiat. Täytyy manata kirot ja siirtää ne
jonkun toisen tilille. Ja siinä tarkotuksessa mahtavat henkilöt, nim.
ymmärtäväisimmät heistä, aina hommaavat näyttämölle jonkun, johon
suuntautuu se kateus, mikä muuten olisi tullut heidän osalleen. Siihen
tarkotukseen valitaan tavallisesti joku luottamusmies tai palvelija,
joskus virkatoveri tai joku muu lähimpään ympäristöön kuuluva henkilö
j.n.e. Ja siihen tarkotukseen sopivia henkilöitä on aina tarjolla,
huimapäisiä ja seikkailunhaluisia luonteita, jotka kilvan tarttuvat
siihen, mahtia ja jotakin hommaamista saadakseen.
Mitä tulee julkiseen kateuteen, siihen, mikä kohtaa julkisuuden
henkilöitä, niin siinä on jotakin hyvää, jotavastoin yksityisessä
kateudessa ei ole mitään sellaista. Julkinen kadehtiminen näet on
jonkillainen ostrakismos[1], joka himmentää liian suuriksi ja mahtaviksi
paisuvat miehet, siten ollen jonkillaisena muistutuksena suurille
miehille pysyä asioissa.
[1] Hän tässä nähtävästi tarkottaa ateenalaisten tapaa karkottaa
ostrakismos-äänestyksellä maanpakoon tasavallan johtavia miehiä, jotta
he eivät paisuisi liian mahtaviksi.
Tämänlainen kateus (envy) jota latinankielessä ilmaistaan sanalla
"invidia", tunnetaan uudemmissa kielissä nimellä tyytymättömyys
(discontentment), josta me tulemme puhumaan enemmän tuonnempana. Se on
tauti valtiossa, samallainen kuin tartunta, sillä niinkuin tartunta
leviää siihen, mikä on tervettä ja ehjää, samoin kateus, kun se on
kerran saanut jalansijan valtiossa, solvaa ja häpäisee hallituksen
paraimpia tekoja ja saattaa ne huonoon valoon. Sellaisessa tapauksessa
ei niin ollen ole paljoakaan hyötyä siitä, että hallitus koettaa
sovittaa menettelyään yleisesti hyväksyttäväksi, sillä se osottaa vain
heikkoutta ja pelkoa, mikä vahingoittaa sitäkin enemmän, aivan niinkuin
tarttuvat taudit, jotka nekin tarttuvat monin verroin helpommin siihen,
joka niitä pelkää.
Tämä julkinen kateus näyttää suuntautuvan etupäässä korkeimpia
viranomaisia ja ministereitä vastaan. Harvemmin sen esineiksi joutuvat
kuninkaat ja valtiot itse. Mutta yleisenä sääntönä voimme pitää, että
jos kateus ministeriä kohtaan on suuri, vaikka hänessä itsessään on
siihen vähän syytä, tai jos valtion kaikkia ministereitä kadehditaan
samalla lailla, silloin kateus (vaikkakin suloisesti) tarkottaa itse
valtiota. Tämä riittänee selostukseksi julkisesta kateudesta eli
tyytymättömyydestä ja siitä, miten se eroaa yksityisestä kateudesta,
mistä puhuttiin aluksi.
Olkoon yleensä sanottu, että, mitä kateuteen tulee, se on
häikäilemättömin ja pitkittävin kaikista mielihaluista, sillä muut
mielihalut näyttäytyvät vain tilapäisesti. Niinpä osuvatkin paikalleen
sanat "Invidia festos dies nonagit",[1] sillä se on aina liikkeellä,
tehden kiihotustyötään. Ja huomattava on niinikään se seikka, että
kateus ja rakkaus saattavat kärsimyksiä sellaisellekin henkilölle, johon
eivät pysty muut intohimot, sentähden että ne eivät ole niin
pitkittäviä. Se onkin alhaisin mielihalu ja kurjin, jonka vuoksi se
sopii hyvin perkeleelle omistettavaksi, jota kutsutaankin raamatussa
"kateelliseksi mieheksi, joka tuli yöllä ja kylvi ohdakkeita nisujen
sekaan". Kateus näet aina vaikuttaa salaa ja pimeässä, hyvien asioiden
vahingoittamiseksi, joita nisulla tarkotetaan tuossa vertauksessa.
[1] "Kateus ei pidä juhlapäiviä".