Vanhemman ilot samoinkuin surut ja pelotkin ovat salaisia; he eivät
saata ilmaista toista, samalla mainitsematta toistakin. Lapset
sulostuttavat työn, mutta ne tekevät myöskin onnettomuuden
katkerammaksi; ne lisäävät elämän huolia, mutta samalla tekevät kuoleman
muistelemisen siedettävämmäksi. Huolenpito lajinsa jatkumisesta on
ominainen eläimille; mutta muistot, kunnia ja jalot työt ovat sopivia
ihmisille. Mutta varma on, että jaloimmat ihmistöistä ovat lapsettomain
miesten tekemiä, jotka ovat pyrkineet tulkitsemaan sisimpiä toiveitaan
ja mielikuviaan siinä, missä he ruumiillisesti eivät ole onnistuneet,
niin että oikeastaan ne, joilla ei ole jälkeläisiä, pitävät tulevista
sukupolvista parempaa huolta kuin ne, joilla niitä on. Ne, jotka ovat
itse kohottaneet ja rakentaneet sukunsa arvon, tavallisesti
hemmottelevat lapsiansa, katsellen heitä ei ainoastaan sukunsa, vaan
myöskin työnsä jatkajina, siis sekä lapsinaan että luotuinaan.
Erilaisuus vanhempain tunteissa lapsiaan kohtaan on useinkin epäoikeata
ja joskus kokonaan arvotonta, semminkin äidissä; niinkuin Salomo sanoo:
"Viisas poika ilahuttaa isänsä sydämen, mutta kevytmielinen poika
tuottaa äidillensä häpeätä." Niinpä saa nähdä esim. sellaisissa
taloissa, joissa on iso liuta lapsia, miten yksi tai pari vanhinta on
kunnollisia ihmisiä, mutta nuoremmat sen sijaan hillittömiä
elostelijoita ja kokonaan saamattomia, mutta muutamat keskimmäisistä,
jotka on ikäänkuin unohdettu vallan, useinkin siitä huolimatta
osottautuvat parhaiksi. Kitsaus vanhempien puolelta varojen
myöntämisessä lasten käytettäväksi on ikävä erehdys, joka on omansa
tekemään heistä kehnoja, totuttamaan heitä petoksiin, seurustelemaan
huonojen toverien kanssa sekä saattaa heidät ahmimaan ylen määrin,
silloin kun he saavat suuremmat varat käsiinsä. Siksipä onkin viisaampaa
kohdistaa valtansa ja huolenpitonsa kärki lapsiinsa enemmän kuin
kukkaroonsa. Ihmisillä on muuan typerä tapa (sekä vanhemmilla,
opettajilla että palvelijoilla), se nimittäin, että he herättävät ja
kasvattavat kilpailun henkeä veljesten välillä lapsuudenaikana, josta
usein sukeutuu epäsopua ja eripuraisuuksia, mitkä monasti päättyvät
vakaviin rettelöihin perheen keskuudessa[1]. Italialaisten keskuudessa
ei tehdä vallan suurta erotusta omien lasten, veljen ja sisaren lasten
tai muiden läheisimpien sukulaisten välillä; heidät kaikki luetaan
samaan pesuuteen, vaikka eivät olekaan samojen vanhempien lihaa ja
luuta; ja totta puhuen asianlaita luonnossa on silminnähtävästi sama, ja
usein tapaa henkilöitä, jotka ulkomuodoltaan muistuttavat setäänsä,
enoansa tai jotakuta muuta sukulaista enemmän kuin omia vanhempiaan.
Parasta on vanhempain hyvissä ajoissa valita ne toimialat ja urat,
joille he lapsiaan aikovat, sillä ei ole paikallaan olla liian joustava
tässä suhteessa ja jättää lasten itsensä päätettäväksi, mille alalle
heillä on paraiten taipumusta. Totta kylläkin on se, että jos lapsella
on tavattomat lahjat ja taipumukset johonkin, niin on paras olla
sekaantumatta hänen valintaansa. Mutta ylipäänsä kelpaa seuraava sääntö
ohjeeksi tässä suhteessa: "Valitse se elämänala, mikä on kaikista
edullisin, tottumus kyllä pian tekee sen miellyttäväksi ja
siedettäväksi."
[1] Tässä huomautuksessa on paljo perää. Lapsia tulisi opettaa tekemään
sitä, mikä on oikein sen itsensä vuoksi ja senvuoksi, että se on heidän
velvollisuutensa, ja että heitä ei johdettaisi siihen itsekkääseen
tyydytykseen, minkä tuottaa tieto siitä, että on saavuttanut palkinnon,
joka on jäänyt saamatta hänen tovereiltaan, ja pitämään itseään
tovereitaan parempana. Maailmalle jouduttuaan heillä tulee olemaan
tarpeeksi asti kilpailua, välttämätöntä ja pakollista.