[1] Tämä mietelmä on osiksi lainattu Senecan kirjotuksista nim. hänen
kirjeistään Luciliukselle.
Ihmiset pelkäävät kuolemaa niinkuin lapset pimeätä Ja samoinkuin
kaikellaiset tarut lisäävät pelkoa lapsissa, niin sama on ihmisten laita
mitä kuolemaan tulee. Epäilemättä se käsitys, että kuolema on synnin
palkka ja uuteen elämään avautuva ovi, on pyhä ja hurskas; mutta heikkoa
on pelätä kuolemaa, joka ei kuitenkaan ole muuta kuin luonnolle
suoritettava vero. Kuitenkin uskonnollisissa mietelmissä usein tapaa
turhamaisuutta ja taikauskoa. Muutamissa hengellisissä kirjoissa, joissa
puhutaan lihan ja himojen kuolettamisesta, on paikkoja, joissa kuoleman
kauhuja terotetaan ihmisten mieliin asettamalla ne niiden kauheiden
tuskien rinnalle, joita tuottaa jo yhden ainoan jäsenen kiduttaminen,
mikä kuitenkaan ei ole mitään verrattuna kuoleman tuskiin, joista koko
ruumiin täytyy olla osallisena. Vaikka tosiasia on, että kuolema
useinkin käy helpommin kuin jonkun jäsenen kiduttaminen, sillä ruumiin
oleellisimmat osat eivät ole tunteellisimpia. Ja hän, joka puhui vain
filosofina ja luonnollisena ihmisenä, sanoi sattuvasti lausuessaan
seuraavat sanat: "Pompa mortis magis terret quam mors ipsa --
Kuolinvuoteen valmistukset ovat kauheampia kuin itse kuolema."
Valitukset ja kouristukset ja kelmeät kasvot ja itkevät ystävät ja
mustat harsot saattavat kuoleman näyttämään kamalalta. Huomattava on se
seikka, että ihmisen sielussa ei ole yhtään intohimoa, joka ei olisi
voimassa kuoleman pelon veroinen ja voittaisi sitä. Senpä vuoksi kuolema
ei olekaan sellainen kaamea vihollinen, kun ihmisellä on niin monta
apulaista ympärillään, jotka taistelevat hänen puolestaan. Kosto
riemuitsee kuoleman ääressä; kunnia halaa sitä; toivottomuus pakenee sen
suojaan; ja pelko kuni airut ilmottaa sen tuloa. Sanotaan, että kun
keisari Otto oli surmannut itsensä, niin sääli, joka on hellin kaikista
tunteista, saattoi monet tekemään itsemurhan sulasta rakkaudesta
hallitsijaansa kohtaan. Ja niinkuin Seneca sanoo: "Ajatelkaa, miten
moneen kertaan ihminen saa tehdä samat temput; niin että ihminen saattaa
toivoa kuolemaa, ei ainoastaan senvuoksi, että hän on joko rohkea tai
perinpohjin onneton, vaan myöskin senvuoksi, että hän on elänyt
kylliksensä, kyllästynyt elämiseen." Ihminen haluaa kuolla, vaikka hän
ei olekaan erittäin urhoollinen eikä kovin kurja, ainoastaan siitä
syystä, että häntä väsyttää ja kyllästyttää tehdä aina sama uudestaan.
Eikä ole vähemmän huomaamisen arvoinen se seikka, että muutamissa
ihmisissä kuoleman lähestyminen vaikuttaa hyvin vähäpätöisen muutoksen.
He näyttävät olevan entisensä kaltaisia viime hengenvetoon asti.
Augustus Caesar kuoli sanottuaan vaimolleen: "Livia, muista meidän
liittoamme. Jää hyvästi ja voi hyvin." Tiberius kuoli teeskennellen,
niinkuin Tacitus hänestä sanoi: "Tiberiuksen voima ja tarmo oli
kadonnut, mutta ei hänen petollisuutensa." Vespasianus kuoli kujeillen.
Jakkaralla istuen hän sanoi: "Minusta on nähtävästi tullut Jumala."
Keisari Gallus sanoi kuollessaan: "Jos se on eduksi Rooman kansalle,
niin iske." Kurottaen kaulaansa, Septimus Severus sanoi
kuolinhetkellään: "Jollei minulla enää ole mitään tekemistä, niin antaa
mennä." Ja samallaisia lausuntoja voisi luetella vaikka miten paljo.
Varma on, että stoalaiset[1] kiinnittivät kuolemaan liian suurta
huomiota ja suurenmoisilla valmistuksillaan saattoivat sen näyttämään
mahdollisimman pelottavalta. Paremmin sanoi Juvenalis, joka kehotti
"rukoilemaan lujaa tahtoa, kuoleman pelosta vapaata, joka lukee elämänsä
päätykohdan luonnon parhaiden antimien joukkoon." Yhtä luonnollinen on
kuolema kuin syntyminenkin; ja pienelle lapselle toinen on yhtä
tuskallinen kuin toinenkin. Se, joka kuolee vakavasti pyrkiessään
johonkin päämäärään, on niinkuin ihminen, joka haavottuu taistelun
tuoksinassa ja tuskin tuntee mitään. Ja senpä tähden sellainen ihminen,
jonka mielen täyttävät hyvät ja kauniit harrastukset, välttää kuoleman
kauhut. Mutta onnellisin kaikista on se ihminen, joka voi Simeonin
lailla laulaa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."
Kuolema on suloinen vapahtaja, silloin kun ihminen on saavuttanut
arvokkaan päämäärän, kun hänen toiveensa ovat toteutuneet. Kuolema on
sitäpaitsi hyvä siihen katsoen, että se avaa portin hyvälle maineelle ja
tukahuttaa kateuden. Vihattua ja kadehdittua ihmistäkin usein kuoltuaan
rakastetaan.
[1] Filosofinen oppilahko eli koulukunta, jonka perusti kyprolainen Zeno
Atenassa. Hänen oppiensa perusajatuksena oli hyveellisyyteen pyrkimisen
velvollisuus kaikilla elämän aloilla. Hänen mukaansa henkiset nautinnot
ovat asetettavat ruumiillisten yläpuolelle ja hänen oppilaansa eivät
välittäneet terveydestä tai sairaudesta, rikkauksista tai köyhyydestä,
kärsimyksistä tai nautinnoista.