Mikä on totuus, sanoi Pilatus ivaten eikä jäänyt odottamaan vastausta.
Häilyväisyys ja epämääräisyys mielipiteisiinsä nähden todellakin saattaa
tuntua muutamista huvittavalta, sellaisista nimittäin, jotka pitävät
uskoa kahleena vapaudelleen, haittana, joka rajottaa vapaata tahtomista
sekä ajatuksen että toiminnan alalla. Ja vaikka sellaisten
ajattelijoiden[1] lahkot jo lienevätkin sukupuuttoon hävinneet, on silti
vieläkin joitakin selitteleviä älyniekkoja, jotka ovat samaa maata,
vaikk'ei heidän suonissaan virtaakaan niin vahva veri kuin heidän
muinaisten hengenheimolaistensa. Mutta se, mikä tekee valheet niin
yleisesti suosituiksi, ei ole yksinomaan se vaikeus ja ne ponnistukset,
mitkä kohtaavat totuudenetsijää, eikä liioin se valtava vaikutus, minkä
totuus tekee löytäjäänsä, vaan perustuu valheen suosiminen ihmisen
synnynnäiseen valheenrakkauteen. Eräs myöhemmistä kreikkalaisista
koulukunnista tutki tätä kysymystä ja koetti selittää, mistä johtuu,
että ihmiset valhetta rakastavat, silloinkin kun he eivät tee sitä
huvikseen, kuten runoilijat, eivätkä hyödykseen, kuten kauppamiehet,
vaan valheen itsensä vuoksi. Tuikahtelevien kynttilöiden valossa tämän
maailman naamarit ja ilveet ja riemujuhlat näyttävät upeammilta ja
viehkeämmiltä kuin ilko alastoman totuuden valaistuksessa. Totuus voisi
ehkä kohota helmen hintaan, joka on paraimmillaan päivännäöllä, mutta se
ei saavuta koskaan hohtokiven tai timantin arvoa, joka näyttää
upeimmalta vaihtelevassa valaistuksessa. Niinpä valheseos aina lisää
huvittavaisuutta. Voiko kukaan epäillä sitä, että jos ihmisten mielistä
otettaisiin pois turhamaiset mielipiteet, imartelevat toiveet, väärät
arvioimiset, mielikuvat ja -halut y.m.s., niin tyhjenisivät lukuisten
ihmisten mielet ja luhistuisivat kokoon tai täyttyisivät
alakuloisuudella, hervottomuudella ja tyytymättömyydellä. Eräs kirkkoisä
nimitti runoutta "paholaisen viiniksi", että se täyttää mielikuvituksen,
olematta kuitenkaan muuta kuin valheen varjo. Mutta se, mikä
vahingoittaa, ei olekaan sellainen vale, mikä kulkee mielen läpi, vaan
se, mikä uppoo ja juurtuu siihen. Mutta vaikka asia onkin sellaiseksi
vääristynyt ihmisten turmeltuneen oikeuskäsityksen ja alhaisten
pyyteiden kautta, niin totuus, joka arvostelee ainoastaan itseään,
opettaa, että ihmisluonnon korkeimman hyvän muodostaa: totuuden etsintä,
joka on sen kosintaa, ja totuuden tieto, joka on sen läsnäoloa, sekä
totuuden usko, joka on sen nauttimista. Tuo runoilija,[2] joka kaunisti
epikurolaisen koulukunnan, on lausunut seuraavat erinomaiset sanat:
"Hauska on seisoa rannalla ja katsella aalloilla hoippuvia aluksia;
hauska on linnan ikkunasta katsella alhaalla laaksossa riehuvata
taistelua ja seurata sen vaiheita; mutta mitään huvia ei voi verrata
siihen, mitä tuntee se, joka seisoo totuuden taistelutantereella
(kukkulalla, jonka käskijäksi ei pysty kenkään ja jonka ilma on aina
autereista ja ihanaa) ja näkee kaikki erehdykset, harhailut, usvat ja
myrskyt alhaalla laaksossa", aina niin ymmärtäen, että tässä asemassa
oleva ihminen tuntee sääliä eikä ylpeyttä tai pöyhkeyttä. Varmasti
taivas on toteutettu maan päällä silloin, kun ihmisen mielen täyttää
hyväntahtoisuus toisia ihmisiä kohtaan, ja kun se etsii lepoa
kaitselemuksesta ja nojautuu totuuteen.
[1] Bacon tarkottaa tässä n.s. skeptikkojen eli pyrrhomistien
koulukuntaa. Pyrrho eli Aleksanteri Suuren aikana. Hän epäili kaikkea,
kuten nimi skeptiko osottaa. Uuden akatemian filosofit niinikään olivat
skeptikkoja. Heidän asettamansa on kysymys: "mitä varmuutta on olemassa
siitä, ovatko meidän tietomme tosia?" ja "mitä on totuus?"
[2] Lucretius, roomalainen runoilija ja epikurolainen filosofi.
Mutta siirtyäksemme filosofisesta totuudesta jokapäiväisen elämän alalla
esiintyvään totuuteen, niin nekin, jotka eivät sitä käytännössä noudata,
tunnustavat, että suora ja selvä menettely on ihmisluonteen kunnia, ja
että valheseos on niinkuin kullan tai hopean sekottaminen toisilla
metalleilla, jotka kyllä tekevät nämä metallit mukavammiksi käyttää
rahana, mutta väärentävät ne. Sillä sellainen kiero peli muistuttaa
käärmettä, joka ryömi vatsallaan. Ei ole mitään pahetta, joka siinä
määrin peittäisi ihmisen häpeällä kuin vilpillisyys ja petollisuus.
Niinpä Montaigne sanoi sattuvasti tiedustellessaan, miksi sana valhe on
niin häpeällinen ja niin ankara, kun se lausutaan syytöksenä. Hän sanoi:
"Sanoa, että joku valehtelee, on tarkoin punnittuna samaa kuin sanoa,
että hän on pelkäämätön Jumalan edessä, mutta raukka ihmisten edessä,
sillä valhe asettuu Jumalaa vastustamaan, mutta kauhistuen pakenee
ihmistä." Valheen kavaluutta ja luottamuksen pettämistä ei voi
ankarammin tuomita kuin sanomalla, että viimeinen tuomio ihmissukua
kohtaisi juuri niiden vuoksi, sillä onhan ennustettu, että "kun Kristus
tulee, niin hän ei löydä uskollisuutta maan päältä".