* * * * *
Hesekiel harhaili teitä pitkin ja joutui niin hakaan, missä hänellä ja
Pikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellä ei hän voinut
viipyä. Hänestä tuntuivat puut lausuvan hänelle kysymyksiä, joihin hän
ei voinut vastata.
Hän meni virran rannalle. Ilma sen yläpuolella oli täynnä hienoa utua.
Se hohti taivaankaaren väreissä.
Syvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi
kuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin
paloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet
hajalle -- -- -- kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui
tuuliajolle. --
Hän palasi jälleen todellisuuteen -- täällä ei hän voinut viipyä.
Hän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt
katsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään.
Joki kohisi yön hiljaisuudessa -- tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli,
ja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja -- -- --