Mutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita
yötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat.
Hän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein
askelin.
Sanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka
vaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää
häneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa.
Pian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan,
ettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut
Torgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä.
Hän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt
akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan -- niin
väririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja
nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla.
Ja siellä oli Irmild! Hän seisoi kaataen viiniä karahviin. Hän kulki
järjestellen kaikki valmiiksi.
Hän oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltä hän vaikutti
noiden tummien värien keskellä! Hesekielin katse seurasi häntä: hän
tarkkasi noita kauneita olkapäitä, pientä päätä, jota pitkä, hieno,
hohtavan valkoinen kaula kannatti... Ja nyt se ojentautui kuin
katsomaan, tuliko hän jo -- -- --
Hän oli avannut veräjän puoleksi -- mutta nopeasti hän sulki sen
jälleen ja juoksi mäkeä ylös, tieltä metsään ja edestakaisin, kuin
takaa-ajettuna. Häntä vaivasi kahtalainen tunne.
Hänen turhamaisuuttaan tyydytti tuo että rouva Irmild, joka niin
viehätti kaikkia miehiä, ei välittänyt muista kuin hänestä, ei
tiennyt ketään hänen vertaistansa! -- -- Seuraavana hetkenä taas
hän voi heittäytyä maahan tulisen häpeän vallassa. Häneen sattui
kuin ruoskanisku tuo, että hän tavotteli sellaista. Eikö hän sitten
ollutkaan sen parempi mies, hän, Hesekiel Jarlsvik, kuin että tuo oli
hänelle kyllin hyvää! --
Hän vaikerteli kuin haavoittunut eläin.
Mutta äkkiä voi hän jälleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hänen
täytyi nauraa itsellensä. Sillä tuonne alas hänen mielensä sittenkin
paloi... noiden hehkuvien värien ja punaisen viinin tykö -- tuon
naisen tykö, joka oli hänen omansa. Hänen sielunsa oli masennuksissa
häntä ikävöiden. Tuo nainen oli avannut hänelle elämän suljetun
lähteensuonen. Eikö hänellä ollut oikeutta hakea siitä virvoketta?
Miksi täytyi hänen ainiaan kärsiä janoa? -- -- --
Hän seisoi jälleen veräjällä ja katsoi sisään. Irmild valmisti siellä
hänelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hänen mielensä. Hän seurasi
katseellaan jokaista hänen liikettänsä. Nyt Irmild lähestyi akkunaa
ja aukaisi sen. Hesekiel näki hänen hienojen, kapeiden huultensa
värähtelevän, kuin olisi hän kurottanut ne häntä kohden. Hänen
katseensa haki odotettua vierasta.
-- Minä tulen, mumisi tämä.
Mutta hän seisoi kuin maahan naulattuna, ikäänkuin salainen voima olisi
pidättänyt hänet siinä. Hän _tahtoi_ sitä mitä ei tahtonut.
Äkkiä hänestä tuntui että hän voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille.
Hän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä
vastaan avosylin.
Hesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. --
Minä _en_ tule! kuiskasi hän.
Irmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. -- Kuinka olet
viipynyt!
Hänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet
värähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja
suuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen.
Silloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään
oli hän jälleen joutunut virran reunalle.
Mutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki,
ikäänkuin näkisi jotain kammottavaa -- --
Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas
Jumala -- aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen? --
Hän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän
päättänyt tulla toisen orjaksi? --
Hän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä
seisoi, joka pensasta ja puuta... merta, joka oli tuntenut hänet
pienestä pojasta saakka, -- koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka
ympäröi häntä -- -- --
Haave, jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen --
unelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa
todellisuudeksi! -- --
Hänen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen täydellisyyden ikävöiminen
heräsi jälleen -- -- --
-- Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan! --
Kuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessä!
Ja Pikku-Gunn -- hän oli edennyt hänestä niin loitolle, ettei hän enää
voinut häntä nähdä... Hän ei myöskään voisi kestää Gunnin katsetta...
Hän voihki. Hän tunsi vihlovalla tuskalla, että jotain hänessä oli
tahraantunut -- -- --
Silloin tunsi hän jälleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi
hänen sisimmässään, hän tahtoi yhdellä ainoalla iskulla murskata sen
mikä häntä vaivasi...
Mutta äkkiä hän ymmärsi, että hänen oli pyrittävä hiljaisuuteen, sen
turviin, mitä hänen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltä käsin
voi hän voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensä nähden. -- -- --
Hänen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielä valtoja
ja herrauksia, jotka hän halusi pitää käsissänsä. Ei hän antautunut
Irmild Myrlandin käskyläiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata häntä
jalkoihinsa, -- ei edes hän, joka oli muita niin paljon korkeammalla.
-- -- --
-- -- Ja kun hän nyt luopui Irmildistä, ei hän tehnyt sitä kenenkään
muun pakottamana. Ainoastaan siksi että hän itse niin tahtoi, se
tapahtui, -- siksi, että hän itse suvaitsi niin tahtoa!
Hän käännähti nopeasti ja läksi kulkemaan vakavin, nopein
askelin. -- -- --
* * * * *
Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys.
Silloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla.
Aamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut
heräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat
päivän tervetulleeksi.
Ja aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli
maan ja meren.
Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen
ponnistuksen jälkeen.
Hän seisoi hetkisen kuin haltioituneena.
Hurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja
syvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet.
Ja hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen
silmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet.
Uutena olentona hän nyt seisoi siinä.
Kotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään.
Torgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä
ilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa
miehekkyyttä.
Tohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän
muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa...
Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena
-- mutta voitonseppele otsalla.
* * * * *
Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin
tavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä.
Tullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta -- kulki
katetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa.
Janine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla.
-- Pikku-isä, oletko sairas?
Hän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi
seisomaan paikoilleen.
Silloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori
vartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti.
Silloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi
erään noista vanhoista, lohdullisista virsistä -- lauloi kuin olisi
tuudittanut lasta lepoon.
Pian tyyntyikin Pikku-isä. Janine muori jäi istumaan vuoteen viereen.
Tehtaankellon soidessa nousi Pikku-isä. Janine ei voinut sanoa hänelle
sanaakaan. Hänen sydämensä oli pakahtua liikutuksesta.
Oli kuin hän olisi nähnyt edessään vanhan Hesekiel Jarlsvikin,
sellaisena kuin hän oli miehuutensa ihanuudessa ennenkuin hänen
voimansa murtui. Hän näki kuin haavenäyssä sydämensä valoisan unen!
Siinä hän istui, tuo vanha nainen, sydän vavahtelevana. Kuin nuorekkaan
ihastuksen vallassa hän tuijotti Pikku-isän jälkeen, kohottaen ristiin
asetetut kätensä.
-- Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hän kyyneleitä vuodattaen.
-- Herra on ottanut hänen sukunsa jälleen armoihinsa! Pikku-isä,
lausui hän, riemusta säteillen, -- sinä olet kukkanen Herran
kasvojen edessä!
* * * * *
Bergenistä oli tullut sähkösanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi
lähettää jonkun sinne. Hän tuli konttoriin heti, Hesekielin tultua
sinne. Hän säpsähti hiukan, nähdessään kuinka kalpea hän oli.
Hän tuumiskeli, että Gundersen voisi lähteä matkaan.
Hesekiel karttoi katsoa häneen. Voisihan hänkin lähteä yhtä hyvin.
Elin rouva hymyili. Johan hänen nyt oli aika rauhoittua...eihän hänen
tarvinnut piiloutua, siksi että Pikku-Gunn tuli kotiin.
Hän katsoi Hesekieliin tyynellä, rauhoittavalla katseellansa. -- Se ei
saa olla tarmoton, joka tahtoo päästä voitolle. En olisi luullut että
sellaista kunnon miestä kuin sinua tarvitsisi siitä muistuttaa. -- Ja
tiedä ettei ole tietä niin ahdasta, etteivät toiset olisi vaeltaneet
sitä ennen sinua.
Silloin tarttui Hesekiel hänen käteensä. -- Ei kenenkään tarvitse enää
hävetä minun tähteni! Siitä tulee nyt loppu. Minä jään tänne!
Elin rouva kertoi, että seuraavana päivänä tulisivat tuomari ja
Pikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hän kertoi, mitä kukaan Herössä ei
vielä tiennyt, että Gunnin ja tanskalaisen välit olivat lopussa.
Elin rouva hymyili tyytyväisenä. Hän oli kyllä aavistanut, että
täytyisi käydä niin... Mutta että hänen pikku lapsensa oli hetkeksikään
voinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyväistä, se tuntui Elin
rouvasta ihmeelliseltä.
Silloin hän näki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hän näytti melkein
kuin kuolleelta.
Elin rouvan silmissä näkyi välkähdys.
-- Mitä arvelet, sanoi hän hiljaa, -- tahdotko lähteä täältä?
-- Minä tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, -- matkata
sitä tietä, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua!
Tulen pitämään sananne mielessäni!
Silloin puristi Elin rouva hänen kättänsä ja läksi.
24.
Niin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona. Paluumatkan viime
päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki maan kohoavan
merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen... ihanana ja valoa
hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot, päivänpaisteen
vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden -- silloin kutsui hän
isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli.
-- Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä
hohde kirkastaa laakson!
Ja hän oli tullut jälleen kotiin -- paikalle, joka tuoksui merta ja
salaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja
ihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin
tuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä
hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa
pitkin mieletönnä ilosta.
Samana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin
katselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa
kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili
häntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, -- se aaltoili
purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla
ruusuilla -- - --
Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista;
kukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa -- -- --
Hän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet -- -- -- Oli kuin kyyneleet
olisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli
_kotona_!
Heti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi
tukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin
kanssa.
Eikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm,
se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään!
Sinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella
lepattelivat liput laivoissa ja veneissä.
Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon
ja rannikon työväki sen oli pannut toimeen.
Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli
palannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon.
Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä
tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä.
Hyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien
kotiin.
* * * * *
Kotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli
poissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin,
kuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä
häntä enää. -- Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän.
Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet
outo tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä
vuorella hän itse, Gunvor Torintytär.
Tultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain
tuonne ylös...
Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren
syvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, --
valkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä.
Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan,
mutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä.
Kuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli
liitossa salaisen maailman kanssa? --
Falck hymyili surunvoittoisesti -- sillä nyt vasta hän oivalsi kuinka
levollisesti hän olisi voinut ottaa vastaan, mitä Vera hänelle tarjosi.
Hän tunsi olevansa kuin raakalainen.
Kun hän palasi, kertoi Elin rouva että tuo oli Veran jäähyväislahja
hänelle. Hän oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan työnsä
hän oli lähtenyt.
Jos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan
sen, eivät he suinkaan tehneet sitä vähemmin nyt, kun Herön Gunvor niin
selvästi seisoi heitä suojaamassa, heidän kulkiessaan Smalsundetin
kautta.
* * * * *
Ensi päivänä ei Gunn nähnyt Hesekieliä. Hän kävi kyllä virran
viereisessä talossa tervehtimässä, mutta hän ei ollut siellä.
Illalla näki hän hänet pakkahuoneiden luona, mutta hän ei tahtonut
mennä sinne. Siellä oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli
saapunut ja jo oli myyty Englannin.
Mutta seuraavana päivänä hän seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli
isoäidin puheille.
Hän säpsähti. Ensiksi näki hän ainoastaan Hesekielin silmät... niissä
oli omituinen, tuskallinen kiilto.
Gunnin sydän kävi raskaaksi.
Hesekiel tuli hänen luoksensa ja antoi hänelle kättä. Ei kumpikaan
heistä sanonut sanaakaan. Isoäiti alkoi puhua sillistä.
Gunn meni istumaan kauas akkunan luo.
Kuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidän kohtaamisestaan olisi
kulunut monta, monta vuotta! Aluksi olivat hänen kasvonsa niin kylmät
ja tyynet?... Gunn ikävöi Pikku-isää, toivoi että he molemmat vielä
olisivat pieniä ja kaikki olisi kuten entisaikoina.
Vasta Hesekielin lähdettyä ja seistessä ulkona pihalla näki hän ketä
hän muistutti. Donatellon pyhän Yrjön kaltainen hän oli, joka palaa
taistelusta lohikäärmettä vastaan, niin tyynenä ja ankarana nuoressa,
miehekkäässä kauneudessaan... Varmaa oli, että Hesekiel oli käynyt
hänen kaltaiseksensa...
Gunn katsoi häneen ihmeissään. Hän oli ihana kuin pyhä Yrjö!...
Mutta oliko entisyys, kaikki, mikä heillä oli ollut yhteistä, palanut
pois kuin tulen tuhoamana? Työtäkö vain, pelkkiä työpäiviäkö Hesekiel
vaati itseltään ja muilta? Myöskin häneltä? -- --
Samoin aikoi hän itsekin tehdä. Pitkällä kotimatkalla, merellä
vietettyinä päivinä, oli hän ajatellut niin paljon. Nyt oli hän
oppinut, että ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensä.
Etelässä oli koti joutunut häneltä unohduksiin, hän oli ajatellut
ainoastaan itseään, ja siitä ei ollut seurannut hyvää. Nyt täytyi hänen
pyrkiä tekemään hiukan muiden hyväksi!...
Ensi sunnuntaina, kun hän oli tuossa pienessä kirkossa, tuntui hänestä
että hänen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hän oli seurustellut
rannassa, tuli hänen tykönsä. Ja hän kuuli hänen äänensä ja näki että
oli ihanaa elää, ihanaa ottaa hänen määräämänsä kuorma ja seurata
häntä...
Tehtävää olikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistämässä maata
ja kansaa, -- jospa hän voisi auttaa edes yhtäkään ihmistä hiukan
eteenpäin!... Isoäiti sanoi, että hyvät yksityiset ihmiset olivat
kaiken edistyksen edellytys, sillä ne ovat kuin siemen, josta tulee
toisia lisää... Saada paljon hyviä ihmisiä, se oli varmin tapa tehdä
vallankumous, sanoi isoäiti -- -- --
Hänen täytyi myöskin ajatella, mitä Vera oli sanonut onnesta, jonka
jokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon.
Vera nimitti sitä edistyksen valtatieksi -- ainoaksi, mikä johti pois
inhimillisestä väärämielisyydestä rauhalliseen tulevaisuuteen -- mikä
tie aina oli ollut vaikea löytää, koska oli tahdottu että se olisi
siellä missä se ei ole -- -- --
Vera oli sanonut että naisten pitäisi kulkea edellä oppaina,
johtaaksensa kaikki tuolle tielle -- -- --
Hän oli pyytänyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa työssä.
Innokkaasti oli Gunn luvannut tehdä niin. Vasta nyt hän käsitti, mitä
oli luvannut.
* * * * *
Elin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jälleen kotiin. Siitä
oli jo kauan, kun elämä Herössä oli ollut niin iloista.
Hän ymmärsi kyllä, että lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan
hiukan kolahduksia, mutta hän tiesi myöskin, että sellaisesta kyllä
paranee.
Hän näki myöskin, että Hesekiel kantoi raskasta taakkaa -- mutta kerran
hän kyllä pääsisi siitä vapaaksi. Hän tiesi myöskin, että kiusaus
oli lähestynyt häntä, mutta että hän oli poistunut kiusaajan luota
voimakkaampana kuin ennen.
Elin rouva ei puhunut paljoa, mutta hän oli selvillä monenmoisista
seikoista. Ei kukaan voinut käsittää, mistä hän sai tietonsa.
Kesä meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi
antimiaan, maa samaten.
Ei koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinä kesänä.
Oli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa.
Nuori Hesekiel Jarlsvik alkoi käydä kuuluisaksi. Hänestä oli alettu
puhua, eikä ainoastaan Herön seudulla. Hänelle oli tarjottu paikkoja
kauppaliikkeissä sekä Bergenissä että ulkomailla.
Mutta hän oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitä että jäisi Herön
kartanon palvelukseen.
Hän tuli nyt usein talonväen puolelle. Hänellä oli paljon neuvoteltavaa
Elin rouvan kanssa.
Ja Elin rouva silmäili häntä ja iloitsi nähdessään että hän nyt
oli tyyntynyt. Hän määräsi, että Hesekiel muuttaisi syksystä Herön
kartanoon.
Hesekiel oli suostunut siihen. Hänelle oli yhdentekevää missä oli.
Sillä koskaan eivät hänen ja Pikku-Gunnin välit enää voineet tulla
ennalleen! -- Ei, ei edes ennalleen! voi hän sanoa aivan ääneen
itseksensä. Eihän hän ollut Gunnin arvoinen -- eikä hän myöskään voisi
enää koskaan luottaa Gunniin, kun tämä oli sillä tavoin unohtanut
hänet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hän voisi nöyrästi sanoa
hänelle: -- Palaja luokseni, palaja katsomaan, etkö nyt voi nähdä
minua, -- kuuntele, etkö kuule, ken voi puhua niin, että se ainaiseksi
vuodattaa lohtua sydämeesi! -- -- --
Se hetki ei tulisi koskaan. Siksi hän voikin olla tyyni Gunnin
seurassa. Hän ymmärsi, että Gunn tahtoi että kaikki olisi kuten
muinoin. Se ei käynyt päinsä...
Voida elää elämänsä pää pystyssä, kun kaikki mitä oli ikävöinyt oli
mennyttä -- se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi
hän suorittaa!
Mutta kun hän sitten näki hänet, niin entisensä kaltaisena ja kumminkin
muuttuneena -- näki itseensä suunnattuina nuo silmät, joiden katse
voi olla niin viehkeä... kun hän kuuli tuon matalan, sulosointuisen
äänen, silloin hän käsitti, että hänessä itsessään oli kaikki kumminkin
ennallaan -- siitä ei hän päässyt mihinkään. Se paikka, missä Gunn oli,
oli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hän kaihosi.
Kun hän näki Gunnin tulevan, oli hänestä kuin häntä ympäröivä lempeys
olisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta.
Gunn oli käynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitä ei kukaan voinut
ihmetellä. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hän nauroi,
silloin se vaikutti kuin päivänpaiste, joka kirkastaa meren, kuin
laakson kukkasten tuoksu...
Ja mieletön hän kaiketi oli, sillä jokainen Gunnin sana oli hänestä
kuin puhdasta kultaa. Hän voi toistella itseksensä jokaista
turhanpäiväistä sanaa, minkä Gunn oli hänelle lausunut.
Kaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan
ajatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen
kumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin
pitänyt vallassansa.
Nyt tietäisi Hesekiel pitää varansa.
Hän näki hänet joka päivä -- mutta ikäänkuin kaukaisuudesta.
Hänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä
kalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut.
Se vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta.
Sillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa.
Mutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli
yksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen
luoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli
hänen mieltänsä.
Hän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät
siitä tummiksi.
Gunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut
puhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan!
Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat
toistensa valittavat ajatukset.
Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi
puhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan.
Kerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin
entisajan tapahtumasta... mitä he silloin olivat sanoneet...
Hesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos
Gunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt.
Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää.
Mutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään
hurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan
pitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä.
Hän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin
askeleet. Ja Gunnin ääni -- se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen
alakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. -- Silloin oli
kuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä.
Jos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt
häntä selvästi, -- hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen
äänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri
yhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi.
Mutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti,
peläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan
voinut auttaa häntä.
* * * * *
Gunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän
että oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei
unohtanut helposti, -- sen muisti Gunn entisajoilta.
Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli
tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, -- hän
ei uskaltanut enää kysyä mitään.
Gunn haki kärsiviä ja teki hyvää niille, joille voi. Hesekielin hyväksi
hän vain ei voinut tehdä mitään.
Eihän hän myöskään tiennyt, kuinka hänen laitansa oikein olikaan. Hän
näki vain että hänellä oli silmissään sellainen katse, jommoisen tuikea
kärsimys tuottaa.
Se teki hänet murheelliseksi. Mutta häntä lähemmäksi ei hän voinut
päästä.
* * * * *
Isä Hesekiel ei ollut tyytyväinen.
Hänen oli raskasta nähdä kasvatuspoikansa käyskentelevän yhtä synkkänä
ja suljettuna kuin hän itse nuoruudessaan.
Hän ihmetteli nähdessään Elin muorin ja tuomarin niin tyytyväisinä,
kuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari käyskenteli tietänsä
sen näköisenä kuin tulisi kaikkein olla hänelle kiitollisia siitä että
hän oli palannut jälleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa.
Mutta isä Hesekiel ei ollut hänelle kiitollinen. Hänestä tuntui että
kaikki oli tuomarin syytä, sekä se, mikä oli tapahtunut, että se mikä
ei ollut tapahtunut.
Muutamana päivänä piti hänen lähteä eräälle saarelle. Silloin sai hän
oveluudella ja väkivallalla aikaan sen, että sai mukaansa veneeseen
Gunnin ja Hesekielin.
Eiväthän nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessä. Hesekiel väitteli
sitä aina. Hän ei voinut kestää sitä. Kirouksen tavoin seurasi häntä
aina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto.
Gunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti
hän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi.
Mutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle
tuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli.
Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen
kasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää
mitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen
oikealle tolalle! -- -- --
Vaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle.
Oliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei
ollut korjattavissa?
Hän pudisti päätänsä. -- Vaikeata se on, mumisi hän.
-- Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi.
-- Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen,
tavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella
purjeita.
Kukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen.
Hesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi.
* * * * *
Ja päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän
olonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi.
Monet kävivät oikein varakkaiksi.
Mutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se
johtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki
hyvää niin monelle.
Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat -- katsoivat
saaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat
saaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa.
Yksi huoli oli heillä kaikilla.
Herön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut
enää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan
menettää hänet.
Kaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi
niin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli
alkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle,
että olivat alkaneet kunnioittaa työtä. -- -- --
Herraa piti heidän kiittää siitä -- mutta kaikki tunsivat että tuolta
ylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi
säteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa
halu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin
rouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, -- puun,
jonka latva tarjosi suojaa monelle.
* * * * *
Isä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä
ahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän
olisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois?
Mutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean
voittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset
noudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät
mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli
tietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi
oikean voimaan.
Siksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen
täytyi tapahtua.
Isä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva
oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä
Hesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, -- tuo ainoa, joka
voi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut.
Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen
ja Hesekielin välit olleet muuttuneet.
Ollessaan yhdessä arastelivat he toisiansa ja olivat vähäpuheisia.
Mutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina --
kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun
näkymättömillä teillä.
Ja nyt viime aikoina -- mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin
silmiin -- ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin!
Ja Gunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän
ollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää
koskaan! -- -- --
* * * * *
Tuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen
oloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli
toimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin.
Hänelle tuotti nautintoa olla jälleen kotona, kuulla jälleen vanhan
kellon lyövän sulavalla, hopeanheleällä äänellään, nähdä Delfin
Nuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa... antaa Tonettan ja
Domenican huolehtia talon järjestyksestä -- ja viettää illat Herön
kartanossa! Hän iloitsi saamastaan pikku tyttönsä jälleen kotiin, missä
sai pitää hänet rauhassa ilonansa.
Varmaan hän myös aavistaa, että aika voi tuoda mukanaan muutoksen.
Mutta se on täyttävä Elin rouvan vanhan sydämen riemulla, ja samaten
hänenkin sydämensä.
On näet luultavaa, että Gunn aikaa myöten saa selville, miten
Hesekielin laita on -- että juuri hän itse jätti hänet syrjään,
että hänen on palattava hänen luoksensa, jos tahtoo löytää hänet.
Kun hän oppii käsittämään oman itsensä ja oivaltaa, mitä hänellä on
tarjottavana, -- silloin hänen kenties täytyy jonakin päivänä koettaa
saada Pikku-isä mukaansa laaksoon, jossa he käyskentelivät lapsina,
vanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi
koskaan myllertää -- -- --
Falck oivaltaa sen. Hänelle tuottaa onnea tarkata, mitä hiljalleen
kehittyy Gunnin mielessä, ja antaa ajan mennä menoaan ja tuottaa lohtua.
Äkkiä alkaa isä Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla päivillään.
Hän aavistaa että se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja
kehittyvä vapaasti ja ihanasti.
Ja Janine on niin varma, että kaunis lintu, joka tuli joka kevät hänen
venehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan.
* * * * *
Elin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemänkymmenen. Vielä
on hänen selkänsä suora, hänen katseensa kirkas ja älykäs. Kun hän on
sanonut jotakin, merkitsee se yhä vieläkin jotain.
Tuo, että hän sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittänyt
valonloistetta yli hänen vanhuutensa.
Mutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillä missä olisi sellaista kuin
Herön kartanossa?
Muhkeana ja lujana se sijaitsee ylängöllä, josta on näköala niin kauas
etäisyyteen. Tuulet eivät voi sitä vahingoittaa. Entisaika vallitsee
siellä tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen
rinnalla, ja väliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten
huoneiden kautta.
Pikku-Gunn arvelee itsekin, että hänen oli parasta päästä jälleen
kotiin. Missä olisikaan sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --
Ja kansa tietää myöskin, että sen turvissa on hyvä olla -- myöskin
pimeinä päivinä, luoteistuulen lähettäessä viestejä ja meren kohotessa
vastaamaan.
Sinne leviää niin ihmeellistä hohdetta talviselta tähtitaivaalta,
kuutamossa kimmeltäviltä pimeiltä vesiltä, auringon kultaamista
pilvistä taivaanrannalta.
Ja aava meri on heidän ystävänsä. Kuin kesyttömät linnut ahmivat he sen
ilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidän mieleensä.
He oppivat pelikaanin tavoin myrskystä ponnistelemaan suojaan. Ja tarut
täyttävät heidän työpäivänsä, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina
-- ja liitelevät kautta kaiken maailman.
Kuten siellä oli entispäivinä, niin on yhä vieläkin. He ylenevät
meren silmän heitä valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien
ja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellä. He
rakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lähestyvät heitä keimaillen
kuin joutsenet -- ja opettavat heitä pitämään varansa.
Herön kalastajat ovat vielä vanhaa voimakasta lajia. He eivät ole
unohtaneet häntä, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivät unohda sitä
hyvää, minkä Jumala suo heille.
Hänen armoansa on sekin, että kun Pikku-Gunn, kalastajien lapsi, ei
enää makaile rannan hiedikossa sitä kaiveskellen ja seitinpoikasia
vanhoihin puolikkoihin pyydystellen, -- Herön kartanoon on sen sijaan
tullut uusi Gunvor valtiattareksi.
Sillä hänelle oli kyllä parasta palata takaisin. Missä olisi näet
sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --
Missä on meri senkaltainen kuin siellä? -- niin hopeansininen ja
kuulakka kuin hiljaiset, kirkkaat kesäpäivät, niin täynnänsä suuria
ajatuksia, joista se on kuiskinut vuosituhansia -- keinutellessaan
helmassaan maailmoiden kohtaloja! hyräillen lauluansa, joka uhkuu
elämän ja kuoleman viisautta! --