Hänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta -- --

* * * * *

Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt

yllätystä.

Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti

nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli

ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.

Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana,

hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen

suun ympärillä luja piirre.

Ja hänen puheensa -- kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli

saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.

Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.

Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn -- hän oli vanhan Herön suvun

vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, -- hänen koko

olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.

Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan

huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi

pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti

tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin

sanottiin.

Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja,

ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, -- siksi ei hän

kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli

aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon

tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka

kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään,

katse häneen luotuna, hän itse... Herön nuori Gunvor.

Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi

tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen

sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin

silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen

luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset

väistymään tieltä.

* * * * *

Kierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat

viipyä jonkun aikaa.

Gunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian

nopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut

olevansa valmis sitä jättämään.

Falckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan

tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla. Hotellissa tutustui Falck

erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli hänen ystävänsä. He

huomasivat harrastavansa samoja asioita.

Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki

juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla.

Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa

pitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään

asuvan tanskalaisen kreivittären huomaan.

Mutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut

hänestä niin tarpeelliselta.

Gunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin

juhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin.

Ja lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet

kyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli

tuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta

olikaan elämällä tarjottavana? -- -- --

* * * * *

Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.

Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai

peruutuksen.

Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä

huomaisi.

Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla

oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka

oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.

Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi

laakson läpi johtavalle tielle.

Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.

Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä,

luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.

Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän

olla yksin!

Ei, ei yksin -- hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen

täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden

ihanuudesta.

Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi

kasvaa niin monenlaisia kukkia.

Hän ei voinut muuta -- hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.

-- Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka

tavattoman paljon!

Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät...

Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää

puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi

molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella

kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä

tuntureita.

Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja

purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.

Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja,

jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.

Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää

omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia --

mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua

lentää yhdessä niiden kanssa -- -- --

Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.

Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.

Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen

tuoksua, kuten viiniä -- hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa

päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut

ylettää.

Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin

vedenputous.

Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä

oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine

kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu

tunki hänen sydämeensä... Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän

kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna...

Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet

lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat

loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.

Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui

hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja

kaikesta mitä ruusut sanoivat -- - --

Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja

kiiruhti pois.

Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat

kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.

Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten

keskitse kirkon ihanan holvin alle.

Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian

liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti

korkeat holvit.

Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma.

Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.

Hän tyrskähti itkuun.

Hänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa

merellä.

17.

Kesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli

tulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta.

Tänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan

kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma

erilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista

ääristä.

Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja

hänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan.

Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei

voinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset.

Hänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista

huvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti

pysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden.

Vielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut

sille mitään arvoa.

Hänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti

suuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä -- samaten

kuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin

miellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi.

Muutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet

ystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori

tyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa

parissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei

ollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin

voittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu

nuorisosta.

Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli

katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden

ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin

keveitten siipien liidätteleminä. Hänen seuraansa haettiin, huolimatta

hänen umpimielisyydestänsä. Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän

iloitsi siitä ja palkitsi sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä

ei kenenkään onnistunut päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun

sävyn kaikkialla missä oli mukana.

Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi

että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut...

Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin

komeilevia ihmisiä.

Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt

niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään,

sillä varmaankaan se ei ollut oikein -- mutta hänestä tuntuivat kaikki

vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa

ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella

isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että _hän_ omisti ainoan todellisen

ylhäisyyden -- luonnon suoman -, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään

ulkonaisia välikappaleita.

Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs

omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli

se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.

Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja

sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin

käsiksi.

Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan

järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat

suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja

uhkui ihmisrakkautta.

Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä

tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä,

että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti

rypistettyinä.

Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli

hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä

viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen

köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä,

voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka

väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.

Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan

ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.

Hänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli

runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut

perehtynyt.

Väliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän

muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti

uutuuden koko voimalla.

Kreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi

leikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai

hämmästyttämään.

Mutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki.

Nyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se

oli tuottanut hänelle tuskaa.

Eräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu

lukemattomia ilkeyksiä. Gunn oli istunut sitä kuunnellen. Alettiin

muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja heikommasta

sukupuolesta.

Kreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen

lähestyi hän Gunnia.

-- No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta?

Gunn katsoi häneen vakavasti. -- En minä tiedä mitä se onkaan, -- ei

meillä tiedetä sellaisesta...

Kreivitär nauroi. -- Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme

ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme

se pois maailmasta! Siis -- heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa!

Mitä tahdotte vielä sanoa?

Gunnin silmät kyyneltyivät. -- Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat

niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki

tyyni.

Hän nousi ja läksi huoneesta.

Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.

Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.

* * * * *

Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger.

Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin

ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli

hänessä jotain kuuran tapaista, -- jotain vielä heräämätöntä.

Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuonkauriita, oli

hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän

oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen

ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa

ilme oli.

Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin.

Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene

nähnyt. --

Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin

yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen

ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman

kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin

kuin hän?

Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti

ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän

oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. -- -- --

* * * * *

Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset

kädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä

hohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä

sanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen.

Täsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus

elostelusta. Tämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi.

Ei kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli

leikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä

naisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi

olennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään

muuta.

Jokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme

voi olla.

Mutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina

eniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin.

* * * * *

Hotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se

välinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä

käsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä.

Kreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli

tällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä,

että moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo

olisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen.

Hotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas

kuningattarinensa.

Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta

hoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan

ihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin

jokaista muuta.

Kreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla

ihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, -- ei,

vallankumoukselta!

Falck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä

politiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta.

Kun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin

katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään.

Tuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli

kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin.

Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla

hänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään

huomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen

hymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan.

Kreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä

näytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin

Mariettaa, joka kaupusteli oransseja.

Gunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: -- Mutta hyvainen

aika, hänhän on vanha nainen!

Ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui

ymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä.

Liikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla.

-- Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan

päällä useampiakin -- -- --

Holger nauroi. -- Mutta ei vain liian monta!... Muutoin ei hän olekaan

ihminen, hän on villijoutsen.

Myöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. -- Sanon sinulle, mistä

tuo kaikki johtuu, äiti. Hän on niin jalosyntyinen, että hänen sopii

halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä.

Kreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän

puhui.

Sitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen

jälkeensä.

Kreivi Holger meni puutarhaan.

Yksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten

saksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa

muotikankaissa.

Silloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa.

18.

Gunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan

kreivittären kaukainen sukulainen.

-- Tule, huusi hän, -- sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet

luvannut!

Aiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin

oikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa.

Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune

kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut

toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.

He tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät

loistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista.

Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä.

Nyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien

joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle

kauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän

liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, -- hän näki

ainoastaan hänet.

Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi.

Asianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen

tyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä.

Gunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen

silmänsä kyyneltyivät -- hän ei itsekään tiennyt miksi.

Hän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden.

Luoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli

kuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili.

-- Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen

nauharuusukkeeseensa.

Paronitar Ida oli jälleen kalvennut.

Myöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina.

Naiset olivat yksimielisiä siitä että hän oli vielä kauniimpi piukassa

mustassa samettipuvussaan, baretteineen, missä höyhentöyhtö hoippueli.

Gunn kuunteli.

Hennon soinnukas kitaran säestys liittyi kreivi Holgerin väräjävään

tenoriin, seuraten sitä poluille, mitkä laulun tenho loi tiettömään

maaperään.

Veri kohosi Gunnin poskille hänen kuunnellessaan.

Ja kun kreivi Holger seisoi virittäen soitintaan, jonka ääni oli

laskenut, täytyi hänen katsoa häneen uudelleen ja aina uudelleen.

* * * * *

Sitten seurasi itämainen yö.

Käveltiin puutarhoissa ja niittyjä pitkin. Kreivitär kulki edellä

Gunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitä, tapansa mukaan

kiistellen.

Ida väitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eiköhän olisi

mahdollista käyttää hienompaa?

Holger puolusti miehiä, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hänen

täytyi katsoa häntä, joka kulki heidän edellänsä, ihailla hänen siroa

kasvuansa... kuunnella hänen matalaa, sulavan soinnukasta ääntänsä. Ja

kun Gunn kerran käännähti heihin päin, näki hän hänen suunsa, jonka

hymyily oli niin ilmehikäs -- -- --

Holger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä

Gunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa

anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta.

Hänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa.

Gunn nauroi heille, -- sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan.

Holger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä

kuin kreivi ei olisi pitänyt siitä.

Yö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi

yksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten

seurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena.

Kaikki pysähtyivät katsomaan. Gunn kulki muutaman askeleen eteenpäin.

Kreivi Holger seurasi häntä.

-- Toivokaa, sanoi hän hillitysti, -- toivokaa sitä, joka teitä

lähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave... Toivokaa sitä,

ja se toteutuu!

Gunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä.

-- En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin

miettien.

Kun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni

ja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta,

mutta väistyi jälleen.

Sitten hymyili Gunn. -- Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. -- En toivo

koskaan itselleni mitään.

Toiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa.

Ilma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu,

joka vaikutti melkein huumaavasti.

Kreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään

seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea

kullanvälke.

Gunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa

oli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti

hohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä.

Kullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän

ylitsensä.

Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata

sen nyt juuri -- mutta hänen toiveensa ei täyttynyt.

-- Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. --

Lähdemme ehkä kotiin.

Erottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä

ja tyrskähti itkuun -- mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili

hänelle.

-- Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän.

-- Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä

tietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee?

Gunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua

tuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi

oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta.

-- Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, -- ja sitten

sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta.

Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa. Ida pudisti päätänsä. -- Se

on viehättävä -- kuin joutsenpuku... mutta en minä tarkoittanut sitä.

Surumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi.

Kun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa.

Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle...

Nyt näki hän, että se oli kreivi Holger... He kulkivat yhdessä. Heitä

ympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin...

Seuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti

tiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän

kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli

pitkää alppisauvaansa heilutellen.

Siitä ei huume parantunut.

Sitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä.

Nuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta

hän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään.

* * * * *

Pieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittären jokaviikkoisille

kutsuille puutarhaan.

Hän piti niitä Holgerin ja Idan tähden, hiukan myös omaksi huviksensa.

Hän viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hän kernaasti

myöntänyt sitä.

Kuinka kaikki hänen nuoret ystävänsä olivat iloisia tänä iltana ja

kuinka he esiintyivät eduksensa kaikki tyyni!

Holger oli kuin muuttunut. Silmien väsynyt, ivallinen ilme oli

kadonnut. Hän oli täynnä tulta ja innostusta. Kreivitär oli saanut

jälleen poikansa, sellaisena kuin tämä oli ensi nuoruudessaan.

Ja kuinka raikkaan viehkeä olikaan Gunn! Oli kuin hänestä olisi

säteillyt salattua päivänpaistetta!

Tuo kaikki ilahdutti kreivitärtä, mutta hän ei ajatellut sitä sen

enempää.

Kun Holger kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän hänelle: -- Oletko

tarkannut Gunnia tänään? Hän on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen!

Teenjuonnin jälkeen menivät he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja

kuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa.

Gunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jäi hetkiseksi

paikoilleen. Kun hän nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki

häneltä tien.

-- Istukaamme täällä hetkinen!

Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin

että hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa.

-- Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän.

Auringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut

verhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin

tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa.

Holgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut.

-- Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille?

Täyteläisimmän, punaisimman kaikista?

-- Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen. Veri kohosi hänen

poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi.

Holger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan

kunnioituksen tunne -- sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen

kokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa,

yhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi

ilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin.

Teepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon

päiviksi vuoristoon.

Se ei saanut tapahtua.

Gunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät

haaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi

ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan.

Holger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua

muutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle

ennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut

tyytyä siihen.

Rakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki

oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat

Gunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa.

He istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas

levottomuus.

Silloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn

tiennyt, -- hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki

syvälle hänen sydämeensä.

Hän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas.

Silloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen

tyttösen suuntaamaan katseensa häneen.

Gunn koetti hymyillä, mutta ei voinut.

Päivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä

kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella.

Gunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoimia syvään

henkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä.

Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli

jälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän

lausui vaatimuksen.

-- Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, -- sehän on

mahdotonta!

Gunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi.

Holger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni.

-- Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja

sen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet

riistänyt sen minulta, -- sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa

on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon,

kuninkaallisesti!

Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan. Holger pidätti hänet.

-- Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua... ja soittoa. -- Hänen

äänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi

katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa.

-- En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta

kuin sinua.

-- Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä!

Hänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille.

-- Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano!

Hänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei

Gunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä.

Pelästyneenä virkkoi Gunn: -- Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan

teitä täältä...

-- Ei kukaan voi löytää minua... Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr,

vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut

sinulle kysymyksen -- sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata

minulle?...

-- Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se

lentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni!

-- Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä

katseeseesi ja huulillesi?

-- Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?... Kohtasitko kesyttömän

haukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja

toi sinut herrallensa?...

Gunn ei voinut vastata sanaakaan. Hänen sydämensä sykki kuultavasti.

Koko hänen olentonsa valtasi riemu niin huumaava, että se tuntui kuin

tuskalta.

Hänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: -- Onko tämä onnea? Luulin

kokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt!

-- Älä matkusta pois! rukoili Holger.

Gunn ei vastannut.

Holger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui

kyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa

ja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: -- Sinä... sinä et

rakasta minua kylläksi... olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua

näkemättäkään -- ja nyt et rakasta minua kylläksi!

Silloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman,

kiihkeän tunnustuksensa. -- Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän

hiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa.

Ehdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen --

silloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa.

Kreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet.

Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä

hänen povellensa.

-- Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän.

Holger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään.

Hän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan -- ei ainakaan näin

äkkipikaa.

Mutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo.

Turhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta -- mutta tuo oli niin hänen

äitinsä tapaista.

* * * * *

Tuo tapahtuma oli ollut kreivittärelle suuri yllätys. Hän ei ollut

aavistanut mitään, ja eihän täällä tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta

lähemmin asiaa punnittuaan hän piti sen hyvänänsä ja oli lopuksi

aivan ihastuksissaankin. Epäilemättä siitä oli koituva Holgerille

pelkkää hyvää. Viime vuosina oli äiti ollut huolissaan hänestä -- hän

oli joutunut ikäviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydäminen nuori tyttö

vapauttaisi hänet niistä, lahjoittaisi kenties äidille takaisin hänen

muinoisen kunnon Holgerinsa.

Että liitto ehkä ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikään

pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli huolestunut äiti. Hän mietti vain

mikä olisi parasta Holgerille.

Tuomarille oli asia _hyvin_ suuri yllätys.

Hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei

ollut miellyttänyt häntä. Hänen tarkka katseensa oli tunkenut tuon

nuoren miehen sisimpään -- ja nuori mies ei ollut vastannut hänen

vaatimuksiansa.

Hän kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hänelle mitään. Hän

meni tyttösen luo, laski kätensä hänen leukansa alle ja katsoi hänen

kasvoihinsa. Silloin käsitti hän, ettei ollut tehtävissä mitään.

Mutta vaikea hänen oli kuvailla mielessänsä, että Gunn tulisi koskaan

pois Herön kartanosta. Se seikka antoi kyllä Gunnillekin paljon

ajattelemisen aihetta, sillä käsittämättömältä se hänestäkin tuntui.

Mutta eihän hän yleensä voinut ollenkaan kiinnittää ajatuksiansa

siihen eikä tähän. Jättäen kaikki taaksensa, hän liiti onnen maille.

Haavesiivet kantoivat hänet sinne.

19.

Oli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut

kotimatkan. Mutta oli sovittu että hän ja Gunn seuraisivat kreivitärtä

ja Holgeria heidän maatilallensa ja viipyisivät siellä jonkun aikaa.

Kreivitär alkoi puhua häistä, Falck vastasi kartellen. Hänestä tuntui

koko asia aivan mahdottomalta.

Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Gunn viime päivinä oli

näyttänyt hieman miettiväiseltä. Hän oli siitä hyvillään ja ajatteli

että Gunnin olisi terveellistä tulla jälleen järkiinsä. Niin ei hän

päästänyt käsistään mitään tilaisuutta antaa hänen nähdä Holgerista

vilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltä Gunn häntä tarkkasi.

Eräänä iltapäivänä oli Falck kahden kesken kävelyretkellä Gunnin

kanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi että sinne oli saapunut

eräs näyttelijäseurue.

Falck oli mielissään, kun sai taas kerran pitää pikku tyttösensä

hoteissansa.

He olivat kävelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat

mennä sisään.

Mutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena

yli meren ja maan.

He päättivät jatkaa kävelyään. Gunn ehdotti että he läksisivät Genovaan

päin.

He kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten

arveli Falck että heidän pitäisi kääntyä kotiinpäin. Mutta he

poikkesivat ensin erääseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan

väsyksissäänkin.

Gunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi

kertaa poissa hänen luotansa.

Vaunut vierivät hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta

herroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu

metallijäähdytin samppanjan säilyttämiseksi. Eräs naisista kohotti

nauraen lasiansa ja käänsi sen hitaasti niin, että siihen sattui kuun

säde. Sitten kilisytti hän sitä erään nuoren miehen lasiin ja joi.

-- Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin näköinen, sanoi Falck

välinpitämättömästi. -- Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hän

hilpeästi ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin.

Gunn kohotti lasiansa. -- Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän.

He istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen

hitaasti niin, että kuun valo sattui siihen...

Äkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi.

He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu

verhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän

ympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin.

Oli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle.

Hän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut.

Hän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että

mikään häiritsi hänen untansa.

Että tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo

unohtanut.

Mutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat

hänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen

jostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin

niistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään.

Hänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa.

Hänen täytyi nousta.

Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan.

Hän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen,

rinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta

raikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain

sen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen

ollut kohdallaan.

Sen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi

meren tykö, oli kaikki hyvin.

Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet

tänne. Ne uinuivat pää siiven alla...

Hän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän

tunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden

hyrske, hurja, raikas tohina -- nuo raikkaat, tutut äänet soivat

hänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys

täytti hänen mielensä.

Hän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä.

Hän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin

munkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan

unohtaneet San Franciscon [Pyhän Fransiscuksen] ylistyslaulua... Gunn

hymyili, kohotti hitaasti kätensä ja mumisi: -- Ole ylistetty ilman ja

tuulen ja aavan meren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden!

Hän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen

vallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan.

Mutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, -- tuota

kukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät,

kun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä...

Öljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä.

Hiljaa sipisivät sen silkkilehdet -- -- --

Ja entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla.

Eläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen

ja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella

vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne

mahtavat käsivartensa, -- tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon

ihanan maan!...

Gunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä!

Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi

hänet...

Hän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa

hän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan

kuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän

ymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi

sen ihanuuden!

Hän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana

kävelyretkillä istua levähtämässä.

Juuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen,

hän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut

kuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se

oli?

Joku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen:

Et lon lon laire

Et lon lon la

Oublions tout ça!

[Ja ram tam taa

Ja rallalaa

Tuon kaiken unho saa!]

Nyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen,

naurunsekaisena, hiukan epäselvänä: -- Mais vite, oublions tout ça!

[Nopeaan, tuo kaikki unhoon!]

Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle.

Siellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn

oli nähnyt vaunuissa.

He nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin.

Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia

muuttunein kasvoin.

-- Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. -- Minä saatan

sinut kotiin.

Silloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen.

Hän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä

ilmeen, joka saattoi hänet peräytymään -- omituisen liehakoivan hymyn,

jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä.

-- Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä.

Mutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään

niin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan...

Mutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi...

-- Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr,

puhui hän hymyillen. -- Ole pikku Gunn, -- käsitä nyt, ettei tämä

ollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta

tuollaiset asiat käsittää.

Gunn nyökkäsi. -- Niin kyllä! Mutta älä koske minuun!

Hänen äänensä sointu oli tuskallinen, siinä kajahti lapsellinen

ankaruus. Hänen kasvonsa olivat käyneet värittömiksi.

Holgerista oli hullunkurista käsittää asia tältä kannalta. Mutta hän

jäi kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hän Gunnin jälkeen

vähän matkaa, nähdäksensä tuliko hän onnellisesti perille. Hän näki

hänen saapuvan puutarhaan ja jäävän seisomaan lehtimajan aidan luo.

Kaikki tulisi kyllä huomispäivänä taas ennalleen.

Kreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missä tuo nuori

näyttelijätär asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua näistä oloista,

kuin hänen äitinsä oli otaksunut!

Gunn oli pysähtynyt seisomaan.

Meri ja tuo ihana maisema ympäiöivät häntä aamun ensi koitteessa.

Laakson puolella näki hän kukat ja puut liikkumattomina kylmähkössä

aamuvalaistuksessa.

Niin seisoi hänkin liikkumatonna, ajatukset pysähdyksissä, kylmästä

vavisten ja oivaltamatta täysin, kuinka peräti järkytetty hänen

mielensä oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen,

-- sitä ei kukaan voi estää.

Jospa joku voisi tulla hänelle sanomaan että se, mitä hän oli kokenut,

ei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut.

Ja lopuksi tuntui kaikki niin täysin mahdottomalta. Hänestä oli, kuin

olisi jotain kuollut hänen povessansa.

Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo

ihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat

aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat

öljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt

niitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei

tuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina,

syvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat

ivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä

ikävöiden... että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä

merkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! -- --

Silloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin

sielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei

tuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki -- outo Holgerkin. Hän

oli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut.

Hän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä...

Silloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän

oli antanut häipyä unhoon... Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän

näki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka

yläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa

iloisena maata pitkin... Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine

pienine aaltoineen, jotka virta synnyttää... Ne tulevat kuin pienet

valkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä...

Ja hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka

tulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina -- -- --

Hän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä

ei häntä tunne kukaan! -- --

* * * * *

Hän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää

pitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli

valveilla ja meni sisään.

Hän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä.

Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään.

Gunn riensi hänen luoksensa. -- Isä, tiedätkö sen jo? -- Ja tyrskähtäen

kiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa.

Hänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut

nähnyt koskaan, -- niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, --

ikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut

pääsyä.

Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä

ainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain nivelien hiljaa hänen

tukkaansa.

Hänen mieleensä oli tullut muisto -- muisto siitä yöstä, jolloin Herön

Gunvor läksi hänen luotansa.

Hänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän

ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja

tarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota

ei ollut koskaan ennen voinut sietää.

Ja hänen pikku Gunninsa -- ei, onni suosi häntä sittenkin.

Nyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan

otsastaan.

Hän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden

kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa.

Ei koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt.

Tämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor.

* * * * *

Gunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin

eteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä.

-- Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, -- lähtekäämme täältä! Palatkaamme

kotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi.

Falck nyökkäsi myöntävästi.

Seuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa,

joka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla

totta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden.

Eikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista

ajatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi

jälleen järkiinsä.

Lempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger

tosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa.

Että Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli -- jos niin sai

sanoa -- melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär

yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä

yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi

salassa...

Gunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, -- eihän hän tahtonut

kieltää Holgerin syyllisyyttä... mutta kävihän häntä silti hiukan

puolustaminenkin, ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden

voitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii

ja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin... Vanha

ruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta...

Pikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä

epäsuotuisaan valoon -- -- --

Kreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt

liikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä

täynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin

kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan,

siinä kaikki, -- ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki

kääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen

isketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän

vajavaisuuksiin, -- se kävisi ehommaksi entistänsä -- -- --

Lopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä.

Mutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan.

Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. -- Kaikki on

lopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että

hänen päätöksensä oli järkkymätön.

Nyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän

viiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille.

Silloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista,

itsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta.

-- Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi

pitänyt... Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat...

lohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei

riipu omasta tahdostamme...

Hän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden

herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi.

-- Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin,

että olet ainokaiseni... Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä

ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! -- Tiedät kyllä, että minua ei voi

auttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! -- --

Gunn ei vastannut.

Holger kävi hiukan kärsimättömäksi.

-- Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta...

oikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu

siitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista,

kuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä...

Nyt katsoi Gunn häneen. -- Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti

sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: -- Ei mikään itsessään ole

mitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää...

Hänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää.

Hän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan

tuolla tavoin... Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli

selitellyt -- -- --

Hänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin

menehtymäisillään tuskaansa.

Holger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se

merkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti

kaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä

tuikeaksi.

Hän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään

välinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo

oli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena.

Äkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa

itsestänsä, heidän suhteestansa.

Silloin meni Gunn hänen luoksensa. -- Älä sano enempää, Holger, pyysi

hän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä.

Sitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos

akkunasta -- silmissä tuikea tuska... kuin katsoen jotain etäisyyteen

häipyvää.

Hän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan

puhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan.

Falck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hän laittoi heidän

tavaransa kokoon matkaa varten.

* * * * *

Illalla he läksivät, ja kreivitär myöskin; Holger oli lähtenyt jo

edeltä. Lähtö vaikutti siltä kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat

matkustaneet yhdessä. Siten päästiin herättämästä huomiota.

Kreivitär matkusti heidän kanssaan yhtä matkaa Genovaan, mistä heidän

piti jatkaa vesitse Le Havreen.

Falck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tähden. Hän oli valinnut

lastilaivan, että he saisivat olla rauhassa. Täällä voi Gunn

istua kaiken päivää yksin tai liikuskella mielensä mukaan. Falck

oli katsovinaan mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että he tuskin

vaihtoivat sanaakaan keskenänsä. Itse hän puuhaili ilmatieteellisissä

tutkimuksissa. Hän oli saanut käsiinsä malaijilaisen leijan, jolla hän

huvittelihe aikansa kuluksi... taikka hän lueksi muuatta englantilaista

meteorologista teosta.

Väliin hän nyökkäsi Gunnille ja hymyili.

Muutama päivä merellä, suojassa tarkkaavilta katseilta -- sen hän tiesi

olevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitämästä kiirettä, ikäänkuin

se olisi ollut asioista selvillä. Ja sää oli tyyni ja miellyttävä.

Yksin Espanjan merikin -- joka on niin huonossa maineessa --

osoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivät hiljaa kaiken päivää

laivan laiteitten ympärillä.

Mutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinäisinä päivinä laivan kannella

tai lepäsi öisin valveilla hytissänsä, silloin pysyivät hänen

ajatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen -- -- -- ja oli

kuin kaikki olisi palannut jälleen vanhemman, ymmärtäväisemmän ihmisen

elettäväksi... ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkä

hänellä oli ollut käytettävinänsä aikaisemmin.

Mutta eräänä iltana, kun hän kulki edestakaisin, olivat ajatukset hänen

huomaamattansa kääntyneet kotia kohden... viivähtäneet muinaisissa

muistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hän oli onnellinen, onnen

täyteläisintä runsautta vielä tuntematta.

Silloin muisteli hän myös Hesekieliä. Hänestä oli, kuin tarjoaisi tuo

ajatus hänelle tukea.

Tyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli

merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien...

Silloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli

aina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt

vasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo

tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka

hän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti... Mitä hyvyyttä,

hienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan

hänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä!

Ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat

yhdessä jäämeren sumua tarkaten -- ja Hesekiel pyysi häntä menemään,

ettei se saavuttaisi häntä.

Hän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet!

Mutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle

käytöksellään -- eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta.

Nyt oli hän siitä niin pahoillaan -- nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea

sellaista.

Hänen oli aika palata kotiin -- senkin tähden.

Mutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä!

Hesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän

kyllä tiesi...

Ja mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä

oli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden

onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen

kasvonsa kalman kalpeiksi.

Mutta Hesekiel! Hänen sydämensä lämpeni. Hesekiel oli ihana! Hän oli

kuullut, millainen hän oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen,

mitä luonto oli hänelle suonut. Eihän hän enää kelvannut edes hänen

pikku sisareksensa...

Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.

Falck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hänen luoksensa.

Silloin meni Gunn hänen tykönsä ja hiveli hänen poskeansa.

-- Sinun ei tarvitse nähdä sitä enää toiste! sanoi hän tarmokkaasti.

Ja hehän olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jäljellä vielä muutama

viikko, ja ne piti käytettämän!

Gunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan.

V

20.

Samana kesänä, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel

nuorukainen käynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon.

Puhuttiin paljon siitä, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut

kunniaa oppilaastansa.

Ihmiset arvelivat että hänkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin

mielestä hän oli liiaksi kunnon mies jäädäksensä maakamaralle.

Samaa mieltä oli myöskin Hesekiel itse. Hän oli ollut jo useina vuosina

mukana kalastusretkillä, niin että hän jo kävi täydestä miehestä

vesillä.

Tutkintonsa oli hän suorittanut etupäässä Pikku-Gunnin tähden. Hänet

oli vallannut kiihkeä halu olla etevin kaikista Herön seutuvilla ja

pakottaa Gunnkin huomaamaan se.

Hän oli ajatellut, että kun hän suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo

riittäisi todisteeksi -- -- --

Mutta kun hän palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla

niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota koko

asiaan.

Hesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisää sitä

lajia.

Mutta ensin hänen täytyi kalastaa ja ansaita rahaa.

Hän vietti sen kesän vesillä. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin

lähdöstä hän liittyi erääseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat

silliä pyydystämään ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen.

Thorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan. Juuri kun he aamulla olivat

ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja vasta silloin hän oikein huomasi,

millainen mies pikku Hesekielistä oli tullut. Oli todellinen nautinto

tarkata hänen jäntevyyttään ja ketteryyttään. Kun hän iski kouransa

airoihin, silloin kävi ryske... Ja kun hän piti peräsintä kädessään,

silloin oltiin hyvässä turvassa.

Silloin käsitti Thorkel, että hän oli jättänyt sureksimiset siksensä.

Laineiden leikki huvitti häntä, hän lauloi maininkien kohahdellessa,

hänen katseensa tunki ryöppyilevän vaahdon halki.

Thorkelista hän oli kuin kuninkaanpoika, joka lähtee maineretkelle

tai -- jotain vielä parempaa -- aimo kalastaja, joka rientää

valtakuntaansa, aavalle merelle.

Sinä kesänä pysyivät säät kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja

ennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vyöryi vuoriseinämiä

alas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi.

Mutta näytti melkein siltä kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissään

rajuilman tehdessä tuloa. Hänen tahtonsa oli kuin terästä, hänen

silmänsä tarkka ja kaukonäköinen. Oli melkein kuin hän olisi hallinnut

aaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hän kumminkin

suoriutui siitä voittohikkaasti.

Ei koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinä iltana, jolloin iso

merilokki istui hänen veneensä keulalla päästellen räikeitä, ylpeitä

huutoja -- kuinka hän nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle,

kuin olisi niiden herra ja käskijä... Ja kuinka hän kiisi yli vesien

haavenäyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hänen ympärillään kuin

valkoiset linnut! -- --

Mutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, että hänen silmiensä ilme

väliin voi käydä niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hänen katseensa

voi tosiaankin käydä niin surumieliseksi ja lempeäksi kuin pienen

koiran.

* * * * *

Jo ensi talven kalastusretkellä oli Hesekiel saanut sen maineen että

hän oli hyvä toveri merellä. Hän ei koskaan loukannut ketään.

Toverit kunnioittivat häntä hänen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta

tosin he häntä pelkäsivätkin. Hän tunsi voimansa ja voi panna heidät

ahtaalle -- ei ollut hyvä joutua hänen vihoihinsa. Mutta ei kukaan

myöskään voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydämen lämmöllä, ja ne,

jotka lähimmin joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, saivat kokea että

vilppi oli hänelle vierasta.

Aluksi ei hänestä oltu liioin pidetty. Hänen kiivas luontonsa oli

muutamia kertoja saanut hänet valtoihinsa ja vieroittanut toverit

hänestä. Mutta sitten olivat he monesti nähneet, kuinka hän taisteli

omaa itseänsä vastaan ja pääsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa

kehuivat häntä ja ottivat hänestä oppia. Heidän joukossansa oli näet

montakin, joiden oli vaikea hillitä mieltänsä.

Mutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivät pitäneet hänen seurastansa.

Nuorukaiset eivät saaneet häntä koskaan mukaansa mihinkään kepposiin,

eikä hän suvainnut että kukaan teki mitään halpamaista -- silloin

pystyi hän huolehtimaan siitä että oikeus pääsi voitolle, eikä se

tapahtunut yksistään ruumiillisten voimain avulla.

Eikä vanhempia ollut miellyttänyt tuo, että hän käyskenteli heidän

joukossansa kuin mikäkin päämies, eivätkä he halunneet kokea hänen

etevämmyyttään, sillä poikahan hän vielä oli eikä muuta.

Mutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat. Sekä nuorukaisia

että vanhoja, täysikasvuisia miehiä alkoi hävettää olla mukana

juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut hauskaa tuntea

noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata katsetta; heistä oli

miellyttävämpää, jos ne suuntautuivat heihin lempeinä.

Ja kun he sitten oleskelivat yhdessä kuukausimääriä, muovaili hän

heidän käsitteensä uudelleen, heidän sitä oikein huomaamattaankaan. Oli

ihmeellistä kuinka hän voi saada mielet käännetyiksi siitä, mikä on

vähäpätöistä ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa,

raikasta ääntä, joka puhdistaa sydämet.

Viimeisenä talvena, jolloin hän oli ollut mukana kalastamassa, oli

kaikkien täytynyt huomata, että siinä nuottakunnassa, mihin hän kuului,

ja niillä säilytyspaikoilla, missä hän liikuskeli, oli seurustelun sävy

muuttunut.

Huomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin

ennen.

Maalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret -- ja pian vanhatkin -- hänen

ympärillensä.

Oli näet niin ihmeellistä, että niin nuori kuin hän vielä olikin,

oli hänellä aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hänen

mielestänsä ajattelivat liian vähän.

He katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidän

herruutensa varsin vähissä, ja se maksoi monen kalastajan hengen.

Hesekiel kiinnitti heidän huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin

jo oli puhunut heille -- mutta täällä meren aavojen ulappojen ääressä

ja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon.

Kalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi.

Enemmän yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat

kalastusalueet -- nuo seikat eivät enää tuntuneet turhilta puheilta,

vaan niitä harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua

moottoreista ja höyrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja

rekien ottamisesta mukaan matkoille.

Jotain jäi aina mieleen siitä, mitä Hesekiel puhui. Hän kylvi

ajatuksia. Ne lankesivat hyvään maahan ja versoivat esiin.

Muutamat päättivät heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut

päättivät ryhtyä kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten

selkärihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitä, että

heidän oiva sillinsä valmistettiin niin huonosti, että se joutui vasta

viimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitä maksettiin huonoin hinta.

Oli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tänä talvena keskusteli

heidän kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissään siitä että hänen

sanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he

muistivat että hän polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hänellä oli

veressään käskijän tarmoa ja pyrkimys mitä suurimpiin saavutuksiin.

Eräänä iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hänen ympärilleen,

alkoi hän puhua kalastajien olosuhteista. Häntä harmitti, ettei heillä

monin paikoin ollut eikä tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata,

vaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli

liian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan,

ajaa heidät vesille -- vasta siellä he ovat kotonansa, herroina omalla

maallaan.

Hän tahtoi, että kaikki kalastajat liittyisivät yhteen. Sillä muutos

oli saatava aikaan. Heidän ei pitänyt olla kodittomia omassa maassaan,

heidän piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitä maata, jota he

auttoivat edistymään -- --

Ainoa, jonka hän tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltäväksi,

oli Herön Elin rouva -- -- --

Hän oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hänen äänensä oli muuttunut, hänen

katseensa tuikean tarmokas.

Vasta silloin ymmärsivät monet kalastajista, että heidän olonsa voi

tulla paremmaksi.

Hän sai sinä talvena tilaisuutta puhua heidän kanssaan monenmoisista

asioista. Ja ihmeellistä oli kuulla hänen puhuvan, niin rohkeasti hän

puhui. He kuulivat kuin satuja siitä, kuinka heidän tulisi viljellä

maata ja merta, ja metsää pitäisi heidän myöskin istuttaa. Rahkasoita

risteilevät juuret olivat antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Hän

vaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden näkyjen huumaamana ja näki

metsän edenneenä aina meren ulapoille saakka.

Ihmeellinen oli myöskin hänen uskonsa meren kansaan. Hän väitti että

mantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitä. Oli kuin hän olisi

suorastaan ravistanut heidät hereille. Hän sanoi sen niin pontevasti,

että se vaikutti kuin velvoitukselta.

* * * * *

Ei koskaan onni ollut seurannut Hesekieliä niin uskollisesti kuin tänä

kesänä. Hän oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa.

Ja ennen pitkää oli hänen silliosansa Bergenissä, odotellen hintojen

kohoamista.

Ei ollut kulunutkaan monta päivää, kun tuli sähkösanoma että hinnat

olivat kohonneet ja kalat myyty.

Hesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua.

Kun tuo viesti saapui, oli hän jo matkustanut pois. Hän ei ollut voinut

tyytyä tuohon vähäiseen kotikalastukseen.

Hän oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen

merikalastuslaivaan.

Hän palasi sieltä vasta elokuun lopulla. Sanottiin että hänellä oli

taskut täynnä kultaa.

Itse ei hän puhunut siitä sanaakaan. Mutta heti aamulla hän meni isänsä

puheille.

Hän sanoi että nyt hänen täytyi lähteä jälleen kaupunkiin. Hän halusi

tulla ylioppilaaksi.

Isä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja.

Sitten laski hän kätensä hänen päähänsä.

Tietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa

päästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen,

mitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa.

Isä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä

ja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä

hänen vaikuttimensa oikein olivat.

Mutta että hän halusi ylioppilaaksi! Miksi halusi hän oppineeksi,

hän, vapaan meren mies! Oliko hän miettinyt, miltä tuntui joutua pois

tuosta suuresta juhlasalista, jossa hän oli herra ja työntekijä -- ja

haaveilija?

Silloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen

eikä hän voinut vastata sanaakaan.

Isä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli

kiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti.

Koko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut

ryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli

lamauttanut hänen voimansa.

-- -- Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut

häneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin

olisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla -- -- --

Pikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi

tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn

ehkä jakeli hymyilyjään -- -- --

Hän puri hampaansa yhteen pidättääkseen itkua. Kun hän vain ajatteli

tuota seikkaa, voi hänen mielensä käydä niin liikutetuksi, kuin ei hän

voisi kestää olla olemassa -- --

Kun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystä! Hänestä oli,

kuin olisi hän tukehtumaisillaan!

Isä Hesekiel tuli jälleen huoneeseen. Pikku-isä ei huomannut häntä. Hän

otti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut

tohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Täytyisihän Pikku-isällä

olla jotain käyttää ensi aluksi. Sitten hän meni alas puotiin. Täytyi

ostaa minkä mitäkin.

Janinen oli myös kiiru. Hän tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran,

kun hän loi katseen Pikku-isään, näki hän kuinka hänen kasvonsa olivat

vääntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hän käsitti että oli

parasta, että Pikku-isä pääsi lähtemään.

Nyt läksi Pikku-isä hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisään hän jäi

jälleen istumaan toimetonna.

Hän silmäili lahtea, missä tuuli yltyi, hän katsoi valkeita purjeita,

jotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltä, katosivat ja tulivat jälleen

esiin... Hänen mieleensä tuli synkkiä, hempeitä ajatuksia -- oli kuin

hän olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa -- - --

Mutta _häntä_, häntä ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi

häntä kukistetuksi -- -- --

Hän puri jälleen hampaansa yhteen ja katse kävi tuikeaksi: Toden

totta, hänestäpä vasta tulisikin hieno ylioppilas! Hänestä tuntui

halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi hän tulla

sellaiseksi -- vain huvin vuoksi, pelkän huvin vuoksi... ja sitten

läksisi hän oikein aimo meriretkelle, sillä oikeassa Thorkel oli:

liiaksi hänessä oli miestä maakamaralla kävelläkseen...

-- -- Tuolla lähestyi Elin rouvan vene rantaa. Hän piti itse perää.

Kuinka varmasti hän purjehti kautta aallokon... kuinka suopea hänen

katseensa oli ollut eilen... Ja entä nyt! Niin tarmokkaana ja lempeänä

istui hän tuolla ja nyökkäsi hänelle, juuri kun vene liukui

ohitse -- -- --

Valtava, lämmin tunteiden hyöky valahti hänen mieleensä. Oli kuin

hänelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesikö Elin muori jotain

Pikku-Gunnista?

Hänessä heräsi onnen ja voiman tunne. Hän meni sillalle ja silmäili

veneen jälkeen. Yksinäinen kalalokki lensi hänen päänsä ylitse, niin

alhaalla että hän kuuli sen siipien suhinan...

Niin lentelivät hänen ajatuksensakin, liitelivät kauas etäisyyteen...

Olisiko onnen täyteläisyys hänen saavutettavissaan? Tai soluisivatko

elämän aarteet pois hänen käsistänsä? -- --

Vaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena.

Hän seisoi tuijottaen eteensä -- haaveittensa kiehtomana. Hän

kaihosi päästä satumaihin ja kauemmas... kauas elämän tuntemattomaan

todellisuuteen...

Mutta yön unissa oli hän kaihoinensa kesytön lintu, joka ei tiedä

turvapaikkaa...

Aamulla hänen lähtiessään huomasi Janine ettei hän ollut hyötynyt

paljon yön levosta.

-- Pikku-isä, sanoi hän hiljaa, -- muista että nimesi on Hesekiel, se

on: Herra tekee väkeväksi!

Sillä elämä voi kylläkin käydä hänelle vaikeaksi. Kärsivällinen

ei Pikku-isä ollut, ja hänen perinnäisiä taipumuksiansa ei käynyt

kehuminen.

21.

Tohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön

alueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä

suuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin.

Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu

päästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin

kodikas ja herttainen pikku rouva.

Yksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori

Torgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin

pitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina

alkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin

Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei

kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä,

istuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia.

Naiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva

oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut,

kuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän

miehillensä.

Väliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan

joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild

rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät

etteivät nuo jutut voineet olla tosia.

Täytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveinin

tähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin

kauniisti.

Niinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat

kaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä.

Irmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen

miehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen

mielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi.

Viime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin

kutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa.

Päivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin

harmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja

kiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu

lintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon.

Sellaisten ajatusten jälkeen hänet melkein aina valtasi hurskas

kauhistus ja hän tunsi tuskaa syntisen lihansa tähden. Hänen sydämensä

heräsi, niin että hän luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hänen

sielunsa sai siivet kuin kyyhkynen.

Ja se Jumala, joka sytyttää tulenliekkejä ja saa maan vavahtelemaan,

tuli hänen Jumalaksensa. Hän taivutti mielensä kauhun valtaamana ja

omisti sydämensä rakkauden hänelle.

Silloin unohti hän miehensä ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhän

raamatussa käskettiin. Ja Herra kuritti häntä mahtavuutensa ruoskalla

ja sulki hänet syliinsä.

Silloin vaimeni kaikki maallinen ikävöiminen. Hän sai lepoa ja rauhaa.

Mutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva

Torgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat että hän

oli pysynyt ennallaan. He väittivät hänen voivan loitsuilla vaikuttaa

ihmisiin. Sen taidon oli hän lapsena oppinut eräältä lappalaisakalta,

ja sellainen kyllä pysyy muistissa. Anne Sömyren oli tavannut hänet

kerran, kun hän huvitteli kantelemalla mukanaan kyykäärmettä. Sitten

oli hän vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelästyttänyt sillä

lapsiaan. Sellainen huvitti häntä. Hän pani sitten käärmeen mäelle

ja veti piirin sen ympärille, ja sitten toi hän pienimmän lapsen sen

viereen. Mutta käärme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. --

Toiset väittivät hänen voivan nähdä ihmisistä, joita tapasi, että he

kuolisivat pian, -- vaikka muut eivät voineet nähdä mitään sentapaisia

merkkejä. --

Ne, jotka tiesivät näistä seikoista, käsittivät hyvin, että jos hän

ehkä olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hän silti ollut mikään

hieno rouva, kun hän kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa.

Jos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hän vain niille.

Mutta varmaa oli, että kun maailma oli niin ikävä, niin täytyi keksiä

jotain huvia.

Ei hän myöskään voinut kieltää, että hänen mielensä oli käynyt hiukan

levottomaksi. Sydän voi olla kuin palava kekäle, ja häntä vaivasi

kuumeentapainen jano, riuduttava ikävöiminen. Hänestä tuntui että hän

nyt oli levännyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään.

Herön ullakolta oli hän kerran löytänyt kirjan, jossa kerrottiin

Miranda haltiattaresta. Jospa vieläkin tapahtuisi sellaisia synkkiä,

mielenkiintoisia seikkoja, -- sellaisesta hän pitäisi! Tuollaiset

metsässä suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas!

Kun hän oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hän usein

rantavuorilla. Hän paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia

auringosta, hän sulki silmänsä ja antoi säteiden virrata ylitsensä.

Silloin näki hän sen maailman, jota ei ollut nähnyt, -- metsiä ja

vuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hän näki koko maailman,

sellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan -- suurena ja salaperäisenä,

synkkänä ja hurjana -- --

Ja hän voi hypähtää pystyyn ja huutaa ääneen. Ken olisi voinut uskoa,

että hän oli vanha ihminen! -- -- --

Häntä halutti povata itsellensä, ottaa selkoa tulevista seikoista ja

nähdä tulisiko hänen olonsa vielä toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori

sanoi, että sen kävi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se,

jota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkää! Kunpa hän vain ei olisi ollut

niin pelokas! --

-- -- Jos hän meni jonakin iltana ulos Orionin vyön alle, juuri kun

tämä kohottaa kilpensä kohden härkää, joka seisoo silmät punaisen

liekehtivinä... ja jos silloin oli uusikuu ja hän leikkasi pienen

taikaoksan käyttämättömällä veitsellä ja piti sitä suussaan keskiyön

aikana ja sitten piilotti sen povellensa... silloin -- niin oli hän

lukenut -- silloin ihastuisi häneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa

oli leikattava määrättynä aikana, mieluimmiten juhannusyönä -- -- --

Usein makasi hän kuunnellen veden nousua tai laskemista... oli kuin

joku olisi siellä liikuskellut!... Mutta ei tullut ketään.

Hän olisi niin mielellään tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta

hänessä oli jotakin, joka vaani esteenä, -- kuten karit tuolla meren

pohjalla.

* * * * *

Pahinta oli, ettei Svein enää ollut samanlainen kuin muinoin. Se

harmitti häntä. Irmild ei voinut tyytyä siihen että hän oli niin

välinpitämätön ja säveä, oli käynyt hidasluontoiseksi ja piti

ruuasta... istui päivällisen jälkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen

syventyneenä. Kaikki kiihkeys oli hänestä poissa. Ja se harmitti

Irmildiä.

_Hän_ puolestaan ei kaivannut lepoa päivällisen jälkeen. Hän ei koskaan

syönyt liiaksi, kuten Svein. Hänen liikkeensä olivat jäntevät ja

reippaat, hän ei ollut käymäisillään liian lihavaksi kuten Svein.

Ja hän ei voinut antaa anteeksi, että Svein oli unohtanut, kuinka

ihastunut oli alkuaan ollut häneen.

Hän muisti säälimättömän hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei

tahtonut kuulla puhuttavan. Hänellä oli erityinen taito kiusata häntä

sellaisella.

Hän voi saada vastustamattoman halun tehdä hänelle hiukan pahaa,

tuottaaksensa hänelle tuskaa. Hän katui sitä kyllä sitten, mutta teki

kumminkin toiste samaten.

Hän ei voinut käydä rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi

kuten Svein. Mitä enemmän Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta,

sen huomattavammin kävi hänen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan.

Mieluummin sai Svein lyödä häntä, kuin olla tuollainen. Tämähän ei

ollut siedettävissä. Hän tahtoi voittaa hänet jälleen, sellaisena kuin

hän oli muinoin.

Svein ei huomannut sitä.

Irmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lämpimiin väreihin. Ne

pukivat häntä. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, oli miellyttävämmän

näköinen kuin koskaan ennen. Sitäkään ei Svein huomannut. Nuo

lämpöiset, surumieliset silmät, äänen kaihoisa kajahdus miellytti

kaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia. Svein yksin ei niitä tarkannut.

Silloin koetti Irmild tehdä hänet mustasukkaiseksi. Sekään ei

onnistunut.

Silloin muuttuivat heidän välinsä.

Irmildin pienet pistokset kävivät nyt säännöllisiksi.

Kaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät

päästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein -- aluksi.

Sillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne

tukaliksi.

Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella

tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan

jälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä.

Väliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän

edessään kalpeana ja kylmänä... ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor

hänelle kätensä... kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut

hänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi -- -- --

Nuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne

toivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei

ollut vielä tykkänään tukahtunut.

Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois...

* * * * *

Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä

rakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain

pientä viatonta huvia.

Hänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja

pitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä

näyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja

länteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä. Silloin pujahti

hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei ollut kotona. Hän

harhaili koko iltapäivän omia teitänsä.

Illan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana,

ja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken

maailman!

Alhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jälleen

kotiin.

Hän seisoi siellä näyttäen niin voitonriemuiselta.

Irmild voi nähdä selvästi hänen nuoret kasvonsa, hänen syvälliset,

säihkyvät silmänsä ja pehmeät, vaaleat viikset...

Ja kuinka rintava ja harteikas hän oli... ja niin solakka ja jäntevä!

Nyt asteli hän siellä, ylväänä kuin kuningas...

Irmildin hengitys kävi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut

häneen? Niin, niin, elämä oli raskasta!

Nyt tuo mies ryhtyi työhön.

Kuinka hän käveli sillitynnöri niskassaan kevyesti kuin karkelossa...

Irmild seurasi jokaista hänen liikettänsä.

Siellä tuli muutamia rotevakasvuisia miehiä. He suorittivat saman työn

jykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille näytti kaikki olevan

huvia vain.

Irmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi

hänen sydäntänsä -- - --

-- -- Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa... mikä nautinto,

ajatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä

tahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka

muu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja

silkkisukin?... Kyllä häntä kelpaisi katsella.

Nyt nousi Hesekiel veneeseen.

Jospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan

itseään! -- -- --

Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä

alakuloisuus. Hän istui maahan itkemään.

Myöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa

pitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin

verensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten

eteenpäin.

Mutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi

lasten pitää huolta itsestänsä.

Hänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen

ylitsensä. -- -- --

* * * * *

Seuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut

äskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut

ylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli

ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa.

Kerran sai hän sitten Janinen luona kuulla, että hän oli saanut paikan

Herön kaupassa ja että Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hänet

palvelukseensa.

Nythän tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa.

Irmild päätti panna toimeen kutsut ennen heidän tuloansa.

Hän aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa.

Mutta kun hän muutaman päivän perästä tuli Herön kartanoon, sai hän

kuulla että tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelään ja

aikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesänä.

Hän riemuitsi sydämessänsä. Kotimatkalla pistäytyi hän Janinen luo.

Hesekieliä ei näkynyt. Irmild viivähti siellä hetkisen, mutta turhaan.

Janine oli mielipahoissaan ja kertoi että Hesekiel oli jälleen

matkustanut pois, jättäen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hän

mielestänsä ollut vieläkään tarpeeksi oppinut. Hän oli matkustanut

Hampuriin, samaan opistoon missä Pikku-Gunn oli käynyt. Ennen lähtöään

oli hän saanut tietää että Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian

naimisiin.

Janine ei voinut käsittää, mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos nyt

tulisikin yhtä oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra.

Kun Irmild sinä iltana palasi kotiin, tuntui hänestä ettei laupias

Jumala mitenkään voisi vaatia häneltä, että hän eläisi kauemmin.

* * * * *

Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä

Tronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen

tavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa.

Sentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän

opetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen

ystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild

sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää

ollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu.

Hänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika.

Sitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois.

Ja jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen

täytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin.

Mutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden

armolahjaa.

Talven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin

taloon tuli paljon vieraita merimiehiä.

Noihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina

hänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki

tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran

hänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen.

Nyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa.

Eihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon

huomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa

syntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja

ajatella sitä.

Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän

mitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne.

Herra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa.

22.

Vuosi oli mennyt menojaan. Oli jälleen kesä.

Ne Herön asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt

vihdoinkin palata kotiin.

Ensiksi tuli Hesekiel.

Hän oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitä vain on olemassa,

niin hänestä sanottiin.

Sekä hänen kasvatusisänsä että Elin rouva iloitsivat todistuksista,

jotka hän toi mukanansa kotiin. Hän oli myöskin oppinut joukon

käytännöllisiä seikkoja, joista Herön kauppahuone voi hyötyä.

Elin rouvaa huvitti kuulla hänen esitystään, kuinka hän toimittaisi

Herön sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin

yksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitäisi

ihmisten täällä kotona oppia käsittelemään kalaansa oikealla tavalla.

Se merkitsisi varallisuuden lisäystä koko maalle. Ja hän halusi lausua

kaikille täällä, että työtä tehtäisiin suuremmalla mielenkiinnolla.

Sitten kävisivät olot paremmiksi.

Hän käsitti kaikki niin laajalta kannalta, hänellä oli niin paljon

raikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekä Elin rouva että isä Hesekiel

olivat sitä mieltä, että hän oli käyttänyt hyvin oppiaikansa.

-- Nyt saat alkaa työsi, oli Elin rouva sanonut. -- Saat sitä

riittämään asti.

Elin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa.

Muistihan moni Herön suuressa työläisjoukossa entisajoilta pienen,

kiivaan pojan, joka jo silloin oli heissä ehdottomasti herättänyt

jonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hän nyt käyskenteli heidän

keskuudessaan käskijänä, omistivat he hänelle aivan empimättä ja mitä

runsaimmissa määrin sekä kunnioituksensa että ihailunsa.

Hän vihasi kaikesta sydämestään heidän pahoja tapojansa, hän oli

kuin puhdistava tuuli työläisjoukon huonommille aineksille. Hän voi

käyttää kovia sanoja ja keinoja, mutta hän tuki ja auttoi, missä sitä

tarvittiin. Köyhä, rehellinen kalastaja rakasti häntä enemmän kuin

ketään.

Hesekiel riemuitsi siitä että oli jälleen kotona. Hän kaipasi

ruumiillista työtä; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada käyttää

kouriansa. Se oli hyvä keino mietiskelyä vastaan, johon hänellä nyt

kerta kaikkiaan oli taipumusta vajota. Tuomaria ja Gunnia odotettiin

kotiin minä päivänä tahansa. Mutta eräänä aamuna kertoi Elin rouva,

että Pariisin matka oli lykkäytynyt muutaman viikon eteenpäin.

Hesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyväinen siihen, ettei Gunn ollut

kotona hänen tullessaan. Sitten oli hän kumminkin hetki hetkeltä

iloinnut hänen paluustaan. Mutta nyt tuntui hänestä taas hyvältä,

että se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hänen

sydämeltään.

Mutta sitten hänen täytyi nauraa itsellensä. Eikö ollut yhdentekevää,

missä hän oli?... Nythän hän viettäisi häitä tuon tanskalaisen kanssa

ja muuttaisi täältä pois. Mutta kuinka _se_ kävisi päinsä, sitä ei

Hesekiel voinut käsittää. Ja kaikki Herön kartanossa sanoivat juuri

samaa. Vanhat kalastajat eivät ottaneet sitä uskoaksensa.

-- Siitä ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hänen kehuttiin

tietävän enemmän kuin muut ihmiset.

Hesekiel ihmetteli itseänsä, kun hän aina vain ajatteli tuota yhtä ja

samaa eikä voinut vapautua siitä koskaan.

Mutta Gunnia oli hänen kiittäminen siitä että oli tullut lähteneeksi

maailmalle ja saanut hiukan oppia -- -- --

Ja nyt tuo viimeinen Hampurin matka -- se oli johtunut vain

mielettömästä turhamaisuudesta.

Sillä kun Gunn nyt tulisi tänne kreiveinensä, tahtoi hän ettei hänen

tarvitsisi hävetä leikkitoverinsa takia. Hän tahtoi tulla sivistyneeksi

ja oppineeksi, hän tahtoi pitää päänsä yhtä pystyssä kuin tuo ryöväri...

Mutta ei hän ollut koskaan tätä ennen tahtonut myöntää itsellensä,

mihin tuskaan oli joutunut Gunnin tähden.

Eikä hän aikonut sanoa sitä koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein

vähimmin Gunnille itselleen.

Mutta Elin rouva ja isä Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka

hän oli muuttunut tänä vuonna, jonka oli viettänyt Hampurissa. Hänen

kasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hänen terävät

piirteensä todistivat taisteluista, joita hän oli kestänyt ja kesti yhä.

Ja hänen silmistänsä voi Janine nähdä, että hän oli kokenut kovaa.

Niiden katse oli käynyt omituisen tuikeaksi, väliin taas ne olivat

hiljaisen kärsiviä.

Suljettuna ja vähäpuheisena hän käyskenteli heidän keskuudessaan.

Kun hän punnitsi kaikkea, alkoi hän pelätä Gunnin paluuta. Sillä eihän

hän enää koskaan voisi puhella hänen kanssaan kuten muinoin, sen hän

kyllä tiesi. Mutta sen hän myöskin tiesi, että jos hän koskaan tekisi

jotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hän koskaan lakkaisi sitä

suremasta.

Yksin vaelteli hän -- kodin ympäröimänäkin. Ei kukaan päässyt häntä

lähelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka häntä rakastivat

ja olivat seuranneet hänen varttumistaan.

Hesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitä että he olivat hänelle

hyviä, hänen käytöksestänsä huolimatta.

Hän tahtoi rohkaista mielensä, vapautua ajatuksistansa! Olihan hän

nuori!

Tuolla kaukana oli elämän kohina houkutellen käynyt hänen ympärillään.

Vapain, rohkein katsein oli hän sitä tarkannut. Hän oli rohjennut

elää omaa elämäänsä. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hän

tarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hän oli nuori,

hän uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hän varuillaan

-- eikä kukaan voinut houkutella häntä sellaiseen, mikä hänestä

ei tuntunut hänelle soveltuvalta. Hänen sukuylpeytensä ja nuori,

raikas ihmisarvon tuntonsa tukivat häntä siinä, missä moni lankesi

kiusaukseen. Huonot toverit eivät voineet häntä vahingoittaa, rivot

puheet eivät pystyneet häntä tahraamaan. Turhuus ei houkutellut häntä,

valhe ei häntä pettänyt -- hänellä oli kansan tarkka vaisto erottaa

arvokas turhanpäiväisestä, ja hänellä oli turmeltumattoman mielen

herkät, raittiit tunteet.

Lisäksi oli hänellä vielä ylpeä pyrkimys täydellisyyteen, joka on

muutamissa luonnoissa synnynnäistä. Hän tahtoi säilyttää sydämensä

puhtaana, hän tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan.

Hänen lapsuudenaikainen pyrkimyksensä olla muiden herra oli muuttanut

muotoa, -- se oli käynyt äärettömän ankaraksi vaatimukseksi häneen

itseensä nähden.

Hänellä oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa

tulta hänen vereensä. Hän luki suurta vallankumoushistoriaa silmät

loistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hän kohotti ilmoille

kärsimättömiä toiveita. Milloin tulisivat uudet ajat, uudet

voimat? -- -- --

Sitten täyttivät toiset kuvat hänen mielensä; hänen sisimmästään

hiipivät haaveet esiin -- täynnä kaihoa ja ikävöimistä.

Hänen ylpeä tahtonsa oli voida hallita omaa itseänsä. Ikävöidä

haluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hän voisi

tehdä niin, silloinhan hän omistaisi onnen.

Hän tiesi kuinka katkeraa elämä voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin.

Hän tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi säilyttävänsä mielessänsä

turmiollisia, tuhoa tuottavia ituja --, ja ehkäpä ne jo olivat

myrkyttäneet hänen verensä, kenties hän vielä sortuisi sukunsa

kiroukseen -- -- --

Tuo ajatus saattoi hänet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hän tallaisi

tuon kirouksen! Kuin apua hakien hän tarrautui kiinni jalon, nuoren

äitinsä muistoon. Hän oli antanut lapsellensa ylvään, puhtaan mielensä

ja kaikki sydämensä kalleudet... Hän muisti että joku oli kerran

sanonut hänelle niin -- ja hänen piti pitää niistä tarkka vaari.

Tuo muisto soi hänelle sisäistä voimaa.

* * * * *

Hesekielillä oli alati työtä yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hän

oli saanut, soi hänelle tilaisuuden järjestää työnsä melkein niin

suurpiirteisesti kuin hän halusi. Se salli hänen työskennellä paitsi

itsensä ja omaistensa sekä Elin rouvan ja Herön kartanon hyväksi,

myöskin jokaisen kalastajan eduksi sekä täällä että kaikkialla koko

maassa.

Hyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista.

Väliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä

läksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin

ihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen

povessansa.

Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen

mielessänsä.

Ne voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä

päätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti

veneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes

koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä

sinenä.

Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista. Laineet vain

loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas.

Hänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen.

* * * * *

Eräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt

venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä.

Hän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen

ilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet.

Hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen

päivänvarjonsa alas olallensa.

Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin

nuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän

tiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä

kyllä ollut jo paljonkin.

Hän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin

kirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen...

Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan.

Silloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä -- se oli niin

läpikuultava ja hieno.

-- Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. -- Haluaisin

veneretkelle!

-- Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. -- Tahtoisin sinne,

missä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön.

-- No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen.

Silloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän

tehnyt sitä.

Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen.

Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi

soutaa hiukan matkaa, -- olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä.

Hän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen

kiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle.

Rouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä

-- -- kuinka olikaan ihanaa elää!

Hän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa... Jo kaukaa hän

tuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä...

Hän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat

nuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen

taustaan.

Hesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva

Torgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä

kuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana,

huulet puserrettuina yhteen.

Auringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän

koettaa. Hän pystytti purjeet.

Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse,

missä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti.

Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. --

Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen.

Hesekiel kartteli hänen katsettansa.

-- Mitä kummia, -- miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva

Torgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen.

Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin.

Irmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen

kasvoillansa. Se huumasi häntä. Hän muuttihe lähemmäksi ja tarttui

Hesekielin käteen.

-- Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut

utelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän

rakkautenne tulee... Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä

kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin!

-- Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. -- Minähän aivan

unohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla

nimellä...

Hesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin.

-- Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. -- Teidän pitää

tietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle -- -- --

Hän loi katseen selälle päin. -- Mutta on parasta päästä suojaan, sillä

ensi yönä tulee kova ilma -- myrsky on jo tulossa. -- -- Soudatteko

minut huomenna rovastilaan?

Hesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä?

-- Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua.

-- Minusta on sääli kaikkia ihmisiä.

Hän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin

hänen poskiansa.

He olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva

maihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän

pelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, -- ja eikö se ollut

Hesekielin syy?

Silloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin.

Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut

sanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi

sanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin

iloissaan...

-- Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän

sisäpuolella. -- Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat

kanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin

alakuloisella mielellä! -- Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen.

Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes

puhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä

lupautua tulemaan.

Kotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet

oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä

oli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa.

Hän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja

verhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua.

Rouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut

hänen leijailevaa käyntiänsä -- mutta vielä valtavammin vaikuttivat

häneen hänen silmänsä.

Astellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne

olisivat seuranneet hänen mukanansa... Ei, hän ei tahtonut ajatella

niitä...

Hän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo

nainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti

puettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja

kamariherrattaren luo...

Hän tahtoi saada Hesekielin ystäväksensä...

Hesekielin mielestä olisi hänellä pitänyt olla tarpeeksi seuraa noista

kaikista muista.

Itse hän sanoi olevansa yksin ja onneton.

Hesekielistä tuo oli ihmeellistä -- olihan hän naimisissa ja hänellä

oli monta lasta, ja hänhän oli sellainen arvossa pidetty rouva.

Hän ei myöntänyt itselleen, että hän kumminkin tunsi jonkinmoista

mielihyvää siitä, että rouva Torgersen oli kiinnittänyt häneen niin

paljon huomiota, hän, joka voi lukea seudun ylhäisimmät ystäviinsä. Ei

hän voinut olla aivan lukematta sitä itsellensä erityiseksi ansioksi.

Nyt näki hän jälleen edessään nuo silmät. Ne katsoivat häneen. Niissä

oli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti.

23.

Oli varhainen kesä.

Niityillä oli ruoho maassa, metsissä lehti puissa, ja valoisana

lepäilivät yöt yli maan.

Valkoisina pilvinä liitelivät lokit sinne tänne, ja hylkeet

pyöriskelivät ulkona lahdella.

Mutta muita olentoja ei siellä näkynytkään. Useimmat saaren asukkaista

olivat sillinpyydystysretkillä, ja purret olivat kalalasteineen

matkalla eteläänpäin. Vuorten juurella näkyi vielä muutamia laivureita

pursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitä

pitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesväkeä, nuoria tyttöjä

katsastelemassa.

Samoin teki omakin väki, joka oli jäänyt kotosalle. Sekä ulkona että

sisällä olivat mielet käyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset,

olivat pitkän talven jälkeen heränneet uuteen eloon. Ei kukaan enää

löytänyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennä kotiin nukkumaan,

vaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen.

Aamuisin taas linnut pitivät ääntä. Niiden, jotka olisivat halunneet

nukkua, ei ollut helppo saada rauhaa.

Sellaista oli aina keväisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltänsä

ja sydäntänsä. He tunsivat kevään mahtavan voiman pulppuavan povessansa.

Silloin tunsi myöskin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltänsä rupeavan

ahdistamaan.

Kevät oli hänelle pahinta aikaa. Hänet valtasi mitä ihmeellisin

synkkämielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien

tuoksuun. Hän ei voinut sietää kevättä.

Nyt tuli hän usein Hesekielin luo, ja tämän täytyi ottaa hänet mukaansa

vesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi.

Tuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata

hänen miehekästä kauneuttansa, ja hän oli aivan hurmaantunut raikkaista

hymyilyistä, jotka väliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitä hän vain

oli pahoillaan, että sai niin harvoin nähdä hänen hymyilevän.

Mutta jos rajuilma yllätti heidät, silloin oli melkein viehättävintä,

-- silloin sai hän nauttia hänen miehuudenvoimiensa suloudesta.

Noista venematkoista sukeutui pitkiä, yksinäisiä retkiä. Hesekiel oli

aina vastahakoinen lähtemään, hän tahtoi aina soudella vain hiukan

lahdella -- mutta ei mikään auttanut, retkeilyt venyivät aina pitkiksi.

Oli kuin tuo yhdessäolo olisi kutsunut esiin jotakin hänen olentonsa

tuntemattomista syvyyksistä, ilma tuntui kuin hehkuvan hänen

ympärillään... Vasten tahtoaan hän tunsi ihastusta, hänen mielensä

joutui huumauksiin, kiehdoksiin -- -- -- Hän toivoi takaisin maihin,

kauas pois, mutta hän noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita

hän ei tiennyt mainita nimeltä...

Irmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin

jokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen

tahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet -- hän ei voinut

kestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? --

Mielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka

houkutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen

olennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja

viedä hänet elämän juhlaan?

Miksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?...

Oli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään.

Hänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan

jälkeenpäin -- -- --

Eräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin

olisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa.

Hämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut,

mutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa.

Hänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan

ja kylmäkiskoisuudestaan.

Virta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle

-- mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että

kaikki riippui vain virrasta -- kaikki tyyni.

Irmild istui äänetönnä.

Vesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta -- sen

kärsimyksistä, sen suloisuudesta!

Hän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot

kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild.

Kuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini.

* * * * *

Kerran sai Hesekiel kuulla minkä mitäkin Irmild Myrlandista. Mutta

Janinen varoitus tuli liian myöhään. Nyt tiesi Hesekiel omasta

kokemuksesta, että hän oli lumoavan ihana.

Hänet oli houkuteltu maahan, missä hän käyskenteli perikadon partaalla,

katsellen tulisesti tuikkivia tähtiä. Hänen järkensä oli pimitetty,

hänen tahtonsa tarmo tylsyi.

Sinä päivänä oli Herössä pantu toimeen juhla työväelle.

Hesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hän tahtoi tanssia

polkkaa hänen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hänen

täytyi myöntyä.

Heidän ympärilleen kokoontui väkeä. Ei kukaan olisi uskonut että Irmild

rouva voisi tanssia sillä tavoin; ei yksikään nuorista vetänyt hänelle

vertoja.

Ja sinä iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympäri,

aina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitäen

ja lentelivät sinne tänne kuin olisivat olleet päästä pyörällä.

Kaikilla kukkuloilla paloi näet kokkoja. Niin punaisina eivät liekit

olleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa!

Oli täysikuun aika. Meri lepäsi tyynenä...

Hesekiel kulki kuin unen haaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja

karkeloidessaan. Sitten hän otti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä:

"Taikoihini sinut loitsin,

nuorukainen sorea,

tahdollani taltutan..."

Tuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi.

Hän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan.

Hänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia

elämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen

kaiken, mikä teki vastarintaa.

Mutta seuraavana hetkenä oli tuo tunnelma jo haihtunut.

Hän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen

otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo

näytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä.

Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen

selvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan

ruskosta muovaeltuna.

Hesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen

alakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin

tuntehikkaaksi... Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen

puvun alta, näki niskan valkean kaarroksen... tarkkasi, kuinka

puna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman

valtavaksi. -- -- --

Hänen voimansa oli lopussa.

Äkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla.

-- Kuinka uskallat vaeltaa täällä -- etkö tiedä että täysikuu sytyttää

sydämen salaisen liekin... silloin valmistetaan täällä taikajuomaa...

Hän nauroi hiljaa. -- Näen, että olet janoissasi! Annan sinulle tultani

juoda, annan sinulle taikajuomaani!

Hän veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä.

-- Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua!

Tänä yönä viettävät kaikki keijukaiset täällä häitä, -- ja me myöskin,

eikö niin?

Hän suuteli jälleen nuorukaista.

Hesekiel ei voinut vastata. Hänet valtasi huumaava voimattomuuden

tunne. Hänen sydämensä alkoi sykkiä raskaasti.

-- Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeästi, -- että hän aukaisee

silmäsi näkemään, kuinka sinua rakastan! --

Hän painautui nuorukaiseen ja vaipui kokoon, niin että hänen täytyi

tukea häntä.

-- Olet silmissäni niin suuri, mumisi hän nauraen. -- Kuinka

taivaallisen ihana sinä olet! Katsos, sinun tähtesi olen kulkenut

nuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! -- -- --

Hän veti nuorukaisen viereensä penkille ja laski kätensä hänen

kaulaansa.

-- Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän

alakuloisesti, painautuen häneen.

-- Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi.

Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen

sydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi.

Hän ei puolustautunut enää.

Torgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen

jälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä

täytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas.

Irmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja

heristi nyrkkiä.

-- Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa!

Hän nauroi. -- Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia!

Tuollainen vanha ukonrähjä... Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun

otin hänet... typerä ja herkkäuskoinen kuten olin... En ole koskaan

ollut häneen täyttä totta rakastunut...

-- Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille.

-- Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja

painautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin.

-- Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. -- Tunnin kuluttua hän on lähtenyt.

Tule!

Ja poissa hän oli.

Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. -- Minä tulen!

oli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miks ei hän menisi?

Eikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin

maailmassa, sydän isoovana, toivottomana? --

Tuolla ulkona maailmassa vaelteli _hän_, joka oli unohtanut hänet

toisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan -- ei edes täällä kotona

-- ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi.

Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa -- -- --

* * * * *

Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa.

Hän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä.

Sisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: -- Autuaat ovat,

jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan... Autuaat

ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan!

Hesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta

unelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin

_hänen_ kasvojensa edessä -- --

Ja hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä

nähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli

ylevässä ankaruudessaan -- -- --

Siinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan.

Halu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa.

Hän tahtoi valita tiensä mielensä mukaan.

Janine muori käännähti hänen puoleensa.

-- Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isä? kysyi hän.

Vastaamatta käännähti Hesekiel lähteäkseen pois. Hän ei voinut katsoa

Janine muoria silmiin.

Hän paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läksi.

Janine säpsähti. Hiljaa hymyillen hän katsoi hänen jälkeensä.