15.
Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt
Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli
jäljellä niin paljon opittavaa.
Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä -- se täytyi
kaikkien myöntää -- kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.
Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän
jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen
mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.
Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna
tuli tyyni talvi -- ja yöt olivat pitkät ja pimeät.
Aika ei ollut sopiva lähtöön.
Mutta sitten -- kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa,
pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen
kevään saapuneen -- silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho.
Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään --
sen aika ei ollut vielä käsissä.
Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista. Ja päivät
menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen
toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen
alusta.
Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin
noutaa hänet kotiin.
Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että
valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran
sivurakennuksessa.
Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei
Hesekiel olisi ollut niin neuvokas.
Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään
tuomarin levottomuudesta.
-- Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. -- Valkea vainoaa minua.
Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin
uudistunut monta kertaa... Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua
kintereilläni...
-- Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet, jotka tarun
mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan -- ne soinnahtelevat juuri
tulessa -- -- --
Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän
läksi hänen luotansa.
Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon.
Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden
rytinää.
Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi.
Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.
Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.
Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan.
Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi
Veran lempitiet.
Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana
hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa,
makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.
Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja
lausui: -- Se on kuollut!
Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta.
Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin
unissakävijällä.
-- Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. -- Hän oli
ihana... Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa
metallia ja siivet mahtavia liekkejä... ja niitä ympäröi kauhun
myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen
käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli
kaiken maailman... sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden
välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan...
Hän nousi. -- Lähtekäämme täältä! sanoi hän.
Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän
vahingoittumaton.
Vera nyökkäsi.
Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.
Silloin nauroi Vera. -- Te tahtoisitte että minä läksisin.
Hän pysähtyi. -- Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten
kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria
vastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat
kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin.
-- Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. -- Olen teissä
tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta,
jota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut
teissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut
polvistua sen eteen... lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy
tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. -- Mutta te olette aina sulkenut tien.
On ollut mahdotonta päästä teitä lähelle.
Falck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine,
josta hän ei pitänyt... hän halusi lähteä.
Mutta Vera ei sallinut hänen puhua. -- Istukaa, sanoi hän. -- Nyt
tahdon siitä puhua, enkä sitten enää koskaan toiste.
-- Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, -- että te olette pelkurimainen
ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin
kyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut
koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin
tuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä.
Nyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. -- Olisin tosiaankin voinut saada
teidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli
pyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei
tunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset... Tiedän erään etevän,
lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä
kyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin
kukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!... Tuollaiselle minä
nauran, sillä sehän on hullunkurista...
-- Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi.
-- Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä
porrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette -- mutta te ette voinut
kohota niin korkealle!
Vera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. -- Olisin tahtonut
osoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa
puolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä
-- tai rakkautta, jos niin tahdotte, -- jota ihmiset eivät vielä tunne,
jalompi ehkä kuin mikään muu -- ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi
ettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa.
Hän hymyili lempeästi. -- Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho
siihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää
ihmisyyttä -- sellaista, että toinen tuntee toisensa.
Falck hymyili väkinäisesti. -- Te näette, etten minä halua ryhtyä
puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?
-- Lähtekäämme vain... Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että
joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä
sydämessänne te säilytätte muistoanne -- siellä ette tiedä kenestäkään
muusta kuin _hänestä_... Kuinka te kaikki olette heikkoja!
Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet
harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa
hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli
hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.
-- Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi
hän, -- mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!
Vera nauroi. -- Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, -- nyt
olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.
-- Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin...
mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt.
Te istutte ja nyitte lankojanne... Mitä arvelette, saatteko maailman
järkiinsä?
Vera pudisti päätänsä. -- Järki on jotain, jota ei vielä ole
olemassa... mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, -- se tulee myös
toteutumaan.
-- No, lähdemme nyt! -- Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä
muuttui, silmät säihkyivät.
-- Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja
me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme
yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?"
Hän viittasi kohden taivaanrantaa.
-- Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen
tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva -- -- --
Hän nousi pienelle kalliolle.
-- Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien
herättäminä -- sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä,
jotka sanovat että kaikki jo on ohitse.
Hän vaipui ajatuksiin.
Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia
ääniä.
-- Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck.
Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella,
lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.
-- Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten
taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he
vahvistavat käsiämme ja sydäntämme...
-- Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet
tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat
heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat
äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina,
mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät
maailman kumoon...
-- Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt _ihmisten_
asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut
humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava
lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että _ihmisten_
on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä -- -- --
Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli
ihmeellinen, outo sointu.
Falck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä
kädestä.
-- Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta
nyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne.
Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen.
-- Niin, lähtekäämme, lausui hän.
* * * * *
Falck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen.
Mutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt,
että hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa.
Samana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja
harvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön.
Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo
sovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti
hän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja
Italiaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan.
Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä
matkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen
valppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki.
Mutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli
Elin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan
toista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta
voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää
lapsukaiselle.
Niin suostui siis Elin rouva siihenkin.
Entistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa.
Eräänä aamuna läksi Falck matkaan.
Vera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta,
ennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina.
16.
Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan.
Hänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle.
Sen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää!
-- Mutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, -- ei isänsä
eikä oman itsensä tähden.
Nythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki
perehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana.
He matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät
lehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen
katoksiksi, -- hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään
valonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia
kuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut.
Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden
soinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden.
Ja kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi
valon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli
tyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu.
Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi
kauneuden virraksi.
Hän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja
suurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle!
Hän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten
mielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden
loistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa.
Hän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden.
Sulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas,
kullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla...