-- Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä
olet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole
enää koskaan tunteva nälkää tai janoa!
Täti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät
syttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä.
-- Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. -- Näen että istut odottamassa!
Hän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde.
Lydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten
noussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta
ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli
niin kauheata -- melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä
kuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt
enää ketään.
Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään.
Silloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä.
Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin
kasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa
kuoleman syvyyksiin.
Kului tunti.
Silloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen
silmänsä olivat tummat ja suuret.
-- Täti, kuiskasi hän, -- näen sinut, sinä elät!
Sitten hän vaipui tiedotonna maahan.
Mutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi.
13.
Jonkun aikaa tädin kuoltua täytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja
alkoi käydä rippikoulua rovasti Thymannin tykönä.
Pikku-isä oli ollut talven ajan kalastusretkellä, mutta oli
palannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hänen piti myöskin suorittaa
rippikoulunsa. Hän oli lykännyt sen tavallista myöhempään. Se johtui
siitä että hän tahtoi käydä Pikku-Gunnin kanssa yhdessä.
Hesekielistä oli tullut pitkä, solakka poika. Veneessä kävi hän jo
täydestä miehestä. Nyt ei kukaan enää saanut kutsua häntä Pikku-isäksi
-- ei ainakaan kukaan muu kuin Janine.
Kun hän tuli kotiin ja näki Pikku-Gunnin, tuntui hän hänestä muuttuneen
paljon. Hän oli kasvanut suuremmaksi ja käynyt hienoksi kuin mikäkin
neiti.
Pikku-isää ilahdutti että hänkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas
ja kaunis -- kuten ihmiset sanoivat hänen olevan; -- Pikku-Gunnin takia
se häntä ilahdutti.
Mutta eipä hänestä juuri näyttänyt siltä, että Gunn olisi sitä
huomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isä olisi tykkänään häipynyt hänen
muististansa.
* * * * *
Muutkin olivat huomanneet, että Pikku-Gunn oli äänettömämpi ja
suljetumpi kuin ennen.
Falck oli huolissaan hänestä. Ilmeisesti oli Tobinen juttu
synkistyttänyt hänen mieltänsä, ja nyt tuli lisäksi suru tädin
kuolemasta.
Tuomarin mielessä heräsivät jälleen entiset epäilykset, oliko Veran
seura hänelle niin erikoisen sopivaa.
Hän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta.
Tyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin
hän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan.
Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina.
-- Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän,
-- mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut
meille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää.
-- Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, -- hän sanoo että
Jumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta
jättää hänet omiin valtoihinsa.
Pikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi
saadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa
isoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen
käyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa
luottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä -- turvassa
kaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata.
Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano
tarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema
pyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien
voimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun
rannan ja meren perussävelten kanssa.
Totta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa. Tobine oli pyytänyt
häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän oli luvannut
Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä.
Mutta hän ei ollut nähnyt häntä.
Niin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle
levon.
Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta
lapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta.
Tuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää
elämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat
saattaneet siihen synkemmän värityksen.
Hänessä oli herännyt harras halu sovittaa mitä voi. Hän tahtoi saada
varman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan.
Tuo ajatus täytti hänen mielensä. Aina oli hänellä ollut se käsitys,
että kun hän tuli suureksi, määräisi Jumala itse hänelle hänen
työalansa.
* * * * *
Sillävälin hän kasvoi ja yleni, kävi solakaksi ja siroksi,
miellyttäväksi ja raikkaaksi kuin meren kesytön lintu.
Kun hän sai onnen kasvaa yksinäisyydessä, ei hän aavistanutkaan, millä
sädekehällä nuoruus ympäröi häntä.
Mutta isä Hesekiel havaitsi sen. Hän oivalsi noiden syväkatseisten
silmien ilmeen. Hän näki että Gunvor palasi jälleen heidän luoksensa.
Kun Pikku-Gunn tuli ja laski käsivartensa hänen kaulaansa niin
omituisella tavalla, tuntui hänestä että se oli kuin joutsensiipi.
Hänen täytyi muistella sitä aikaa, jolloin hän itse oli nuori ja ensi
kerran näki Gunvor Torintyttären.
Kun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hän lahden ympäri eteläänpäin,
pitkää rantakaistaletta pitkin. Eihän hän halunnut täältä pois -- mutta
keväästä saakka oli hän kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan.
Merellä oli ollut niin paljon laivoja. Hän oli nähnyt niiden tulevan ja
menevän.
Ja kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herättivät hänessä
levottomuutta -- pikimmiten toivomuksen että hänellä olisi siivet,
millä lentää pois.
Hän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen
odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta,
tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja
samalla arkuus -- hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja
viipyä siellä kauan -- --
Joka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä
oli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen
pimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen
sisimpänsä tuleen.
Usein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut
siitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta
oli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä
kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti
jokaisesta pienestä varpusesta.
Nyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen
kaiketi piti tulla toimeen omin päin.
Hänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella
anteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että
Vera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä.
Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja
juomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle. Hänessä oli jotain meren
kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään, se muistutti myöskin
merta. Siksi rakasti hän häntä.
Kerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja
laski leikkiä. -- No, kuinkas käy, kysyi hän, -- saatteko te hänet
totutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen.
Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti:
-- Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa -- opetan hänet
taistelemaan, ampumaan jousella -- ja puhumaan totta.
Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja.
* * * * *
Rippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi.
Rovasti oli sanonut että se oli paras aika koko elämässä.
Pikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä.
Varmaankin hän oli syntisempi kuin muut.
Oli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon.
Mutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli
näet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että
suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala,
joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille.
Ja lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren
Jumalan tykö.
Usein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta.
Todelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen
taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty
toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut
pieneen ummehtuneeseen kirkkoon.
Sitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin
että kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että
jos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty,
niin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa
muodostivat. -- - Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät kirjat
esillä... jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään kuten
niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä.
Gunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita. Nuo nuorekkaat
ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui syvyyksiin, jotka
pelästyttivät häntä.
Hän alkoi katsella ympäristöään toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli
oikein ihmisten laita? -- --
Hänen käsitteensä kristitystä eivät soveltuneet ihmisiin, sellaisina
kuin ne enimmäkseen olivat. Siellä oli joitakuita, jotka olivat niin
tavattomasti heränneitä. Mutta niillä oli virheitä ja heikkouksia,
joista ne eivät vähääkään välittäneet. Eikö sen, mikä oli suurinta
kaikesta, pitänyt suoda ihmiselle enemmän ylevyyttä ja voimaa? Eihän
toki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut että ihmiset olisivat
niin viheliäisiä? -- --
Mutta eihän hän itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan!
Tuo ajatus sai hänet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivät tienneet
millaisia olivat. Mitähän Jeesus ajattelikaan kaikesta tästä maailman
itsetyytyväisestä synnillisyydestä, hän, joka oli tullut sytyttämään
tulen, hävittääkseen kaiken halpamaisen -- --
Gunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut
näkönsä, mutta rukoillut Jumalaa, että saisi tulla jälleen sokeaksi.
Oliko hänkin saanut näkönsä hetkiseksi?
Tänä talvena oli niillä seuduin perustettu uusi lahko. Sillä oli
nimenä "Sionin lapset". Perustajat olivat kaksi etelästä tullutta
jumalanmiestä. He puhuivat joka ilta.
Pikku-Gunn oli käynyt kerran heitä kuulemassa. Silloin tapasi hän
Irmildin.
Seuraavana iltana tuli Irmild noutamaan häntä.
Mutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyväinen oloonsa. Siellä oli niin paljon
ihmisiä, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidän luoksensa, ne
saivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa.
Kun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lähteä mukaan.
* * * * *
Rovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hänellä ollut koskaan ollut
parempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hänen tosin olikin
vaikea oppia läksynsä, voi rovasti sentään huomata että Jumalan käsi
oli koskenut häneen.
Sitäpaitsi oli Gunn aina ollut hänen lemmikkinsä. Hän oli istunut hänen
polvellaan, vetänyt häntä parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut
hänelle pieniä totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa.
Yhä edelleenkään ei ollut ketään, joka olisi välittänyt niin vähän
hänen arvoasemastaan kuin Gunn. Hän sinutteli häntä yhä edelleen ja sai
tehdä sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittäinkin rouva Thymannille.
* * * * *
Pikku-Gunn oli säilyttänyt lapsellisen kiintymyksensä rovastiin, mutta
sitä mukaa kuin aika kului, oli hänen ihailunsa vähenemistään vähennyt.
Ripillepääsyn lähetessä oli hän alkanut toivoa että rovasti tekisi
pienen matkan kaupunkiin. Hän olisi mieluummin tahtonut että
kappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen.
Mutta siitä ei tietysti tullut mitään.
* * * * *
Muutamia päiviä ripillepääsyn jälkeen juoksi Pikku-Gunn eräänä
iltapäivänä alas sillalle, sen sijaan että olisi mennyt
piirustustunnille Veran luo.
Hän irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hän halusi tietää
jotakin, ja hänen piti tiedustella sitä kappalaiselta.
Kun hän tuli sisään, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen
juomassa teetä.
Jeanette rouva oli ihastuksissaan hänen tulostansa.
Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä, hän halusi vain puhua kappalaisen
kanssa.
Kuullessaan että hän oli lähtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi,
sai hän kyyneleet silmiinsä. Hän oli luullut niin varmasti, että Jumala
tahtoi antaa hänen puhella kappalaisen kanssa.
Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä.
Rouva Jeanette ja herra Vig silmäilivät ihmeissään hänen nuoria,
kiihtyneitä kasvojansa.
Herra Vig kävi melkein itse hiukan liikutetuksi, nähdessään Gunnin
seisovan siinä niin kevyenä ja raikkaana, yksinkertainen sininen
liinapuku yllään ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina.
Kun Jeanette rouva aikoi hilpeästi vetää hänet teepöydän luo, niiasi
hän ja juoksi tiehensä.
He seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi
alas sillalle.
Herra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein
mielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se.
Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana.
Tultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen.
Siellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi
silmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan? Nähdessään tulijan hän
hymyili leppyneenä.
-- No, sydänkäpyseni, mitä nyt?
-- Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä.
Rovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin
tuolin.
-- Istukaamme, lapsi, istukaamme!... Olen kuullut että sinä olet ollut
Sionissa... mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se
ei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi
parannella -- --
Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. -- Et
ymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta
pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme!
-- Tosinhan on hyvä, lapseni, että tunnustat maailmassa olevan
synnillisyyttä. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, -- tuollaista
ei sinun pidä kysyä.
-- Kyllä, pappi, tahdon ymmärtää Jumalaa, sillä silloin voin paremmin
uskoa.
Nyt rovasti heräsi täysin valveille.
-- Lapsi, tule tänne, -- synnintuntosi on sittenkin liian heikko.
Oletko unohtanut, että järkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitä olet
oppinut synnistä ja armosta?
Gunn pyrki kokoamaan ajatuksensa.
-- Niin, mutta sinun täytyy sanoa, miksi on käynyt niin kauheaksi elää
täällä maan päällä.
Rovasti joutui niin ihmeisiinsä, ettei ensi hetkenä tiennyt, mitä
vastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hänestä
ollut niinkään hullua täällä maailmassa.
Hän pani silmälasit nenälleen ja silmäili kiinteästi Pikku-Gunnia. --
Ystäväni, sanoi hän ystävällisesti, -- se, mistä sinun ennen kaikkea
on huolehdittava, on että pidät järkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy
lukemaan Luteruksen pientä...
Gunn keskeytti hänet.
-- Nyt luulen tietäväni mistä se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja, --
eiväthän kristitytkään ole mitään kristittyjä -- - Vasta silloin olemme
kristittyjä, kun olemme hyviä!
Nyt kävi rovastin ääni ankaraksi.
-- Voin huomata että sinä olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut
maallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin
vastenmielinen.
Hän nousi ja laski kätensä hänen päähänsä.
-- Se on rikkaruoho, joka on pidettävä loitolla Herran viinitarhan
taimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava.
Hän taputti hänen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti
huomasi hänen koettavan pidättää jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin.
Rovasti kävi miettiväiseksi. Hän ei voinut sietää kyyneleitä. Hän
halusi lohduttaa Gunnia.
-- Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittävä
voitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmäsi auki
havaitsemaan että ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut...
-- Pappi, minä en usko että olen perinpohjin turmeltunut. Uskon että
Jeesus on veljeni.
Nyt kävi rovasti vakavasti asiaan käsiksi.
-- Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinähän olet joutunut luterilaisen
uskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minä, ja usko
puustavillisesti kaikki mitä olen sinulle opettanut. On niin äärettömän
vaarallista kajota tuollaiseen; sinähän joudut pois autuudentieltä -- --
Pappi katui nähdessään tyttösen seisovan edessään lapsellisesta
kiihkeydestä vavisten.
Hän huomasi olleensa liian kiivas. Hän hillitsi nyt äänensä: -- Tämä
pahoittaa mieltäni, lapsukaiseni... sinä olet elävänä esimerkkinä
siitä, mihin joudutaan tällä tavoin... Tuo on seuraus ratsionalismista,
ja sitä tulee erikoisesti varoa meidän päivinämme...
Gunn tyrskähti jälleen itkuun. -- Mutta ethän sinä ymmärrä minua!
Mehän olemme kaikki pappeja... Minä tahdoin että selittäisit minulle,
miksi ihmisten on niin vaikea elää. Jeesus on sanonut: "Seuraa minua!"
sille, joka kuulee hänen äänensä. Minä olen kuullut sen, minusta on hän
sanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hänen äänensä,
tahtoo nousta ja seurata häntä teoissa, silloin _täytyy_ tulla maan
päällä parempaa. Minä tahdonkin tehdä sen, ja minä luulin sinun voivan
auttaa minua -- mutta sinä et voi!
Hän nyyhkytti.
Rovasti Thymann laski pois piippunsa. -- Jumala varjelkoon sinua
harhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun
mielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidät papit viralta!... Katso
nyt, pieni ystäväni, tuo ei ole mitään muuta kuin uudenaikaista
uskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata
suvaitsemattomuutta... kuinka ihmeessä olet voinut saada tuollaista
päähäsi? Varmaankin se on lähtöisin rouva Baranoffista? Hän on
pahentanut yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, jos -- --
Rovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysähtyi
jälleen.
Hän oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistä suuttumusta ja melkein
närkästystä siitä ettei lapsi heti hellittänyt.
Ei ollut tapahtunut vielä koskaan että joku seurakunnan jäsen olisi
uskaltanut puhua noin rohkeasti hänelle.
Ja nyt oli lisäksi kysymyksessä lapsi, pieni naisolento.
Hän kulki jälleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian.
Tämä oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava
noudattamaan kirkon kuria.
Hän rykäisi ja alkoi jälleen puhua. Hän ei huomannut heti että
Pikku-Gunn oli lähtenyt tiehensä.
Sitten hän istuutui ja kirjoitti pitkän kirjeen Elin rouvalle.
* * * * *
Kun Pikku-Gunn jälleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isä ottamassa
vastaan venettä. Hän tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen.
Hän loi nuhtelevan katseen Gunniin.
-- Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua!
-- Miksikä sitten? Minun oli parasta olla yksin.
Hän juoksi siltaportaita ylös. He jäivät seisomaan rinnakkain.
Molemmat katsoivat taivaanrannalle päin, mistä nousi pieniä, harmaita
pilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi,
vyöryivät pois ja liittyivät yhteen seinäksi, joka loittoni merelle
päin.
-- Se on jäämeren sumua, sanoi Pikku-isä. -- Lämpömittari on laskenut
monta astetta.
-- Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei
ollut ketään, joka voisi auttaa häntä.
Pikku-isä seisoi katsoen häntä -- sillä hänen tukkansa kaartui niin
miellyttävästi kasvojen ympäri... mutta silmät näyttivät itkettyneiltä.
Silloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys.
-- Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä
ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois... et
koskaan menisi naimisiin, niin lupasit.
Gunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti.
-- Annoinko sellaisen lupauksen... no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä
ole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti.
Pikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä
kaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle
selvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin
Gunnista.
Häntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut
sanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että
Gunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn
voisi hiukan ajatella häntä.
Mutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä
mereen.
Kalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn
huomannut.
Äkkiä tunsi Pikku-isä että oli tullut kylmä.
-- Sinun pitäisi mennä sisään, sanoi hän alakuloisesti.
-- Olet oikeassa. -- Gunn nyökkäsi lempeästi ja meni. Pikku-isä jäi
paikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vyöryivät
lähemmäksi, täyttäen koko ilman.
Nyt saapuivat ne hänen luoksensa. Hän tunsi sen ja vavahti. Hänestä ne
hautasivat alleen koko hänen elämänsä.
-- Niin, mumisi hän, -- samaten kävi myöskin isä Hesekielin, --
aikoinaan...
Kyyneleet pimittivät hänen katseensa. Janine oli kertonut siitä hänelle.
Lopuksi huomasi hän värisevänsä kylmästä. Hän puri hampaansa yhteen ja
läksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpäin.
Veräjällä kohtasi hän Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hän esiin
ja avasi hänelle veräjän.
Muori katsoi häneen ihmeissään. Sellaisia tapoja ei täällä noudatettu
eikä Pikku-isä ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta.
Ei hän ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän teki sen nyt.
Hän ei ollut vielä tietoinen siitä, että hänessä oli herännyt aivan
uusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidän
kauttansa olisi ollut omistettu Gunnille.
14.
Falck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella
kävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa.
Hän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään.
Falck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella.
-- Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, -- olette jo pitkät
ajat pelotellut meitä kaikkia.
Vera pudisti päätänsä. -- Yö on samettia, sanoo muuan runoilija... se
on armelias ja sääliväinen... mutta sellainen en minä ole.
Hän katsahti Falckiin. -- Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta
se oli kaameata... Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani --
kerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista
kuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa
kaukaa?... Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen,
tunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt
eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen.
-- Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi
arki-ihmiseksi, kuten me muut!
Vera hymyili. -- Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on
mahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi
sitä ymmärtää!
-- Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää
juoda hapanta maitoa.
Vera nauroi. -- Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua
tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi... niinhän muinoiset
kreikkalaiset väittivät.
Hän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten
hän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan
puutarhan käytävää pitkin.
Äkkiä Vera pysähtyi. -- Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan
haltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä
iltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa
sen pyhästä leivästä... ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan
molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä!
-- Sanokaa nyt jotakin!
Hän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen
edestakaisin käytävissä.
Falck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta
apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo
ja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen
Jeanette rouvan kauneilla silmillä. -- Sellaisia me miehet olemme,
lopetti hän.
Vera nauroi. -- _Miehet_, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä
on epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen
nähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta
sitä meidän suhteemme!... Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän
merkitsevästi.
-- Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette
haavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja... Silloin ei
myöskään näe selvästi!
Veran ilme muuttui. -- Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?... Jos
näkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, -- ei
voisi odottaa mitään, ja odottaa _täytyy_!
-- No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin... Mutta
minähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. -- Hän otti sen
esiin.
Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä.
-- Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt
linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten
Kristuksen, -- se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka
edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte
tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden
koko elämä on pelkkää rikollisuutta!... Mutta minulle tuottaa onnea
tieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri
tilinteonpäivä on tullut...
Hän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä
vyöhön, putosi maahan.
Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili
sen hienotekoista kultasilausta.
Mutta siinä oli ruma ruostepilkku -- sen aikoi hän hieroa pois. Vera
tempaisi tikarin hänen kädestänsä. -- Ei se jouda pois -- se on verta!
Sitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. -- Istukaa, sanoi
hän, -- kerron teille jotakin.
-- On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui
kumminkin Veran viereen.
-- Rakkaus on kärsimystä -- tiedättekö sen? kysyi hän.
-- Tiedän, vastasi tuomari, -- tiedän kyllä.
Vera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi.
-- Minä olen rakastanut... ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä.
Niin kohtasin Mishka Vladigan... ketään en ole rakastanut kuten häntä.
Tulin hänen vaimoksensa...
-- Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys johon
kuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme
siihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, --
hänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta
sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset
rääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta
ilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt.
-- Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle
ja vannoin kuolemanvalan.
-- Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme olin saanut
tietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin
hänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä oli varattuna paperilla ja
kynällä, kirjoittaakseen muistun kaikkien nimet.
-- "Sinäkö siellä olet, Mishka?" kuiskasin minä.
-- Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut
kiinni.
Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla.
-- Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken
maailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni.
Hän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen
viereensä. "Pikku Mishka, sydämeni lemmitty", sanoin minä hänelle,
"kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän
viatonta verta!..." Hän ei tehnyt sitä -- hän käytti ne muutamat
minuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja
haavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja.
Hän kääntyi tuomariin päin ja nauroi -- heleästi ja tyynesti.
-- Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti.
-- Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa
sydäntä -- ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua.
Hän oli noussut. Hänen ylväs ylähuulensa vapisi.
-- Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. -- Suurinta, mitä
olen tehnyt maan päällä, oli että pelastin hänet jatkamasta rikoksiansa.
Tuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeä mielenahdistus, ajatellessa
millaista seuraa hän oli hankkinut Pikku-Gunnille.
-- Sepä oli inhottava juttu, sanoi hän vihdoin. -- Ettehän toki kerro
sitä Pikku-Gunnille.
-- En, koska se teistä on niin inhottava... Minulla oli kerran
itselläni pieni tyttö, lisäsi hän surumielisesti.
-- Tapoitteko te hänetkin?
Vera vastasi pelkällä katseella.
-- Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja läksi.
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa.
Silloin oli jo rovasti käynyt hänen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva
ja tuomari yhtä mieltä.
Sitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hänet
käsittämään, että hänen pitäisi lähteä pois kotoa, oppiakseen vielä
lisää, koska hänen kerran piti hallita ja vallita Herön kartanossa.
Elin rouva olisi tahtonut panna hänet kauppakouluun. Falck tahtoi
toimittaa hänet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erästä hampurilaista
opistoa. Hän voi saada hänet täysihoitoon erään ystävänsä perheeseen.
Hän tarjoutui itse viemään hänet sinne.
Parin päivän kuluttua olivat he valmiit lähtemään matkaan.
Pikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvästit ja pyytämässä
anteeksi. Isoäiti oli tahtonut että hän tekisi sen. Sitten oli hän
ollut myöskin isä Hesekielin tykönä. Mutta Pikku-isä oli ollut niin
kummallinen. Hän ei tahtonut uskoa, että Gunn todella matkustaisi. Ei
hän myöskään tahtonut antaa hänelle kättä. Lopuksi täytyi Gunnin siitä
huolimatta lähteä tiehensä.
Matkapäivä tuli. Heidän täytyi lähteä varhain matkaan, ehtiäkseen
laivaan ennenkuin virta kääntyi. Heidän piti lähteä suurella
höyrylaivalla etelään. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan
taivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo.
Isä Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan
tuomaria.
Elin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille.
Grimm seisoi myöskin hiljaisena ja liikkumatonna, ikäänkuin olisi
tiennyt mikä oli kysymyksessä.
Tuomari tuli ja he lähtivät liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku.
Kaikki seisoivat katsoen heidän jälkeensä, kunnes vene katosi niemen
taa. Nuorempi Hesekiel katsoi myöskin katsomistaan, seisoen suorana,
mutta katse huolestuneena, ihmettelevänä.
Kun vene työnnettiin vesille, vavahti hän ja alkoi väristä. Kaikki
himmeni ja mustui hänen silmissänsä.
Hän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin.
Janine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän
ja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden.
-- Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, -- ja hän kulki aivan sinun
ohitsesi.
-- Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, -- ei se ollut hyvä. Kulkiessaan
ohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua...
-- Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin
uskollisen katseen...
Pikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois.
Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa.
Siellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin.
Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun.