Maanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties
hän jälleen oli maanpaossa...
Falck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän
puhella.
-- Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken
kuluttua, kääntyen häneen päin. -- Ne muistuttavat merta. Minusta on
miellyttävää katsella merta -- ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella
kellojen sointia... ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja
virsikirja kädessä.
Falck katsoi häneen ihmeissään. Hänen apunsa ei siis tässä ollut
tarpeen. Sen parempi!
-- Minua ilahduttaa että te viihdytte täällä niin hyvin! Niin,
kaikkialla voi olla onnellinen!
Rouva Baranoff hymyili. -- Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa
-- odotellessaan.
Falck käsitti sen pilaksi. -- Ja mitähän me sitten oikeastaan odotamme?
-- Oikeuden voittoa! Rouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla
äänellä:
-- Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Näettekö, mikä pimeys
nyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintä pimeyttä seuraa päivänkoitto.
Hän läksi nopeasti pois. Falck jäi seisomaan paikoilleen. Hänen
mielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle.
Oli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hänen eteensä
Venäjän veripunaisen taivaanrannan.
* * * * *
Aurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa --
ja laskeutuivat lepoon.
Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren. Luonnon
surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. -- --
Äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain
seuraavana aamuna.
Hän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä
tapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta.
Hän istui jälleen silmäillen ulos merelle.
Falck odotteli -- hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään,
sillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna.
Silloin meni Falck hänen luoksensa. -- Te olette tyyniluontoinen
ihminen, se minun täytyy sanoa!
Rouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin.
-- Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat.
-- Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada
lausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa
ja lähteä täältä.
Rouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä -- pitkän, notkean
kätensä, jonka ote oli niin tarmokas.
-- Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta
tuossa naurussa oli haikea sävy.
Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin
pulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän
ilolla.
-- Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, -- mutta minulla on kyllä rahaa!
Ja kumartaen jäähyväisiksi hän poistui.
* * * * *
Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän
aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin
käydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören.
Tuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota
vierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut
täältä pois, mikäli hän voi käsittää... Parasta olikin, ettei hänen
tarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, -- --
ken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? --
Kun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa.
Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan
ollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä.
-- Ottakaa minut mukaanne! -- Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä
oli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni
hillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä
oli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden?
-- Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdä työtä
hyväksenne, lisäsi hän hiljaa.
Hänen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva.
-- Tietysti, mielihyvällä, vastasi tuomari kohteliaasti ja lähetti
miehet noutamaan hänen tavaroitansa.
Ne vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lähdettiin
matkaan.
Auringonpaisteessa kimmelsi tiheä sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he
sivuuttivat saariston, heräsivät lokit ja lensivät merelle päin pitkin,
veltoin siivenlyönnein.
Falck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Näin varhain
aamulla ei hän ollut puhelutuulella.
Kului pari tuntia -- sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpäin
pitkin laineita niin että vaahto pärskyi. Tuomarin uusi vene oli
ensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeä siitä:
nopealiikkeinen ja keveä se oli kuin kala, ja verraton purjeilla
kuljettaessa.
Aavalla ulapalla aaltoili vahvasti.
Falck silmäili seuralaistansa. Tämä istui kuin vaipuneena omaan
itseensä. Valohohteen ympäröimänä hän siinä istui ikäänkuin tummaan
huntuun verhottuna.
Lopuksi tuomarista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.
Hän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta.
Hän saikin vastauksen, -- omituisen, ilottoman hymyilyn.
Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta?
Tietystikin oli niin! -- --
-- -- Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan
jotakin.
-- Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus
ilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa --
sillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata.
Rouva Baranoff ei vastannut mitään.
Tuomari jatkoi: -- Toivottavasti teidän ei ole ikävä!
Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: -- Minun ei ole koskaan
ikävä!
Hymyillen hän jatkoi: -- Ikävystyminen lienee -- onnellisten etuoikeus.
-- Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa.
Tuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin.
Vasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät
luottamusta hänen mielessänsä.
-- Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa.
Tuomari hymyili. -- En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä
mitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei
voi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te
sitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle?
-- Minä odotan. -- Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: -- En valita
mistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa.
-- Niin, elämä suo lepohetkiäkin!
Rouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne.
Falck katui sanojansa.
Mutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja
hänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi.
-- Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla?
Hänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka
Falckiin vaikutti kammottavalta.
Sitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista
laulua.
-- -- Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin
kernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa
äskeistä keskustelua.
-- Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva
Baranoff nyt. -- Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta...
-- Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä
aina noudattaa oikeaa järjestystä... Kuinka nukuitte viime yönä?
-- Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen
maahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa
pelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hän,
"tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?" Ei,
sitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että
hän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi
tietää se -- --
Hän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen.
Seurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi.
-- Pelkäättekö te?
Rouva Baranoff pudisti päätänsä.
-- Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. -- Hän
viittasi Utholmenille päin. -- Oleskella tuolla öiseen aikaan ja
kuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon --
se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta -- --
Tuli vihuri, ja tuomarilla oli täysi työ pidellessä peräsintä.
Rouva Baranoff muuttautui lähemmäksi ja sanoi hiljaisella, nöyrällä
äänellä: -- Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdä työtä
hyväksenne -- mutta älkää tiedustelko koskaan mitään minusta itsestäni!
Falck kertoeli Herön kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista,
sitten Lehtolasta ja itsestänsä. Hän ehdotti että rouva Baranoff lukisi
Pikku-Gunnin kanssa, opettaisi hänelle ranskaa ja paljon muuta -- --
Hän ei ollut koskaan aavistanut että voisi olla niin puhelias näin
varhain aamulla.
Ja ennenkuin he tulivat perille, oli hän tehnyt jotain, mihin ei ollut
luullut kenenkään voivan häntä taivuttaa -- hän oli puhunut Gunvorista.
Hän ei itsekään käsittänyt, kuinka oli voinut sen tehdä. Hän kävi äkkiä
äänettömäksi ja suljetuksi.
Kun he olivat tulleet perille ja nousseet mäkeä ylös, tuli Elin rouva
pihassa heille vastaan.
Hän pysähtyi katsoen vuoroon heitä kumpaakin. Hän oli jo hiukan kuullut
asiasta.
Falck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi
tarjonneensa hänelle toistaiseksi asunnon luonansa.
Rouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, läpitunkevin
katsein.
Sitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen
eteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
-- Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasta -- On niin
kauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä.
Elin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi,
tietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka
saattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi
Gunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne.
-- Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. -- Jäätte minun luokseni; on
parempi niin!
11.
Oli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet
menojaan.
Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään
mieliä -- mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi
heidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä.
Yksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä.
Kaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon.
Elin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan
päästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa,
vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se
rauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi.
Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia
luonnosta, joka työskentelee hätiköimättä.
Falckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevästi Elin rouva vaikutti
Veraan.
Totta puhuen oli Veran salaperäinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut
tuomaria. Hän oli myöskin hieman laskenut leikkiä hänen varastoon
kokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka
vaikutti levottomalta kuin meri eikä näyttänyt voivan väsyä eikä kulua,
oli hänestä hiukan hankala ja käsittämätön.
Nyt oli tuomarista huvittavaa nähdä, kuinka Vera keskustellessaan Elin
rouvan kanssa hetkiseksi voi käydä tavallisten järkeväin ihmisten
kaltaiseksi, jotka tyytyvät etäisyydestä ja ylimalkaisesti harrastamaan
vapautta ja edistystä.
Elin rouvan olennossa oli näet jotakin, joka vaikutti siltä kuin saisi
hän itse merenkin tyyntymään.
Rouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin
kävi hänestä jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa.
Rovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin häntä kristilliseltä
näkökohdalta. Kummankin mielestä hän tuntui liian köykäiseltä.
Rovastin mielestä täytyi Elin rouvan hänelle osoittamaa hyvyyttä
katsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hän epäili, että rouva Baranoff
oli karannut miehensä luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin
epäilyksiä, että hän juuri oli miestä pyydystämässä. Hän toivoi että
Jumala auttaisi tuomaria pysymään kylmäkiskoisena.
Mitä muissa piireissä lienee hänestä ajateltukin -- joka tapauksessa
hänestä pidettiin, ja tuntui aina virkistävältä, jos kenellä oli jotain
hänestä kerrottavaa.
Ihmeellisintä oli, että hän ikäänkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten
kanssa. Hän oli aina samaa mieltä kaikkien kanssa, ja se tuntui
jokaisesta miellyttävältä. Että tämä ei johtunut mistään itsekkäistä
laskelmista, siitä oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman,
että hänen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, että siinä oli
tilaa kaikelle, mitä kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hän oli
niin selvillä kaikesta, sekä hyvästä että pahasta. Hän ei hämmästynyt
mistään; hän voi aivan rauhallisesti keskustella mitä kammottavimmista
seikoista -- oli aina kuin hän olisi tiennyt paljonkin vielä pahempaa.
Se tuntui jossakin määrin helpottavalta. Kuormat kävivät kuin
kevyemmiksi ja pimeys vähemmän synkäksi.
Ainahan oli niitäkin, joista rannikon talvi kävi pitkäksi. Adventin
alkaessa valtasi heidät helposti synkkämielisyys.
Kun tämäntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hänen kanssaan, ajattelivat
he: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nähdä sinusta!
Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan
kesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui
aivan kuten heistäkin.
Näihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta
Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että
kukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän
tuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä
ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan,
tuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä.
Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten
loimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin
ihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin,
melkeinpä olemattomiin.
Mutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä
niin hyvin.
* * * * *
Säännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin
kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten
täti.
Mutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä
keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä
suuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että
ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan.
Vera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin
oppia muutamia kuvaustansseja, -- venäläisiä kansantansseja, joissa oli
pääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet.
Tämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia.
Väliin pidettiin harjoitukset pihalla.
Eräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera
heidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet
esiin.
Tämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa.
-- Tule sinä mukaan, sanoi Vera, -- opetan sinutkin tanssimaan!
Pikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui
kernaasti ja oppiminen kävi helposti.
Toisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän
ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt
isommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi.
Elin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella
viimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik
tanssivat yhdessä.
Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän
järjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän
muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja.
Pimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin
kaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan,
ei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin.
Kerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut
toimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi
näet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti
pureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut
kajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu
voi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten
porsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan
karkeloansa.
Lisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista
matkalippaista.
Niiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen.
Pikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat
etelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan.
Ja hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän
ääressä Veran maalaustelineitten vieressä.
Siellä oli niin paljon katseltavaa.
Kirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua
gasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia
ne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet.
Pöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui
pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi
aina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella.
Pikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin.
Mutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan
kaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen
kuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä
vastaan, pelastaen Andromedan.
Kuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei
koskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten
olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö!
Kaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen
pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden.
Ihmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet
merta kuolleinensa.
Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla
katsomatta.
Silloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa.
Hänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita.
* * * * *
Eräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät
kävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia.
Kun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja
kolkutti ovea.
Noudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi
päästäen hiljaisen huudahduksen.
Vera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut
nähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki,
purppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani,
ja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat.
Tuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän
ihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja
suurenmoiselta hän vaikutti.
Vera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka
kiihkeä niiden katse oli -- ja täynnä tuskaa.
-- Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. -- Olen pukenut ylleni
muinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun -- käytin sitä kerran eräässä
juhlassa... ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloinen
haaveeni.
Falck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera
keskeytti hänet.
-- Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia
-- tulevia aikoja varten!
-- Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa
te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne
täytyy jälleen repiä maahan. Eikö s e käy raskaaksi?
Tuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, -- liikkuihan hän tutulla
alalla.
Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen. -- Puhukaa
kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat
todellisuuden!
Falck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain
valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan
ja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten
kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja
aallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili
kuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden,
revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valonvälkettä.
Vera tuli hänen luoksensa.
-- Tuollainen huvittaa minua!
Tuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia
ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri,
auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä -- pitkähköt
laineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita... siinä sinivihreitä
gletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen... Rannalla komeili
puutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla
kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin
kuuluivat kuolleille kuin eläville.
-- Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. --
Ettehän toki näyttäne näitä Gunnille...
Hän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle
hyödyksi.
Rouva Baranoff nauroi. -- Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne
rauhoittavat minuakin... Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me
itsekään vai emme.
Tuomari loi häneen tutkivan katseen.
-- Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman?
kysyi hän.
Veran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa
kuvastui tuskaa.
-- Oli kerran mies... näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee
minua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni... ja seuraavana päivänä
mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista... Ettekö voi ymmärtää
sitä?
Hän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen.
Falck ei vastannut.
Vera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen
valo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät
piirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa
väriloisteessa.
Ilmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu,
jota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan
viehättävää...
Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera
laski kätensä hänen käsivarrellensa.
-- Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta
sitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain
olisi aikaa siihen...
-- Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana?
-- Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala... Kerran
täytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa,
silloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni... Koston
kauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan!
Falck tuijotti häneen.
-- Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi
tuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt
antako minun kauemmin häiritä itseänne.
Hän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut.
Vera pidätti hänet jälleen.
-- En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on
tuli... katsokaa tänne -- -- syvät vedet ovat sammuttaneet sen sydämet
eivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se
on?... Ymmärrätte kylläkin, -- olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte
sen.
Falck nauroi ja kohautti hartioitaan.
-- No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta...
-- Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua
hyvyyttä, unohdettuja ajatuksia...
-- Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen...
-- Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää...
Vera polki jalkansa maahan.
-- Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä! -- -- Huomaan teidän
pelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla
levollinen, -- sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö
ei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää... Teräväpäinen hän tosin
ei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se
merkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana.
Häntä ei mikään voi vahingoittaa.
Tuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä
totta. Hän seisoi kynnyksellä.
Vera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta
hymyään.
Lähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä
lammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia.
Vera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun
tuomari kulki avoimen akkunan ohitse.
-- Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin ulkona
puutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää
vaienneet soinnut.
-- Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. --
Mutta sitä useimmat eivät käsitä, -- he eivät kuule noita sointuja.
Falck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki
hänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei
voinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi
pitää oman itsensä rauhassa muilta.
Hän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän
kuluessa oli tapahtunut.
Hän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella
rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja
varovasti hän niitä kosketteli! Monenlaiset ajatukset pyörivät hänen
päässänsä.
-- -- Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan
lähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa... tuo
ihmeellinen -- kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia
seikkoja -- --
Elin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään.
Mitä tuo kaikki häntä liikutti -- hän tahtoi elää elämänsä rauhassa.
Mutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera
koskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen... Oikeastaan
oli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva,
olla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla
varuillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi
hänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi.
Oli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta.
Hän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta
että Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä
hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat
hänen tietoisuuteensa... Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä
hänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran
puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan
hämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera
uskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista
asioista.
Sitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste. Mutta nyt tuntui
tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu oikeastaan hyödyllistä
Pikku-Gunnille.
Elin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin
voi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran
tykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin.
Falck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi
jo ymmärtää monenmoista -- hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta.
Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva.
-- Jopa nyt kannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. -- Ei
lapsella ole mitään hätää.
Elin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta
tuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan
vartioimassa hänen lastansa.
Hänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli
suloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden.
Niinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset
raukeamaan tyhjiin.
Ei myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä
pois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä
tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan,
äreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia.
Iltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja
Pikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta.
Pikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti
hänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi
hän vuoroonsa opastaa opettajaansa.
Mutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa.
Kun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina
vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien
tarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista,
silloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa.
Kun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä
aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva -- --
Eikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa -- vaan riemua, joka oli tuleva,
jotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava
kaikelle maailmalle.
Ja haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse
kiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan.
12.
Täti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa.
Tiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä
ei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut
itsestänsä että hän kävi vanhaksi.
Nyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt,
oliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua.
Ainoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin.
Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin
kaltaiseksi.
Opetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera
Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille
aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin
opetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta
eikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit
siihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä.
Mutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi,
Pikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin
kernaasti tuon lepohetken -- eihän siitä koitunut mitään haittaa.
Kukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi
ja hengitti aina vaivaloisemmin.
Hän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia
olivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon
eläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä
jotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää
jollekin.
Siksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla.
Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia
kärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli.
Siksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli
varma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa.
Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla
ja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen
kirjeisiinsä nähden.
Kun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata,
kirjoitti hän uudelleen.
Hänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat
matkoilla.
Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin.
Tädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä
sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen
puoleensa, -- tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron.
Yksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas.
Mutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi
sairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei
kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla
toisin.
Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän
kesken opetustuntien tädin luo. -- Täti, en voi olla Veran luona,
hän on niin pahalla tuulella -- hän on saanut kirjeen... istun sinun
luonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta
kuinka onkaan laitasi, täti?
-- Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni... Ehkäpä nukahtaisin hiukan...
-- Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua
vuoteeseen.
Täti näytti pelästyneeltä.
-- Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina
kauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa.
-- Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla.
Täti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan.
Niin nukahti hän sitten hetkiseksi.
Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä
tädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn
verhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä
vaivasi kuiva, kiihkeä yskä.
Pikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori
Torgersenille.
Mutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä
punaisemmiksi.
-- Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että
ihmiset saisivat vaivaa minun tähteni... nyt minä nousen -- --
Samassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan
sairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa.
Ei, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti.
Hänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se
ehkä oli lievää keuhkokuumetta.
Se kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui
jatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä
rasitti vain väsymys ja unettomuus.
Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän
valvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket
yksiksensä.
Hän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän
lähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin
luonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja
navettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä
kaikenmoisia huolia elukkoihin nähden.
Hän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa
milloinkin oli tekeillä -- --
Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan... Ja
Ruusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen... eikä sen
pitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut
sietää -- --
Illoin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta
esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen.
Silloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat -- --
hän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella
uteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys
jostakin toisesta.
Tohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli
heikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä,
vaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois.
Kaikista tuntui että täti oli muuttunut -- ikäänkuin käynyt henkisesti
voimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen
silmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne
olivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta.
Elin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että "hitunen
kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" -- sillä
tuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä.
Häntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä
menneitä.
Kun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi --
sillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät.
Mutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana,
niin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin
rouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut
kehkeytyä ennenkuin nyt -- hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa.
Hän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat
huomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat.
Elin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan.
Hän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli
siitä aina tieto edeltäpäin.
* * * * *
Tullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan
vuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti
eteensä vilkkain, jännittynein katsein.
-- Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi
sen mitä odotat... Siinähän näen sinut jälleen... Kuljet kulkemistasi
ja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen... Niin, niin, -- näen
sinut hyvin... nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella -- sillä
nyt on kaikki lopussa!
Kuiskaten jatkoi hän: -- Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta
siitä mitä odotit?
Nyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: --
Minähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot,
jotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten... Minä läksin
liikkeelle liian varhain, -- niin, niin...
-- Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan... Tässä tulee kahvia ja
mukana oikea makupala...
-- Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea... Helppoa ei
se ollut, -- ei todellakaan -- -- ja eihän saa koskaan unohtaa mitään...
Hänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä
noutamaan isoäitiä.
Mutta täti otti häntä kädestä.
-- Et saa mennä... ei, sinun pitää nyt kuunnella... sillä näetkö, kun
aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi... kaikki
ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta...
Hän mumisi hiljaa, lempeästi.
-- Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän
palannut luokseni?... Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän
olisi päässyt sisään... "Rakkaani, jää sinne", sanoin minä, "sillä kun
olit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni,
silloin näin että olit minusta kaukana... Mutta kerran pitää sinun
palata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä."
Hän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen
vaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin
kiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään.
Hän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä.
-- Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. -- Siitä
tulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa _tarpeeksi_ rakkautta
ainoaltakaan sielulta... Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta
liikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta
tyhjyyttä -- -- näen sen nyt edessäni!
-- Ei, ei, mumisi hän, -- en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata
itseänsä!
Hänen katseensa harhaili sinne tänne.
-- Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko
joku ulkona?
Pikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin
piirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi.
-- Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi!
kuiskasi hän.
Hän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista.
Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan
Torgerseniä.
Sinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä.
Hänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi.
Hän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti
hän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle
mitään syötävää.
Mutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt
työtä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa
hänelle.
Pikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista
sairaanhoitajatar.
Viikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä
edelleen suljettuna.
Pikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että
hänen _täytyi_ päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen
itsellensä.
Hän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina --
varsinkin kaikelle surulliselle.
Yöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä.
Hän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten.
Hän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä
ylös.
Tyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen
viereiseen kamariin.
Siellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin
luo.
Tämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän
hengittikään.
Silloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin
surulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä.
-- Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan
kiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai... Hiljaa, lapsi, etkö kuule
kelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi
ihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla!
Gunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen
kasvonsa tädin polttavaan käteen.
-- Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä.
Se ei saa tapahtua enää toiste -- nyt tahdon sanoa sen sinulle -- --
-- Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko,
että Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö,
paistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä -- --
-- Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, -- tiedän että se
tulee kaipaamaan minua.
Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin
kintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin
olisi tiennyt mistä oli kysymys.
Täti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin.
-- Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo
hengittää. Miksikä sinä itket, lapseni?
Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensä.
-- Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, -- tahdon iloita
siitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi!
Äkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan
tuskan vallassa. -- Minkätähden tulee niin pimeä... miksi käy myrsky
yli maan!... minne voin piiloutua?
Pikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä.
-- Sen tiedät kyllä, täti!
-- Kuinka käy murheellisten sydänten?
-- Heillä on Kristus!
Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma
asiastaan.
Täti katsoi häneen pelästyneenä. -- On kammottavaa pimeällä tiellä!
kuiskasi hän. -- Rukoile armoa -- minä olen ollut syntisraukka, kun
olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle!
Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili:
-- Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja
pidä meistä huolta!
Hän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että
Jumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi
levollisemmaksi.
-- Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä...
Miksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni?
Hän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja.
Gunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä.