III

10.

Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.

Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään

että hän tulisi hänen luoksensa.

Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä

maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa

tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan

mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut

myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän

asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä

ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta

kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut

että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää

häntä kauemmin luonansa... tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän

kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja

ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen

he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille,

niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle -- --

Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei

jaksanut kuulla niitä loppuun.

-- No, lähdetään nyt matkaan!

He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari

aavistikaan, olivat he jo perillä.

Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.

Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti

kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi

tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat

ymmärsivät, että taloon tuli vieraita.

Sören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään.

Sekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju -- kattohirsien

välille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa.

Juuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään.

Venäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei

maistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään.

Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti

olla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan.

Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän

hänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi.

Hän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin

norjankieltä.

Tämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan

maanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet

monta vuotta Norjassa.

Sören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff

kuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa

vastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat

olleet kaukana sieltä.

Falck tarkkasi häntä.

Hän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen

täytyi tuomarin katsoa häneen.

Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät -- mutta ne herättivät

aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi... Tumma

tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun

piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei

hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää,

perinnäistä hienostumista.

Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut mitään

yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti

hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näytäkään istuessaan

siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynä!

Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se

olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.

Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.

Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat

kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.

Luettiin iltarukous ja laulettiin.

Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha

virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.

Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.

Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff

sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että

sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia...

Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.

Hän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet.

Rouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja

poltellen paperossiansa.

Falck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä

häntä häiritsemään.

Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti

siipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä

seurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä

kotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan

katseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä

räpytellen -- --

Kotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen

toista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi

nokkaansa -- --

Nyt katsahti rouva Baranoff Falkiin, joka lähestyi häntä.

-- Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on

yhtäläistä...

Hän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen

silmissään välähti jotain salaman tapaista.

Falck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan.

Rouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä.

Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva

Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.

Rouva Baranoff käännähti häntä kohden.

-- Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta...

Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.

Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne

olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.

Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen. Tuo matala otsa,

lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi tarmoa...

Herön kartanon lapset · 第 11 / 18 题