10.
Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.
Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään
että hän tulisi hänen luoksensa.
Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä
maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa
tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan
mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut
myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän
asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä
ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta
kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut
että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää
häntä kauemmin luonansa... tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän
kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja
ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen
he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille,
niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle -- --
Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei
jaksanut kuulla niitä loppuun.
-- No, lähdetään nyt matkaan!
He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari
aavistikaan, olivat he jo perillä.
Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.
Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti
kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi
tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat
ymmärsivät, että taloon tuli vieraita.
Sören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään.
Sekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju -- kattohirsien
välille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa.
Juuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään.
Venäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei
maistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään.
Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti
olla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan.
Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän
hänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi.
Hän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin
norjankieltä.
Tämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan
maanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet
monta vuotta Norjassa.
Sören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff
kuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa
vastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat
olleet kaukana sieltä.
Falck tarkkasi häntä.
Hän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen
täytyi tuomarin katsoa häneen.
Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät -- mutta ne herättivät
aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi... Tumma
tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun
piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei
hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää,
perinnäistä hienostumista.
Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut mitään
yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti
hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näytäkään istuessaan
siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynä!
Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se
olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.
Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.
Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat
kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.
Luettiin iltarukous ja laulettiin.
Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha
virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.
Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.
Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff
sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että
sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia...
Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.
Hän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet.
Rouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja
poltellen paperossiansa.
Falck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä
häntä häiritsemään.
Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti
siipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä
seurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä
kotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan
katseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä
räpytellen -- --
Kotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen
toista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi
nokkaansa -- --
Nyt katsahti rouva Baranoff Falkiin, joka lähestyi häntä.
-- Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on
yhtäläistä...
Hän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen
silmissään välähti jotain salaman tapaista.
Falck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan.
Rouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä.
Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva
Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.
Rouva Baranoff käännähti häntä kohden.
-- Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta...
Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.
Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne
olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.
Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen. Tuo matala otsa,
lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi tarmoa...