Kukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille
valahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi
vapautettu raskaasta taakasta.
Seuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta
ystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli
sairas koti-ikävästä.
Nytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä
että lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina
tuntunut tyhjältä.
Tällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka
Pikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki
tiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin.
Täti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa.
Elin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket
kävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi.
Silloin rauhoittui Elin rouva. -- Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän.
Mutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta
hankkia hänelle kotiopettajatar.
Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö... ja täti parka -- ja hän
itse -- ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi.