Silloin otti joku häntä ranteesta.
Pikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. -- En minä pelkää
sinua, sanoi hän hiljaa, -- päästä kivi!
Mutta Pikku-isä ei päästänyt sitä.
Silloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni
tiehensä.
Pikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat,
itkettyneet kasvonsa.
Juuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet.
-- Mikä sinun on, Pikku-isä?
Poika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan,
rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä.
Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin.
-- Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota
kiivautesi minulle tuottaa!
Ja muori jätti hänet yksin.
Nyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä.
Mitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä!
Isä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen
nähdä että hän oli sairas.
Mutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja
huomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi
kuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä.
Pikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti.
-- En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. -- Tai olisin kyllä
voinut, oikaisi hän kiivaasti, -- mutta en minä tee enää koskaan sillä
tavoin!
Janine torui: -- Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla!
Hänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille.
Sitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä
sydämessään oli hyvä.
* * * * *
Seuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta
ruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja,
mitä hän tiesi.
Janine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta
kun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei
hän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään.
Pikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena,
tuijotti pyörteisiin ja mietiskeli.
Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden
salmen kautta ulos lahdesta.
Ryöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa... pyörteet tempaisivat
hänen ajatuksensa mukaansa -- häntä huimaisi -- mutta hän tuli jälleen
järkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta.
Mutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin
koskessakin.
Nyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen
povessansa -- ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko
hänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut.
Ja hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt
tietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne.
Täytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän
tahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla -- --
Hän muisteli elämäänsä Jarlsvikissä ja isäänsä, ja väristys kävi hänen
lävitsensä... Ja isoisäänsä hän myöskin muisteli, vanhaa Hesekieliä...
Joku oli sanonut että hänellä oli ollut niin hurja luonto, ettei
kukaan pystynyt häntä hillitsemään, ja Herran tietä ei hän suinkaan
ollut vaeltanut... Lydrik oli sanonut että Pikku-isä tulisi hänen
kaltaiseksensa...
Ei, ei, se ei saanut tapahtua! Hän voihki kuin tuskissaan. Nyt tuli
Thorkel ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä poikanen näytti
hiukan miettiväiseltä. Hän halusi huvittaa häntä.
Niin kertoi hän sitten keväällä tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver
oli ollut veljineen vesillä. He olivat nähneet aavelaivan, niin että
he kyllä tiesivät mitä oli odotettavissa. Oli pikimusta yö. Pian
istuivat he kaikki kuusi aavalla merellä kumoonkaatuneella veneellänsä.
Toinen toisensa jälkeen päästi otteensa. Silloin tuli hyöky ja käänsi
veneen jälleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui päästä siihen. Illalla
kolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jälkeen
kulki Iver verta syljeksien -- niin että olihan siinä tullut miehen
osaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitä sanoi Hesekiel siihen?
Poikanen ei saanut sanaakaan suustansa.
Thorkel loi häneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta
haaksirikosta. Täytyihän poika saada hyvälle tuulelle.
Mutta Pikku-isä nousi ja läksi tiehensä.
Tultuaan ylös mäelle täytyi hänen pysähtyä. Hänestä tuntui että hän oli
tullut vanhaksi, järkeväksi mieheksi. Niin, hänestä oli, kuin olisi hän
suorastaan vanhentunut rannassa istuessaan.
Kun hän tuli sisään, otti isä Hesekiel hänet mukaansa huoneeseensa.
Siellä hän puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen.
Sillävälin oli Janine ottanut esiin uudet öljyvaatteet, jotka Elin
rouva oli lähettänyt Pikku-isälle. Isä Hesekiel oli aamulla ollut
kartanossa ja silloin oli päätetty että Pikku-isä saisi seurata
nuottakuntaa, joka läksi pyydystämään silliä.
Tietysti oli Pikku-isä siitä mielissään! Mutta hän oli äkkiä käynyt
epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ja hänen iloansa häiritsi ajatus että
Elin rouva sillä tavoin tahtoi toimittaa hänet pois, -- hän ei saanut
seurustella Pikku-Gunnin kanssa.
Mutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja
pitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli
enää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen
jälkeensä, kun hän läksi. Iltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta
tyttönen ei ollut rannassa.
Pikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin -- mutta
Pikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan.
9.
Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli
Pikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli
jäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat
hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten
ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli
mielellään jäänyt sinne.
Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen -- niin
vilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla.
Eräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo
tulossa kotiin pappilasta.
Taivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä...
siellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen
loisketta ja puhelua.
Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan
rajuilma tulossa?
Hän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon
suolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä
tanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä
alas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet.
Ja hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli!
"Kärsimys se säästä ei miestä, naistakaan!
Varhain jos sen kestää, varhemmin rauhan saa
vaaroilta väijyviltä polulla elämän."
Oliko Tobine palannut?
Tobine oli myöskin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi häntä vastaan. He
kohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella.
Tobine niiasi ja sanoi hyvää päivää sekä kiitti viimeisestä.
Sitten hän heittäytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hänen
helmaansa ja suuteli sitä.
-- Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kävelemässä... Kuljeksin täällä
niin haaveissani ja matkasta väsyneenä, mutta sitä en voinut ajatella,
että sinä olisit niin lopen hyvä ja tulisit tänne.
Pikku-Gunn peräytyi hiukan ja jäi katsomaan häneen. Tobine oli hänestä
käynyt niin kummalliseksi.
Hän oli noussut jälleen ja astui muutaman askeleen.
-- Näetkös että minä osaan tanssia näin hienossa paikassa. Osaatko sinä
kotiljonkia?
Pikku-Gunn meni hänen luoksensa ja otti häntä käsivarresta.
-- Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan!
Tobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi.
-- Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt!
Hän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä.
-- Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla
on sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin
Jörgenille muutamia aimo suukaloja -- hän ei näet olisi antanut minun
lähteä... Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa
taivuttaa minun niskaani!
Hänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja
nauroi.
-- Olen aina ollut utelias maailmaan nähden... ja aina halunnut puhella
miesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin.
Pikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin
perin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana
ja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne.
Gunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli
hänen olonsa ollut tuolla kaukana?
Tobine oikaisihe.
-- Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain
nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä.
Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin
vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä
minun oli siellä hyvä olla -- --
Hän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä:
-- Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki
minulle veristä vääryyttä... arvaapas, ken se oli?
Tobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin.
Sitten hän mainitsi erään nimen.
Pikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut
jotain tuontapaista -- se oli Gunnin isän nimi.
Tobine nauroi.
-- Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi
tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lähteä", sanoin
minä, "sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät
ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois..." Mutta kun
hän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä.
Ei ole helppo pitää järkeänsä kurissa.
Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään.
Tobine silmäili häntä uteliaasti:
-- Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua
ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä
eikä yhtään sielua!
-- Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin
saamme oikein hyvää kahvia -- niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää -- --
-- Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli -- mutta niin hyvää kahvia,
kuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut -- eikä sellaista
kallista viiniä... Mutta sydämen rauhaa en ole saanut... Nyt kulki joku
hautani ylitse, -- on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan,
joka meidät on luonut!
Hän nousi ja katsoi ulos merelle.
-- Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin -- -- Odota
hiukan, sydänkäpyseni... Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan,
onko aaltojen alla rauhallista?
Pikku-Gunn veti häntä käsivarresta. -- Nyt me lähdemme, Tobine!
Tobine kävi istumaan.
-- Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan
myrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia -- minun pitää
kuolla!
Pikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun.
Tobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle.
-- Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa
minun mennä -- olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös...
etkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa?
Hän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni.
-- Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä
sinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni!
Hän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi
tuulessa.
-- Näetkö, nyt nostan purjeet!
Hän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Katsos,
tuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt
kaiken ikäni!
-- Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti...
-- Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun
viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy,
silloin saan minä seurata sitä.
Hän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen
jälkeensä ja veti hänet takaisin.
-- Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin! Tobine
säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia.
Hän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan
onkaloon.
-- Tule, kuiskasi hän, -- autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon
rukoilemaan minun puolestani!
Hän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle.
-- Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin
mennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää
palata sieltä takaisin!
Pikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden.
-- Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös!
-- Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku
lapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta
tuskasta!
Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta.
-- Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa,
mitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni!
Minä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla
Tobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit!
Hän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena.
Silloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää
lainetta kohden.
Silmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä -- sitten hän kiipesi äkkiä
kiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa
alas.
-- Tobine, odota, nyt Jumala tulee!... Tartu pakraan, niin vedän sinut
maalle!
Hän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta.
Joku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi
hänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka
oli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt
Tobinen... Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa
hänet.
Elin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula
pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen
myrskyn puhkeamista.
Elin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty.
Virta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana
hietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet.
Ylhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia.
Eräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa.
Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin.
Tyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen
kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen.
"Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä,
missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos
saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin
oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä
en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä
koskaan. Terveisiä lähettää