Pikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta.
Silloin äkkiä -- hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli -- sillä hän
alkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän
ei tiennyt, mitä se oli.
Hän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen
kyyneleitään.
Ja kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä
halu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse... oi,
hän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan
kapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden
saarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän...
Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta
aina hän siitä pelastuisi -- --
Ja Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä!
Anders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella,
tuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi
hän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä
koskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän.
Pikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti
pystyyn -- aivan poissa suunniltaan -- otti kiven ja singahutti sen
Andersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän
tähtäsi väärin -- mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja
makasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty.