Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hänen katseensa kiintyi
rantaan: siellä tervasi Anders Halskar paraikaa hänen venettänsä...
Keskellä mäkeä odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi leväten
toisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa -- heräsi sitten
ja alkoi pureksia, mutta sulki heti jälleen silmänsä ja nukahti pää
riipuksissa. -- Pikku-Gunnin valtasi äkkiä niin tavaton väsymys. Hän
loi tutkivan katseen tätiin.
-- Voisit kertoa minulle jotain!
Tädin oli mahdoton vastustaa häntä. Vaikka katkismus kävi päivä
päivältä yhä polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hän kumminkin kertoa
seuraavan päivän läksyä piplianhistoriasta.
Hän kertoi Josefista ja hänen veljistänsä.
Mutta kun hän ehti siihen, että he riisuivat hameen hänen yltänsä ja
heittivät hänet kaivoon, silloin oli Gunnin kärsivällisyys lopussa.
-- En jaksa kuulla enempää tuosta -- etkö tiedä mitään joutsenista?
Täti näytti huolestuneelta.
Samaten oli myös Pikku-Gunnin laita. Hän oli oikeastaan luvannut auttaa
Andersia veneen tervaamisessa. Jokohan hän oli lopettanut työnsä? -- --
Silloin laski täti hänet menemään -- poikkeuksen vuoksi -- -- olihan
sää niin kaunis.
Hän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä
alas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle -- oli
ihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla.
Tuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten
hänen oli tapana -- --
Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan
vuoristoon.
Täti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa.
Hän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa.
Ne eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin
kummalliset hänen palatessaan, -- eivät ollenkaan kuin lapsensilmät.
Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin
selvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin
hänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi
synkkiin lehtiin Herön suvun historiassa.
Hän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa,
mitä häntä vastaan oli rikottu.
Monta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä
hyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi.
Nyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli
Gunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut.
Aluksi oli täti ollut hyvillään siitä että poikanen meni pois, sillä
eihän hänenkään seuransa ollut lapselle mitenkään hyödyksi. Mutta nyt
olisi hän toivonut hänet takaisin, sillä Tobinen kanssa seurusteleminen
oli vieläkin hullumpaa.
Mutta Pikku-isän paluusta ei ollut mitään toiveita. Isä Hesekiel oli
huomannut, että hänen tappeluretkensä vuoren luo olivat alkaneet
uudelleen, ja niistä ei näyttänyt tulevan loppua, sillä Pikku-isä ei
antanut hevillä perään. Oli aina jotain, joka oli jäänyt kostamatta.
Mutta isä Hesekiel ei tahtonut että pojasta tulisi tappelupukari.
Kun ei hänellä itsellään ollut aikaa pitää häntä silmällä, oli hän
lähettänyt hänet erään opettajan luo Indvikeniin. Tämä oli ankara
mies, jonka sanottiin pystyvän istuttamaan lapsiin sekä järkeä että
ihmistapoja.
Janine arveli hänen jäävän opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten
siitä nyt ei ollut apua, jos täti olisikin ollut taipuisa ottamaan
hänet jälleen armoihin.
Täti kävi yhä huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa
siitä puhua. Olivathan kaikki hänelle hyviä, mutta ei kukaan -- ei edes
lapsi itse -- ottanut hänen puheitaan korviinsa.
Elin rouva oli tosiaankin kummallinen, -- hän oli niin tyyni, kuin
olisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. --
Eräänä yönä heräsi täti hiljaiseen äännähdykseen. Gunn seisoi hänen
vuoteensa ääressä. Tädin mieli kävi aivan oudoksi tuosta näystä;
hänestä oli kuin näkisi hän enkelin.
-- Jumalan tähden, lapsi, minne sinä aiot? Nyt meidän pitää nukkua,
ystäväiseni!
-- Et saa nukkua, täti! Tobine on tänään ollut vedessä. Hän aikoi
lopettaa itsensä, sanoi hän, ja meni noutamaan leviä päänsä alle...
Mutta siellä oli sitten niin kylmä! Hän istui vavisten vuorella...
Mutta pian täytyy hänen koettaa uudelleen, sanoi hän. Millaista on
elämä silloin, täti, kun sen takia täytyy hukuttautua?
Täti nousi ja houkutteli hänet menemään vuoteeseen. Hän koetti sanoa
hänelle mitä arveli sellaisten pienten tyttöjen tarvitsevan tietää
elämästä. Sitten hän rukoili hänen vuoteensa ääressä Herran rukouksen.
Pian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen.
Mutta täti ei saanut sinä yönä enää unta silmiinsä.
Aamulla kertoi hän Elin rouvalle ja tuomarille mitä oli tapahtunut.
Molemmat kävivät hiukan vakaviksi.
Falck arveli että olisi parasta lähettää tyttö kaupunkiin kouluun.
Silloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hän
ei sanonut mitään.
Joitakuita päiviä myöhemmin lähetettiin väkeä muutamille
kalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman päässä merelle päin.
Siellä oli paljon tehtävää, niin ettei heidän arveltu palaavan niin
pian.
Lähtevien joukossa oli myöskin Saapas-Tobine.
8.
Pikku-isä oli palannut Indvikenistä. Hänellä oli lupa koulusta ja hänen
piti jäädä kotiin muutamaksi ajaksi.
Ensi päivinä hän käyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja.
Pikku-isästä oli nyt tullut pitkä poika. Hän asteli lujin, pitkin
askelin, aivan kuin vanha kalastaja.
Sadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki
tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle
mieleen.
Muuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi
Janine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan
säteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen.
Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä.
Mutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että
hän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla
ihmisiksi.
Hän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen
mieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä.
Isä Hesekiel oli kärsivällinen.
-- Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. --
Hänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi.
Oliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa,
mutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli
jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui
hänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin
lapsenkasvoihinsa.
Janinen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen
ilmeen.
* * * * *
Oli kulunut parisen viikkoa.
Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla.
Mutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko
päiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin
suureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta
Pikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan.
Hänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana
miehenä, ja se loukkasi häntä...
Pikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin
naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, -- mutta kun tyttönen vain
tuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen
Pikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä
olla oikein suuttunut itselleen.
Gunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan.
Niin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä
ettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään.
Mutta Gunn ei tullut.
Olikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa,
josta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin
vankilassa! -- --
Odotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti
nyörin kädestään -- --
Kuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!...
Nyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää
siimaakin... nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja
rannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä
suoriutuisi... äänestä tunsi hän eri putoukset... Gunn ei varmaankaan
edes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä -- --
Nyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut
niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan -- --
Tietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta
mihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä
-- siellä oli ruokaa kaikille -- heidän ei tarvinnut olla siitä
kiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi
Thorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja
vapaa mies...
Ja Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel
jäisi elelemään maalle -- ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi
merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi
kyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos
joutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea
syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä
silloin menettivät ne voimansa...
Nykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja
siksi niin monet hukkuivat... ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut
vaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen...
Mutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok
ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen,
jolta hän oli oppinut ne...
Ainakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle...
Hänen katseensa kulki rantaa pitkin.
-- -- Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene.
Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen... Vaalea se oli, ja
köydet olivat aivan uudet...
Joku istui siinä ja nosti purjeet... kuinka kevyesti ja kauniisti alus
liukui eteenpäin! -- --
Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä
katsomaan -- --