II

5.

Pitkän pitkä oli viime talvi ollut.

Sillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista

luotojen toisella puolen, -- tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä

ja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu,

kierteli kaikkialle, -- siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä

ulkona merellä että kotosalla.

Sellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa.

Rajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen

vallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa

mereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä.

Sitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui,

kiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa,

missä vain saivat.

Myrsky läheni maata, sekin, -- ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne

harmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse.

Mutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin

kootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja

harjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi

kuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat,

hätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki,

jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä

pitkänä valkoisena saattueena.

Kun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut;

silloin kummittelevat kaikki hukkuneet.

Mutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät

veneenlaudat uivat maihin.

Niistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei

kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen

noidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon.

Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän

mielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä.

Usein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla

että vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on

kuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät

valkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa...

He eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää -- he tointuvat järkiinsä.

Nyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he

pysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla

pelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien

puolesta.

Ja lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat

levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä -- raskaasti,

alakuloisesti.

* * * * *

Nuo monet pitkät odotuksen yöt -- kuinka ne pitävätkään valveilla!

Kuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin

että meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata

vuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään

sinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä

täyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se

uudistuneekin -- sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä

hukkumaisillaan.

* * * * *

Niin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos

huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin

kalastuspaikoilta.

Ilma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei

olisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja

hyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin

rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli

valkoista hiedikkoa.

Naiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat

kädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin

valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat -- tai

suruviestin niistä, jotka jäävät tulematta.

He näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus

valtaa heidän sydämensä.

Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat

huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat

riemusta, nähdessään turskakasat veneissä... Nyt tulee jälleen

tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta

avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille.

Levottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat

nähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin

raskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, --

he tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin

repaleinen kuin se onkin...

Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin

palanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, -- ne, jotka

ovat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet

vanhuudenturvansa.

Niillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä

uudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset

kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat

kirkkoon, vakavina ja hiljaisina.

Jos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous

merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet

lapsetkin.

Ja niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä

-- ja rukoillaan kenties -- --

* * * * *

Kevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen.

Liristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on

tulossa. Onhan nyt kevät!

Lämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa.

Harmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden

astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen

varovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle.

Siintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset

laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset,

jotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja

keltakukkaista maailmaa.

Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa

teroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea, ne

kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen.

Kaikkialla on eloa ja liikettä.

Kaikkialla tuntuu ruskoleväin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan

voimakas, raaka lemu.

Toinen venekunta toisensa jälkeen on laskenut maihin Herön kartanon

rantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat

ankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten

kulkevat ketjut ylös ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua,

kun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille.

Tiheät lintuparvet liitävät yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetäjät

veneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettä, nähdäkseen onko silli

tulossa, niin että sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lähteä

syvälle vedelle pitkää siimaa laskemaan.

Mutta nyt on tullut viesti, että silliparvi on tulossa, ja että on jo

saatu muutamia apajia.

Ja Herön pakkahuoneet ovat täynnä tynnöreitä, jotka odottavat

kalasaalista.

6.

Elämä kulkee tavallista kulkuansa Herön kartanossa. Siellä vallitsee

jälleen rauhalliset olot. Ympäristön asujamisto saa siellä työtä. Yhä

useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta.

Kun joku puhuu tästä Elin rouvalle, arvellen että hän se on, joka on

saanut kaikkeen vauhtia, silloin hän nyökkää tyyneen tapaansa: -- Käy

juuri, kuten Gunvor ennusti. Hän se järjesti kaikki ennen lähtöänsä.

Ja Herön kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja

rauhallista, -- järjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa

emännyyttä tarmokkaasti kuten ennen, -- hän pitää päänsä pystyssä.

Ja hänen laskelmillaan on yhä vieläkin se ominaisuus, että ne ovat

järkkymättömät.

Jotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden

hirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa.

Enimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton

tunkea tänne.

Yhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä

ovat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat

olleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata.

Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana

kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen,

jäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen.

Elin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen

kiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille.

Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena,

seisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin

ihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää

astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet

tapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja

raskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet

pois talosta ja pantanneet, -- ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin

entisille paikoilleen.

Gunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä,

että ne olivat tulleet takaisin.

Elin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua

tuollaisten ajatusten valtaan! --

Hän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät

vihaisesti, turve on, alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo

korkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä

pitkin.

Hän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa

ääreen.

Tähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin

rouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä.

Hellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä,

järkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla

arvonantoa.

Istuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän

samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä

arvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen,

kasvot tarmokkaat, -- mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi.

Täti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen.

Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka.

Vaikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut

viime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset

eikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt

rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan

lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi.

Elin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille

tämä osoitti hyvyyttä.

Sentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen,

-- melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat.

Täti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt

koittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän

ei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat

tulleet hänen osaksensa.

Nyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan

hänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa

tietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi

nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille.

Että Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen

mitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia

katkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan

mietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, -- se ei oikeastaan häiritse

tätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen

päiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin

tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä

muuanne oppimaan jotain muuta.

Tuomarilla on näet nykyisin tässä suhteessa ikäänkuin suurin sanavalta.

Oli varsin ihmeellistä, että tyttö siitä päivästä saakka, jolloin

Gunvor kannettiin pois, alkoi kutsua häntä isäksi.

Herön kartanossa on hänellä melkein kuin isännän asema. Siitä saakka

kun hän muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt päivääkään ilman että

hän on käynyt Herössä jos hän vain on kotosalla.

Joka aamu hän tulee tervehtimään ja katsomaan kuinka kaikki voivat.

Ja joka ilta ovat he yhdessä, jos se suinkin käy päinsä. Jos hän on

toisaalla toimessa, voi tapahtua että Elin rouva siirtää ruoka-aikaa ja

odottaa -- minkä täti ei muista tapahtuneen kenenkään muun tähden.

* * * * *

Nyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee häntä vastaan.

Hän vie hänet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hänen kanssaan eräästä

rantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan.

Täti jää seisomaan, katsoen heidän jälkeensä.

Hänestä ei kukaan enää vedä vertoja tuomarille. Hän ei näet enää ole

sama mies kuin muinoin.

Hänessä on jotain, jota täti ei ole tavannut kenessäkään muussa:

hänen omituisen kylmähkö katseensa voi syttyä niin lämpöiseksi! Ja

kun tuo hienopiirteinen suu hymyilee -- silloin ei kukaan voi häntä

vastustaa, silloin hän hurmaa kaikki ihmiset. Väliin voi pelkkä

hänen äänensä vaikuttaa tätiin niin, että hänen katseensa kadottaa

lempeän tyyneytensä. On kuin sen sointi toisi viestejä hänen oman

tuskansa syvyyksistä, ja se voi hänessä herättää muistoja, niin että

menneisyydessä kestetyt kärsimykset jälleen heräävät eloon hänen

mielessänsä.

Niin ihmeelliseltä soinnahtaa hänen äänensä väliin, että tädin täytyy

koota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensä.

* * * * *

Vaikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin -- ei

edes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi.

Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää

hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset

silmät, -- niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti

enää pelkää niitä, -- niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin.

Ja nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka

koskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, -- niin

että hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua

haaveisiin.

Väliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä

venematkoilla, kun hän käräjiltä palatessaan on väsynyt, kun kolea

tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon... Ja kun

sumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman

näyn.

Sumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor -- --

hän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän,

Gunvor, joka pitää valtikkaa täällä? -- --

Ja Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä

siitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä... Niin täytyy hänen

koettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi

työskennellä.

-- -- Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain

aikaan.

Herössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon

hymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana.

Ja sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran

vuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa -- -- ja sitten

voi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen.

Gunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan.

Hän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän

väliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä,

uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen.

Mutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä

ääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun -- --

varsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa

vaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa -- kuten silloin.

Silloin voi muisto Gunvorin viime käynnistä täällä esiintyä niin

selvästi, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hänen kasvonsa

jäykistyivät, käyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hän nousi

paikaltansa ja käyskenteli levotonna sinne tänne talossansa... Ja

laineet huuhtelivat rantaa pitkinä hyökyinä ja luoteistuuli tempoi ja

tärisytteli akkunanpuitteita, oven lennähtäessä pamahtaen auki -- kuten

silloin.

Silloin valtasi tuomarin jälleen entinen kiihkeä levottomuus. Silloin

tapahtui väliin että hän teki kuten tuona iltana: kävi muukalaisen

tavoin omassa huoneessaan istumaan oven ääreen, odotellen eikö hän

palaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hänen otsaansa, voi hän

tuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttä povessansa. Ja

hän istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ääniä, odotellen

eikö Gunvor palaisi -- --

Kun hän sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, käsitti tämä

että vanha tuska oli jälleen saanut hänet valtoihinsa, -- että hän

kerta kerralta yhä selvemmin oivalsi, että hän itse oli tehnyt elämänsä

niin köyhäksi.

Silloin hymyili Elin rouva hänelle vakavaa hymyänsä, lohduttaen häntä

sillä, että niinhän melkein kaikki ihmiset tekivät. Ja sitten oli

heidän tyytyminen pirstaleisiin -- --

Mutta hänen piti muistaa, että työtä oli yllinkyllin, enemmän kuin

kukaan ehti suorittaa -- ja että täytyi pysytellä rohkeana ja reippaana.

Elin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck näkee että

hän on oikeassa: työtä on yllinkyllin. Hän on alkanut uskoa, että hän

voi tulla paremmaksi, ja että Gunvor oli oikeassa siinä, että kaikki

voi kääntyä ja oli kääntyvä parempaan päin.

* * * * *

Oli helppo huomata, että tuomari oli muuttunut. Hän ei enää istunut

kotona "janoisena", kuten hänestä muinoin sanottiin. Tuomarin talossa

ei ollut enää väkevän tilkkaakaan. Nyt oli hän alati toimessa. Ellei

hänellä ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hän usein

kokouksia milloin missäkin. Hänellä oli paljon puhumista kalastajille.

Ja minne hän tuleekin -- kaikkialla tapaa hän sydämissä ja mielissä

jälkiä Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hän yhä vielä merellä

ja rannikolla. Useat väittävät että Smalsundetin virta on muuttunut

Gunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinä enää puhalla niin

pahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinä, ettei ainoakaan

kalastaja menetä henkeänsä.

* * * * *

Falck oli tullut lähemmäksi kansaa. Hänen mieltään kiinnitti oppia

tuntemaan noita ihmisiä -- noita ympäröivän luonnon lapsia, joissa

mielikuvitus ja yksilöllisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitä.

Usein oli hänestä, kuin olisi luonto muovaellut heidät ulkonaisestikin

kaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terävät piirteet, nuo silmät, jotka

mielenkiihkeydestä huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo

omituisen kiinteät katseet -- kaikki tuo tuntui kuuluvan ympäröivän

vaihtelevan äärettömyyden yhteyteen. -- --

Heidän soitannollisuutensa, mielenherkkyytensä muistutti italialaisia,

tuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein näki hän

voimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hän näki

nuoria tyttöjä, joiden tukka liehui hilpeästi, joiden nauru kajahti

vallattoman iloiselta; heidän olentonsa uhkui lämpöä -- mutta heidän

lapsellisen raikkaassa muodossansa hän näki silmät, joille elämä jo oli

paljastanut kauhunsa.

* * * * *

Hän puhuu heille minkä mistäkin. Hän tahtoo saada heidät ymmärtämään

yhteenliittymisen merkitystä ja kuinka tärkeätä olisi heille itselleen

ja maalle, että työt järjestettäisiin suurpiirteisemmin.

He ymmärsivät kyllä kaikki, että hän oli tullut heidän ystäväksensä.

Sitten hän suuntaa heidän katseensa henkiseen elämään. Oman maan ja

kaiken maailman elämään ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan

tahtoo hän tutustuttaa heidät.

Varsin huomattavaa oli, että tuomari oli muuttunut. Häneltä riitti

nyt aikaa niin monenmoiseen. Siinä hän nyt makaili, merenpohjaa

kiikaroiden, ottaen eläimiä ja kasveja, mitaten syvyyttä ja lämpömäärää

ja virtoja, -- lämpimiä merivirtoja, jotka jakaantuivat Herön

edustalla, ja kylmiä, jotka virtailivat niitä vastaan, -- voihan olla

mahdollista, että kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistä.

Hänen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin,

ja missä turska oleksi silloin, kun sitä ei näkynyt rantavesillä.

Olivathan monet muut ennen häntä tehneet tuontapaisia tutkimuksia.

Mutta olihan kalastajilla sentään syytä olla hänelle kiitollisia hänen

hyvästä tahdostansa.

* * * * *

Muuan, jossa tuomarin merentutkimukset herättivät harrasta

mielenkiintoa, oli Pikku-Gunn.

Ei kukaan ollut niin nopsa kuin hän huomaamaan milloin tuomari aikoi

vesille. Hänen täytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttämään masto

ja laittamaan vene kuntoon, ja hän se myöskin irroitti veneennuoran.

Lopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjälkeen

saivat nuo retket hänestä uuden viehätyksen.

Hän tiesi että oppiminen kävi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja että useimmat

olivat sitä mieltä että hän oli huonopäinen. Täällä veneessä ei koskaan

voinut huomata mitään sellaista. Oikein häntä hämmästytti nähdä, kuinka

hyvin tyttönen oli selvillä kaikesta mikä koski merta. Ja kuinka hän

voi istua ja tarkata vihureita ja asettaa peräsimen tuulen mukaan! Sen

oli hän varmaankin oppinut Andersilta.

Kun hän kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lähtiessään pyydystämään

lohenmulloja, silloin tiesi tyttönen kertoa kaikenmoista tuosta

veden riistasta. Lydrik oli kertonut, missä suuret kalat pitivät

asuntoa; hän tiesi, että niitä oli aina yhdeksän samassa kuopassa.

Ne olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki,

jotka yrittelivät sinne. Jos joku niistä joutui pois kuopasta, niin

että paikka jäi vapaaksi, silloin päästivät ne yhden sisään, mutta ei

useampia -- --

Niin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltä kuin olisi Pikku-Gunn

luottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin,

kuin kasvatusisänsä tekemiin.

Falckia huvitti käyskennellä tyttösen seurassa, kun tämä asiantuntijan

vakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikä koski merta ja rantaa.

Sisäoloista ja koulusta ei hän koskaan puhunut -- niistä ei hänellä

ollut mitään sanottavaa.

Pian ei Falck enää tullut toimeen ilman häntä. Hänelle oli jotain

aivan uutta saada tällä tavoin pitää tyttöstä luonansa, nähdä hänen

kehkeytyvän kukkasen tavoin, valon ja keväimen ilmiönä, yksin pimeän

talven keskelläkin. Hänen sielunelämänsä kehityksen seuraaminen -- se

tuotti suloista onnea.

Ja sittenhän tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn

komeudessa upeileva puu, yhä vielä voimaa täynnänsä -- edustaen

vanhuuden ihanuutta, saattaen hänet ja kaikki muut kunnioittamaan sitä

valtaa, jonka elämän eläminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhä

pysyi tarmokkaana, ja myöskin kaikkea, mikä väsyneenä ikävöi lepoon.

Voida elää elämänsä niin, ettei tarvitsisi sitä hävetä noiden kahden

parissa -- se oli nyt käynyt tuomarin kunnianhimon päämääräksi.

7.

Pikku-Gunn on tullut siksi suureksi, että hänen täytyy mukaantua

joltisenkin säännölliseen opetukseen.

Mutta hiljaisessa mielessänsä hän on peräti ihmeissään siitä, että

hänen nyt on istuttava sisässä.

Täti puolestansa ihmettelee, että se Gunnista on niin vaikeata. Usein

hän muistelee, millaista oli, kun hän ensi kerran otti Gunnin mukaansa

kirkkoon.

Kun hän sitten koetti saada tyttösen sanomaan, miksi hän oli ollut niin

levoton, sanoi tämä puolustuksekseen että se oli siksi, että Jumala oli

ulkona. Hän istui rannassa odottamassa.

Täti oli tehnyt parastansa saadaksensa hänen käsitteensä oikaistuiksi.

Mutta oli ollut vaikea saada häntä ymmärtämään, että Herra voi olla

sisässäkin, vieläpä kouluhuoneessakin.

Täti koettaa saada hänet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin

ahtaa hän hänen päähänsä piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta

lapsuudenajoiltaan hän muistaa, että niitä ei voi koskaan lukea liiaksi.

Ja on kyllä tarpeen, että hän ahdistelee tyttöä, sillä häntä ei voi

koskaan saada lukemaan läksyjänsä.

Nyt viime aikoina on hän alkanut pelotella häntä sillä, että pappi ei

päästä häntä ripille.

Mutta se ei tee mitään vaikutusta Pikku-Gunniin.

Tyttö katsoo vain häneen tummansinisillä silmillään, katsoo häneen niin

lempeästi -- sillä hän rakastaa tätiä, vaikka lukeminen hänestä onkin

kauheinta mitä hän tietää.

Mutta täti ei voi saada häntä kertomaan, miksi hän ei koskaan lue

läksyjänsä. Hän pysyy järkkymättömästi vaiti, sillä hän tietää että

täti ei ymmärtäisi häntä.

Nyt hänen pitää oppia neulomaan jotain, jota täti sanoo viiniköynnöksen

lehdiksi sileällä pohjalla.

Pikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta että hän oppisi koskaan tuon

taidon. Mutta täti on niin kärsivällinen, vaikka neuleen silmät

putoilevatkin, että Pikku-Gunnin täytyy rakastaa häntä yhä enemmän --

huolimatta siitä että täti kiusaa häntä niin kauheasti.

Hän ei käsitä, miksi täti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa

oppilaita vedetään tukasta ja ajetaan ulos luokasta.

Mutta täti itse käsittää sen kyllä. Kun Pikku-Gunn kohottaa häneen

katseensa mitään puhumatta -- silloin ei hän voi tehdä sitä.

Hän on vakuutettu, että lapsi on huonopäinen.

Kun hän sanoo sen Elin rouvalle, ei tämä vastaa mitään. Jos hän taas

valittaa tuomarille, että Gunn istuu liian vähän kirjansa ääressä,

hymyilee hän vain tuumiskellen että kaiketi hän tutkii sen uutterammin

luonnon suurta kirjaa.

Apua ei täti siten saa mistään.

* * * * *

He istuvat yläkerrassa, täti ja lapsi.

Viinilehtien kimpussa siinä nyt jälleen aherretaan. Sehän nyt ei voinut

olla niin vaikeata.

Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä

sisällä.

Meri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee,

kuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet

liitävät yli hohtoisain laineiden.

Toisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo

ja varjot vaihtelevat, -- näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat

kaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan...

Milloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita...

Pihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä

liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos -- --

Kärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee

hajalle -- --

-- -- Kaukana ha'assa on Pedersenin koira -- senkin tiikeri! Pää ojossa

se hiipii suoraan tuulta vastaan... hitaasti, ikäänkuin kyyristyen

pienemmäksi... Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna...

Se on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja.

Jospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi...

Mutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä

katkismusta.

-- Mitä kaste on?