Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.
Pieni poika kulki tietä pitkin itkien. Joku tuli häneltä
kysymään: "Miksi itket?" Silloin hän vastasi: "Siksi että olen
niin iloinen!" -- "Ja mistä olet niin iloinen?" -- "Siitä, että
olen ihminen."
"Pimeät päivät tulevat maan päälle, mutta valo ei ole kumminkaan
sammuva.
"Totuuden sanansaattajat levittävät salassa pyhää sanaa
sukukunnasta sukukuntaan, ajanjaksosta toiseen, kunnes kansojen
sydämet kerran väsyvät riitaan ja sotaan ja ikävöivät rauhaa ja
lepoa.
"Silloin on läntiseltä maalta, ikivanhasta Loma-maasta, kajahtava
suuri sanoma. Se on ennustava uuden kultaisen ajan koittoa.
"Kadoksiin joutuneet salaiset tiedot löytyvät jälleen, suuri
mestari kokoo lapsensa ja osoittaa heille jälleen, että elämä on
ihanaa."
(Symposionista.)
I
1.
Ylhäältä Herön kartanosta aukenee Grönholmenin ja luotojen ohitse
näköala suurelle avoimelle merelle.
Rantamalla, siltojen ja veneitten välillä, käy arkielämän touhu. Siellä
työskentelevät kädet ja aivot.
Mutta tuonne kauas, missä taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistä
tiet käyvät kauas maailmoille, -- sinne suuntautuvat monen mietteet.
Ja vielä kauemmas, epämääräiseen valkeaan etäisyyteen, mistä näyttää
käyvän teitä iäisyyden maihin, -- sinne liitelevät ajatukset ja unelmat.
Tuo luonto tarjoaa työtä. Se herättää ihmeellisiä mietteitä, aatoksia
ja haaveita.
Ja elämä siellä, jommoisena se eletään pimeinä päivinä ja valohohteen
vallitessa, voi kehkeytyä niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeäksi ja
luonnonraikkaaksi.
Meren silmä valvoo siellä ihmislasten kehitystä.
Rannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat meren
valtavan kohinan, sen syvällisen, lempeän kuiskeen. Ei mikään heistä
vedä vertoja meren äänelle.
He tietävät mitä merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. He
tietävät millaista on, kun vaahto pärskyy ja ulapoilta kajahtelee
kellonsoitto -- tuonen kootessa riistaa.
Nuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittävät mielen rohkeaksi.
He tuntevat myös valoisan kesäyön sävelmän, valtavan kaihon, joka siinä
väreilee, -- siitä syventyy heidän silmiensä katse.
Kesäisen päivän he myöskin tuntevat, jolloin meri kimmeltää
aurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iäisyyden riemua. Se
vihkii heidät elämään.
* * * * *
Ihanaa kuten muinoin on yhä vieläkin Herön kartanossa.
Ihmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri on
muuttumaton -- ja tunturit.
Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin
pehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista,
pitkähköä aallonkohinaa -- joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.
Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta --
vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät
ne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen
syvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.
Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä
kesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen
ulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli
syvyyksien.
Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua
kyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana
ja uteliaana -- kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.
Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja
puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat
rinnatusten. Olipa sää millainen tahansa,missään ne eivät viihdy niin
hyvin kuin Herön kartanon rannassa.
Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä
työtä yllinkyllin.
Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä
mallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.
Ja -- olipa sää millainen tahansa -- lintujen ja veneitten ja ihmisten
joukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.
Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa
on Grimm, vahtikoira.
Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla on
yhtä kiire kuin aikuisillakin.
Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan
aikaa olla sisällä.
Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma
tuntuu hänestä tukahduttavalta.
Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne
liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu,
-- nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään
hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää
siipiparia.
Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä
lokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.
Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä
rannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän
siellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden
riistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden
alkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.
Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa,
ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa.
Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa
ylöspäin.
Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien
täytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy
laskeutua veteen nukkumaan -- ja merilevät kähertyvät ja käyvät
suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.
* * * * *
Pikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänet
oivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta.
Hän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinut
kyllästyä siihen.
Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisi
olla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut.
Täti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskas
sumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänen
mielestänsä ollut pidettävä sisällä.
Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä --
silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen
hiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja
haahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivät
olleet niin tyytyväisiä kuin silloin.
Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri
paikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina.
He olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille.
Jokainen rannalle tulija loi häneen katseen.
Hesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä että
hän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisen
joutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn.
Mutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntä
kalastajien lapseksi -- sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat
ja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuin
olisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa.
Senhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvor
ottanut omaksensa -- ja _se_ oli saanut perinnöksi lahjan että kävi
aina enemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi.
Pikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet
opettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalat
kuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut.
Kun hän oli täyttänyt kuusi vuotta, arveli täti että oli aika alkaa
opettaa hänelle jotakin.
Elin rouvan mielestä ei ollut tarpeen vielä vaivata häntä sillä.
Silloin pudisti täti päätänsä ja näytti huolestuneelta.
Pikku-Gunnia ei nimittäin saatu pysymään poissa rannasta.
Sisässä aikuisten seurassa oli hän vähäpuheinen.
Tuolla alhaalla kuljeksi hän puhellen ääneen kiville, linnuille ja
merelle.
Hänen oli tullut tavaksi käyskennellessään rannassa sanoa ääneen kaikki
mitä ajatteli.
Hän ei ollut muiden lasten seurassa. Hän ei kaivannut seuraa. Olihan
hänelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitä hän halusi, ja sitten oli
hänellä Grimm, joka seurasi häntä niin kiltisti kaikkialle.
Joka ilta kertoi täti hänelle Jumalasta. Niin keskusteli sitten
Pikku-Gunn väliin hänenkin kanssaan alhaalla rannassa.
* * * * *
Eräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisi
oppia neulomaan.
Mutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekiel
sisään. Ja sitten hän sanoi: -- Nyt tulee aika myrsky, meri käy
valkoisena ulkoluotojen ylitse.
Silloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä.
Ulkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakoveden
aikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä,
pikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinne
tänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat ne
hurjiksi valkoisiksi hevosiksi.
Pikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun ne
rynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä,
kuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisi
ketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa.
Sinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille.
Mutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: -- Ei haittaa että hän
tottuu joka säähän!
Usein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönen
pakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallion
viereen.
Toiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuli
ajoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei
sitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa.
-- Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. -- Hän on varsin
järkevä!
Ei auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että
Falck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista.
Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei
koskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan?
Eihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itse
kasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona.
Mutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiselta
niin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsi
vain.
Samaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraa
sanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonka
täytyi niin varhain lähteä pois, -- lahja tuonen mailta.
Tämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopista
synkät muistot.
Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken.
Mutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hän
myöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä.
Ja aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnut
niin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti.
Ellei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Silloin
täytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita.
Kernaimmin hän turvautui tätiin.
Eräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat
omituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksi
silmäksi.
Hän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katseli
maailmaa?
Ja Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikki
mitä hänen mielessänsä oli.
Tuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestä
että tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki.
Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja.
Se johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin ja
mielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa.
Se, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuli
usein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja
rikastuttaen hänen tunnelmiansa.
Hänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita.
Hänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oli
aikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä.
Kun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oli
Elin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunn
vielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorin
kaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan.
Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oli
uskaltanut lausua nuhteen.
Mutta Elin rouva oli sanonut: -- Ei se vahingoita! Herön suvun naisten
on täytynyt karaistua varhain.
Sitä ei lapsi unohtanut koskaan.
* * * * *
Pikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtui
jotain, joka jätti jälkiä koko hänen elämänsä ajaksi. Hän heräsi yöllä
huutoon, joka kuului ulkoa. Hän kavahti istualleen pelästyneenä.
-- Täti, etkö kuullut jotain?
Täti ei nukkunut, mutta hän oli käynyt hiukan kuuroksi viime aikoina.
Hän ei ollut kuullut mitään.
-- Paneudu pitkäksesi, ystäväiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellä
huutelee niin ilkeästi! -- Ja hän kääntyi seinään päin ja nukkui.
Hetken kuluttua kuuli Pikku-Gunn huudon uudistuvan.
Silloin pujahti hän ulos vuoteestansa akkunan luona olevalle pöydälle
ja katsoi ulos valoisaan yöhön.
Vene oli joutunut karien keskelle. Hän näki kuinka se kaatui kumoon,
jääden uiskentelemaan talka [emäpuu] pystyssä.
-- Joku on hukkumaisillaan!
Hän pyrki huutamaan sen, mutta ääni petti, -- se kuului vain kuiskeena.
Täti ei kuullut mitään. Hän nukkui. Silloin juoksi Pikku-Gunn pois,
valkoinen yöpuku yllään.
Hän juoksi renkitupaan, hän halusi herättää Sörenin ja Kjeldin. Mutta
heidän ei ollut helppo herätä.
He olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet
sikeään uneen. Heitä ei haluttanut lähteä ulos. Ei kumpikaan heistä
nähnyt mitään erikoista. He arvelivat myöskin, että kuikka siellä vain
huuteli.
Mutta lapsi seisoi heidän edessään kuin nuhteleva Herran enkeli. --
Teidän täytyy tehdä se, mikä on oikein, -- Jumala tahtoo sen!
Tuo karisti unet heidän silmistänsä. Sören sai tavallisen tarmonsa.
Äkkiä olivat he pukimissa ja ulkona.
Mutta he eivät saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisään vuoteeseen. Hän
juoksi heidän edellään rantaan, ikäänkuin pakottaen heidät juoksemaan
mukana.
Rantaan tultuaan näkivät hekin, mitä merellä oli tapahtunut. He näkivät
kumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillä ja erottivat juuri kaksi
päätä mainingin harjalla.
Kjeld arveli ettei olisi helppoa päästä matkaan kuohujen keskitse.
Silloin pelästyi Pikku-Gunn, etteivät he tahtoisi ollenkaan lähteä.
Siinä tapauksessa menisi hän itse veneeseen, hän tahtoi hukkua, kuten
nuo tuolla kaukana.
Mutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat näkymättömät kädet
lykänneet sen matkaan. Ja vasta nyt Sören heräsi täysin valveille.
Pontevasti piteli hän peräsintä, huutaen komentosanansa kautta aaltojen
kohinan.
Pikku-Gunn jäi seisomaan rannalle.
Ohut yöpuku hulmusi ja läpätteli tuulessa; hän ei huomannut sitä. Hänen
katseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpäin, veden kohisten
huuhdellessa keulaa ja partaita. Hän näki kuinka laineet singahtelivat
sen ylitse ja kuinka rengeillä oli täysi työ ammentaessa vettä veneestä
ja hoitaessa purjeita.
Mutta sekä Sörenillä että Kjeldillä oli tunne, että nuo ankarat
lapsensilmät seurasivat heidän matkaansa. Ja näytti siltä, kuin
tuottaisi se onnea. Vene kohosi ylös aallonharjoille, se pyörähteli
sinne tänne hyrskyjen kiidättämänä, mutta sen retki kävi sittenkin yhä
eteenpäin.
Mutta tyttö seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmät
avoauki ulapalle -- sillä haaksirikkoutuneiden vene pyörähti ympäri
joka kerran kun hyökyaalto tuli, ja joka kerran hän näki noiden
kahden miehen taistelevan hengestänsä meren kanssa. Hän kuuli heidän
hätähuutonsa.
Hän pani kätensä ristiin.
-- Jumala, joka olet siellä ylhäällä, anna heidän tulla ajoissa, --
Sörenin ja Kjeldin -- --
Nyt hypähti toinen pelastajista kannelle -- tyttö näki käsiparin
kurottuvan häntä kohden... Hän nosti ensin toisen, sitten toisen
haaksirikkoontuneista alukseen.
Nyt kääntyivät he tulemaan rantaa kohden.
Silloin tunsi Pikku-Gunn, että häntä paleli. Hän juoksi kartanoon
takaisin, nousi hiljaa portaita ylös ja pujahti huoneeseensa.
Täti ei huomannut mitään.
Aamulla nousi Pikku-Gunn varhain ja kiiruhti renkituvan luo.
Siellä tapasi hän Sörenin, joka kertoi että molemmat pelastuneet miehet
makasivat siellä sisällä.
Hän oli juuri käynyt viemässä heille kahvia paloviinan kera. He voivat
aivan hyvin, heidän ruumiinsa vain tuntui hiukan jäykältä, ja toinen
oli hiukan hellä kupeestaan, veneestä saamastaan töytäyksestä.
Sörenin täytyi luvata Pikku-Gunnille ettei kertoisi mitään.
Mutta kun tuomari tuli, oli hän kuullut kaikki ja kertoi kuulemansa
Elin rouvalle.
Pikku-Gunn noudettiin sisään ja toimitettiin vuoteeseen. Hän vakuutti
ettei ollut vähääkään sairas, mutta sinä päivänä ei kukaan välittänyt
hänen puheestansa.
2.
Päivänmatkan päässä pohjoiseen Herön kartanosta, sisämaahan päin,
sijaitsi Jarlsvikin vanha sukukartano. Siellä oli vuosisatoja asunut
ylväs suku, joka oli samaa juurta kuin Herön suku ja oli ollut yhtä
mahtava kuin sekin.
Entisajoilta kerrottiin vielä, että siellä oli ollut tynnörin täydet
kultaa kellareissa, ja suvun jäsenistä oli toinen toisensa jälkeen
ollut kuninkaan jaarli.
Nuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttä
kalua. Nyt oli suvusta enää jäljellä yksi ainoa poika. Tämä oli
Hesekiel Jarlsvik, joka eleli Herön kartanossa.
Hänen isoisänsä aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois
suvun hallusta. Ja hänen isänsä oli saanut käyskennellä tuossa suuressa
tyhjässä talossa, jossa oli niin pitkät käytävät ja leveät portaat.
Hänen vaimonsa oli kuollut varhain, niin että hän sai kulkea siellä
yksin, haluttomana työhön, kaihoten vain saada elää kuten hänen
edeltäjänsä. Lopuksi oli hän ruvennut juomaan.
Kolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellä tuskin
ollenkaan. Kerrottiin että isäntä piteli pahoin molempia lapsiansa.
Kun sitten ehdittiin niin pitkälle, että hänen olisi täytynyt luovuttaa
loput omaisuudestansa muille, pelastautui hän naittamalla tyttärensä
sille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hän oli jäänyt
entisille teloillensa.
Mutta näihin aikoihin katosi neljantoistavuotias Hesekiel eräänä yönä.
Hänen sisarensa oli lähettänyt hänet Heröhön. Hän tahtoi pelastaa pojan
siitä elämästä, jota nyt elettiin Jarlsvikissa.
Sillä onnea ei hän suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun
Jarlsvik. Ihmiset tiesivät kertoa, että hänen isänsä oli pakottanut
hänet tähän avioliittoon, ja että hän oli myöntynyt pelastaaksensa
heidät molemmat häpeästä ja säästääksensä suvun nimeä.
Hänen miehestänsä kerrottiin, että hän oli ihminen, jonka jäljissä
seurasi onnettomuus. Usein ei häntä nähty, ei kukaan ollut kohdannut
häntä muulloin kuin hämärissä tai yöllä. Silloin seurasi häntä aina
musta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nähnyt sitä koiraa päivällä.
Hän oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat että hän oli
suomalainen. Hän oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hänellä oli
miellyttävä käytöstapa. Mutta hänen katseensa oli synkkä. Kenenkään
ei onnistunut saada selville mistä hän oli tullut, mutta kaikki
olivat vakuutetut että hän oli tehnyt jotain pahaa. Hän ei kernaasti
näyttäytynyt suuremmassa seurassa.
Melkein heti hän oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elämästä
kartanossa kerrottiin kammottavia juttuja.
Oli onni Sigrun Jarlsvikille että hän sai ainoastaan yhden lapsen. Tämä
oli poika, ja hän sai suvun nimen Hesekiel. Hän oli ihmeellinen lapsi,
sanoivat ihmiset. Melkein syntymästään saakka hänellä oli ollut niin
ankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitä näki.
Sissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa
monenmoista niiltä ajoin.
Kun poika oli noin viisi, kuusi vuotta, kuoli hänen äitinsä.
Tämä oli ollut vuoteen omana koko syksyn.
Kukaan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.
Hän tahtoi että vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinä lepäsi hän
pitkät pimeät yöt, kasvot käännettyinä kohden taivasta. Hän odotteli,
eikö aurinko saapuisi. Hän olisi halunnut nähdä sen ennen kuolemaansa.
Viime iltana, jolloin hän eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hänen
vuoteensa ääreen. Hän oli saanut isältään kymmenäyrisen. Aamulla aikoi
hän mennä ostamaan sillä jotakin äidille.
Äiti ei tarkannut hänen puhettansa.
-- Hesekiel, sanoi hän, -- pikku lapsukaiseni!
Hän kurotti kätensä lapselle.
-- Sinäkö siellä olet, pienokaiseni? Oi, jos voisit auttaa minua,
niin että minä saisin rauhallisen kuoleman ja makaisin kristillisesti
haudattuna tuomiopäivän tullessa!
Portaat narahtivat raskaiden askelten painosta.
Hän vaikeroitsi.
Poika ymmärsi että hänen isänsä ja isoisänsä siellä tulivat... ja että
he olivat juovuksissa.
Hän kirkaisi ja heittäytyi sänkyyn. Hän tahtoi suojella äitiänsä.
Mutta äiti oli jo tyyntynyt. Hän oli jo hengenlähdössä.
Hitaasti kävi juopuneiden kompuroiminen portaita ylös. Kun he tulivat
sisään, oli siellä hiljaista. Taivaan Herra oli ollut laupias. Sairas
oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.
Ja poika oli nukahtanut, kädet hänen kaulassansa.
Senjälkeen oli elämä Jarlsvikissä käynyt vielä yksinäisemmäksi kuin
ennen.
Mutta kerran tapahtui, että taloon tuli vieraita naisia.
Siellä pidettiin upeat pidot ja tanssittiinkin, vaikka suruvuosi ei
vielä ollut kulunut loppuun.
Sinä yönä paloi vanha talo poroksi perustuksiansa myöten. Nipin napin
ehtivät ihmiset pelastautua. Hesekieliä ei kukaan ollut muistanut, kun
nyt Sissel muori ei enää ollut siellä.
Poikanen oli maannut yksin äitinsä entisessä huoneessa.
Hän oli herännyt valohohteeseen ja meluun, mutta ei ollut oikein
ymmärtänyt mitä talossa tapahtui. Kumminkin ajatteli hän että olisi
parasta laittautua sieltä tiehensä. Hän päätti piiloutua varsan luokse
talliin.
Hän oli täysissä pukimissa. Se ei ollut mitään harvinaista nykyisin,
kun ei ollut ketään, joka olisi pitänyt hänestä huolta.
Hän otti mukaansa mitä hänellä oli piirongissa, sekä äitinsä kellon,
jonka hän oli saanut omaksensa. Niin hiipi hän talosta ulos.
Isä hämmästyi nähdessään hänet seuraavana aamuna. Hän ei ollut voinut
otaksua muuta kuin että poika oli menehtynyt liekkeihin.
Tuon päivän jälkeen saivat he asua renkituvassa. Thorer Branten
omaisuudesta ei ollut enää paljon jäljellä. Puuttui varoja uuden talon
rakentamiseen.
Nyt oli Jarlsvik käynyt vieläkin soveltumattomammaksi oleskelupaikaksi
lapselle.
Ainoa olento, johon Hesekiel siellä voi turvautua, oli varsa.
Niiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina,
katsoi hän että se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hän kuuli sen
vienon hirnunnan, kävivät hänen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi
hänen luonansa, katsoi häneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista
turpaansa hänen käsiinsä, hakien sokuripalaa -- silloin oli hän
onnellinen.
Eräänä päivänä se myytiin.
Että isä oli voinut tehdä siten -- se saattoi Hesekielin pelkäämään
häntä entistä enemmän. Hän oli alkanut kutsua häntä Thorer Branteksi,
kuten kaikki muut.
Siitä päivästä saakka oli hän alkanut oleskella rannassa Lydrikin
luona. Tämä oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli
jonkunmoinen renkipoika.
Hän oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistä.
Monet olivat nähneet Thorer Branten pitelevän häntä pahoin. Sanottiin
että hän oli hänen oma poikansa.
Hesekiel näki että tuolla pojalla oli vielä pahemmat päivät kuin
hänellä itsellänsä. Siksi tuli hän hänen ystäväksensä.
Hän seurasi Lydrikiä kaikkialle, -- metsästämään pöllöjä ja hakemaan
kalliojyrkänteiltä kotkanpesiä. Lydrik oli näet varsin ovela. Hän
haki käsiinsä poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat
saukoilta. Hän tiesi myöskin että pöllöt tekivät pahaa tuhoa haahkoja
hävittämällä.
Hän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä
istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin
silmin.
Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he
selkäsaunan Thorer Brantelta.
Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyliänsä tällaisesta elämästä. Hän
tuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä
tiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä.
Mutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin
kuoliaaksi.
Eräänä iltana oli hän yksin rannassa.
Mereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo
valaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten
niin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla.
Mutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen -- varmaankin kaikesta
siitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä.
Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta,
jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta.
Tuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran
oli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä.
Samassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös.
-- Taivaan urut soivat, sanoi hän.
Mutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan.
Ja Sissel muori tuli hänen luoksensa.
-- Joutsenparvi siellä liitää talon ylitse, sanoi hän. Sen piti
ennustaa onnea.
Hesekiel tuijotti myöskin ilmaan.
Hän näki viisitoista joutsenta lennossa. Hän näki niiden valkoiset,
ylväät kaulat kurotettuina eteenpäin kirkkaassa ilmassa.
Lintujen kadotessa näkyvistä menivät muut sisään. Mutta Hesekiel jäi
paikoilleen, kuunnellen voisiko vielä kuulla jotakin.
Siinä seisoskellessaan tunsi hän äkkiä omituista tyhjyyttä povessansa.
Hänet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja
lempeätä ja vienoa... hän kaihosi sellaista oloa, ettei hänen isänsä
löisi häntä.
Hän alkoi juosta, -- minne, sitä hän ei tiennyt, sisäinen tunne pakotti
hänet siihen.
Seuraavana päivänä matkusti Thorer Brante jonnekin.
Silloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hän
puki yllensä parhaat pukimensa ja läksi kotoa.
Hänessä oli herännyt epämääräinen kaiho nauttia elämästä. Sinä päivänä
tahtoi hän pitää hauskaa, ja hän tiesi että kun ihmiset halusivat
huvitella, pukivat he yllensä pyhävaatteet ja menivät vierailulle.
Hän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan
tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi että hänen
oli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä.
Hänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel.
Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja
hänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä.
Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli
turvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan.
Tämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen
kirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet
punaisiksi.
Hän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli
niin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa.
-- Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä... oli oikein kiltisti, että
tulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua...
Poika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen.
-- No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä? Poika käännähti häneen
päin.
-- Ei, en minä tahdo mitään.
Että Marika tarjoaisi hänellekin kahvia, sehän ei ollut
ajateltavissakaan. Eikä hän tarjonnutkaan. Hän kävi vain istumaan ja
alkoi särpiä kahviansa.
-- Vai niin, ettei sinulle pidä kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin
myrkkyä sille, joka ei siitä välitä!
Sitten ei puhuttu sen enempää.
Istuttuaan hetkisen nousi poika, nyökkäsi ja sanoi hyvästit.
Ja niin hän meni.
Hän oli erittäin tyytyväinen retkeensä. Olihan hänkin nyt kerran ollut
kylällä huvittelemassa.
Mutta kun hän tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hän oli
juovuksissa ja vaelteli talossa piiska kädessä.
Hesekiel juoksi tiehensä, piiloutuakseen häneltä.
* * * * *
Tämä kesä toi mukanaan muutoksen poikasen elämään.
Vanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin
Herön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi
järjestys.
Näin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus.
Kun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa
mukaansa. Lydrikin otti hän myöskin.
3.
Herön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin
pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle.
Hän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin
rouvan oikea käsi.
Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin
olisi ollut hänen äitinsä.
Nyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia
asukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi,
mutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut
muiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen,
varsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä.
Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut
kokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias.
Niinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo.
Mutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli
nimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut
tälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä
nimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin
syytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun
poikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa
kertomuksilla suvun komeudesta.
Janine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle.
Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan
valtakuntaan.
Hänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän
kutsua Hesekieliä isäksi.
Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan
tietää tämän.
Ensi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää
turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta
riippui sinikelloja ja päivänkakkaroita.
Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä
poikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa.
Mutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin
paljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja
päässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä.
Häntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi.
Silloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin.
Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia
pyörteitä ja pieniä putouksia.
Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni
neljännestunnin -- veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan.
Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja
läksivät matkaan liian aikaiseen.
Nyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka
laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä.
Hesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa.
Hän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi
veden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan.
Ja mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä
pitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä
sellaisina -- --
Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä.
Eräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän
havaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä
oli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä
kalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka
ne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän
myöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään.
Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa,
ja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät
niiden yritykset onnistuneet.
Thorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne
onneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja
pieksivät vettä vihoissaan -- ja sitten oli tullut pyörre, joka oli
vienyt ne mukanaan syvyyteen -- --
Toisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja
lennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen
poimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se
sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena.
Ihmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel
tiesi että kaikki oli totta.
Thorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista
havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden.
Kerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden
parrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine.
Hän oli joka päivä käynyt poikasta etsiskelemässä. Mutta tämä ei ollut
koskaan löydettävissä, ei ruoka- eikä maatapanoaikaan.
Nyt tästä piti tulla loppu. Janine ei pitänyt siitä, että hän oleskeli
tuon ilkeän virran lähettyvillä.
Samaa mieltä oli isäkin.
Mutta muutaman päivän kuluttua oli poika jälleen kadoksissa.
Kun hän tuli kotiin, oli hänen takkinsa rikki, ja toisessa silmässä oli
mustelma.
Ei kukaan saanut häntä sanomaan, niissä hän oli ollut.
Tämä uudistui päivä päivältä. Ja aina palasi hän yhtä kurjassa
kunnossa. Pian ei hänen puvussansa enää ollut yhtään ehyttä paikkaa.
Silloin päätti Janine kerran seurata hänen jälkiänsä.
Hän seurasi häntä aina harjulle saakka, missä Sören asui.
Siellä näki hän, kuinka kaksi Sörenin pojista tuli ulos. He
laskeutuivat harjua alas navetan taakse.
Sinne meni Pikku-isä myöskin. Ja sitten he alkoivat tapella.
Janine ei ollut elämässään nähnyt mitään sellaista -- niin uljaasti
puristi Pikku-isä kätensä nyrkkiin ja kävi toisten kimppuun. Ja
kumminkin oli hänellä kaksi vastustajaa, ja molemmat häntä itseään
suuremmat.
Toinnuttuaan hämmästyksestään meni Janine tappelevien väliin ja vei
Pikku-isän mukanaan kotiin.
Nyt täytyi poikasen pysytellä muutamia päiviä sisässä. Kaikki hänen
vaatteensa olivat korjauksen tarpeessa.
Isä Hesekiel nauroi. -- Meidän täytyy keksiä jotain muuta huvia, sanoi
hän.
Eräänä päivänä toi hän hänelle pienet merisaappaat ja veti ne hänen
jalkaansa. Sitten hän vei hänet mukanaan Heröhön.
He kulkivat rantaa pitkin.
-- Voit olla täällä, sanoi hän, viitaten siihen suuntaan, missä
Pikku-Gunn hääriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kärsivällisenä
kivellä, häntä katsellen.
-- Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hän, jatkaen matkaansa
suolaamoon.
Pikku-Gunn oli nähnyt isä Hesekielin ja juoksi hänen luoksensa,
tarrautuen hänen käsivarteensa.
Sitten tulivat sekä hän että Grimm Pikku-isän tykö.
Tämä seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasäärin, kuten Thorkelin oli
tapana.
Tulija oli kaiketi tuo Herön tyttö, oli parasta esiintyä arvokkaasti.
Hän katsoi merelle, ennustaakseen päivän säätä.
Pikku-Gunn tuli suoraa päätä hänen luoksensa.
Poikanen käännähti hiukan hänestä poispäin ja katsoi jälleen merelle.
-- Näyttää siltä, kuin saisimme sumua.
Jotainhan hänen täytyi sanoa.
Silloin meni Pikku-Gunn aivan lähelle häntä. -- Kukas sinä olet?
Poika ei vastannut, käännähti vain ja tuijotti häneen.
-- Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, -- ja
Pikku-isä. -- Hän nauroi.
-- Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi.
Tyttö hymyili. Sitten sanoi hän: -- Emmekö voisi mennä venehuoneeseen;
näytän sinulle jotain.
Siihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas.
Tyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti
itsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli
vene.
Venehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa.
-- Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen
vesille.
Ja sen he tekivät.
Mitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan.
Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin
valkoiset lokinsulat, pilkku päässä.
Mutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman
mitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut
muuta alusta kuin tuo kurja proomu.
Hän mietiskeli, eikö hänkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten
Pikku-Gunn.
Kun he palasivat maihin, jäi hän katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti
veneen.
Tuntien voimakasta halua näyttää kuntoansa, otti hän kiven, tähtäsi,
kumartui taapäin ja singahutti sen menemään.
Kivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkän matkan päähän.
-- Koetapas sinäkin! sanoi poika ivallisesti.
-- Sitä ei minun tarvitse tehdä, sanoi tyttö tyynesti. -- Tämä on minun
rantani.
Sitten he erosivat. Tyttö läksi tiehensä Grimmin seurassa. Poikanen
laskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin että se räiskähteli hänen
ympärillään.
-- Pidä varasi ettet huku, huusi tyttö nauraen hänen jälkeensä.
Hän pysähtyi. Hänestä tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut
hänet.
Se tunne ei ollut miellyttävä.
Hän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi
merisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat
ja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten
miesten tavoin.
Hän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa
alas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat
seuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla
matalikolta avovedelle.
Tuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi.
Toisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku --
pienikasvuinen mutta tanakka, -- -- ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin
askelin, uudet merisaappaat jalassa!
Mutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa
ylöspäin.
Nyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen.
Hän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä
pikku särkiä.
-- Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti.
Tyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen.
Silloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse.
-- Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta
on olla poika!
Silloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen
toisiaan kiireestä kantapäähän.
-- Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn
arvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä.
Päästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään. Tädin oli mahdoton
saada häntä sanomaan syytä.
Kului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön
rannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei
luonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon
oli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana.
Eräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori
kahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa
olivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta
täynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla.
--
Mutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä
tiehensä.
Silloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta.
Hän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän
välinsä olivat hiukan kireät.
Hän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa
kätensä.
-- Nyt teistä pitää tulla ystävykset!
Silloin täytyi myös Pikku-Gunnin kurottaa kätensä esiin.
Hesekielin syvää, soinnukasta ääntä noudatettiin näet rannassa
empimättömämmin kuin kenenkään muun käskyjä. Pikku-Gunn ei voinut
kuvaillakaan muuta kuin että kaikkien täytyi tehdä mitä Hesekiel tahtoi.
Ja he ottivat toisiaan kädestä. Silloin kyyneltyivät kummankin silmät.
4.
Eräänä päivänä keskikesällä tuli Pikku-Gunn soutaen pienessä veneessään
Hesekielin talolle.
Hesekiel seisoi laiturilla ja näki hänen tulevan. Tuo näky saattoi
hänet hymyilemään. Kun tyttönen pisti pienet, sirot aironpäät veteen,
oli näet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari.
-- Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni!
Nyt oli niin, että joka ikinen kevät tuli suuri kalalokki asustelemaan
hänen venehuoneessansa.
Ja nyt tahtoi Pikku-Gunn mennä katsomaan, oliko se siellä.
Isä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei
kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta.
Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan.
Nyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän
oli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa.
Nyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä.
Pikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he
purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla.
He aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran
keväällä.
Tyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti
kuin eristetyn järven, -- niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori
sulki näköalan.
Rannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana
veden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen.
Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä
ja hiljaista, -- ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi
liikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista
solinaa.
He olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti.
Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa.
-- Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti.
Hän katsoi ympärilleen arvostelevasti.
-- Minusta tämä muistuttaa Bergeniä!
Hän halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevämmyyttään. Hänhän oli jo
alkanut käydä koulua.
Mutta tyttö nauroi hänelle. Sen tiesi hän hyvin, että Bergen oli
kaupunki.
Se harmitti Hesekieliä. Hän loi jälleen katseen ympärilleen.
-- Minusta tämä on huono paikka. Eihän täältä saisi ruokaa edes
yhdellekään lehmälle -- --
Pikku-Gunn käännähti ja katsoi häneen hetkisen.
-- Oletpa sinä aika kummallinen, sanoi hän.
Sitten veti hän poikasen mukaansa.
Mutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät.
Hän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa.
Hän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja
ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota
keltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut
kultavyö.
Kauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut
niin kauan, että se jo oli sammaltanut. Vesi pulppusi esiin vanhoista
suluista hienoina suihkuina.
Hesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän
hiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn
ollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He
voivat säilyttää sen aivan vain itsellensä.
Ja monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne
yhdessä.
Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia.
He kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa --
ehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä -- mutta he
löysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen
toisillensa... tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä...
ja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään
tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen.
Sitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä
pursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät
joillekin salaisille väylille... siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin
silkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa -- --
Lapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat
suljetut muilta.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa
ulkosalle.
Rannalla seisoivat näet Herön lehmät odotellen veden laskemista. Ne
halusivat Grönholmenille. Siellä kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivät.
Pikku-Gunn ja Grimm löysivät pari kiveä, joilla sopi istua. He
seurasivat jännittyneinä rantanäytelmää. Pikku-Gunn tahtoi että
Hesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatähti voi juosta rantaa pitkin.
Se ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin
syvälle, että se nousi sille yli polvien.
Mutta poikanen ei katsonut lehmiä eikä käynyt istumaan.
Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella.
Ulkona merellä kävi valoa välkkyviä teitä. Hän mietiskeli, mahtoivatko
ne viedä aina Enkelantiin saakka -- --
Serianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hän oli
opettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hänelle hyödyksi,
kun hän tuli suureksi ja läksi merille -- -- Nyt eilen illalla, kun
Serianna povasi kahvinporoista, sanoi hän Pikku-Gunnista että hän
joutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin -- --
Siitä ei poikanen ollut pitänyt. Hän seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena.
Nyt tuli kotka liitäen. Se kävi istumaan luodolle häntä vastapäätä.
Hän tuskin huomasi sitä.
Hän meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hän oli hetken
vaiti, mutta lopuksi täytyi hänen saada se sanotuksi.
-- Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin että joudut Enkelantiin?
Gunn ei kuunnellut häntä. Kultatähti kahlata luntusteli niin rohkeasti
ja oli joutunut vesikuoppaan.
Hesekielin täytyi toistaa kysymyksensä. Silloin olivat sanat aivan
katketa hänen kurkkuunsa.
-- Sillä muutoin voisimme ainiaan olla täällä yhdessä, lisäsi hän.
Silloin kääntyi Gunn häneen päin ja katsoi häneen syvällisellä
lapsenkatseellaan.
-- Sen lupaan sinulle, sanoi hän. Ja hän vahvisti lupauksensa
kädenlyönnillä.
Niin oli se siis päätetty varmasti ja järkkymättömästi. Niin käsittivät
he sen molemmat.