olisin sitte enää seuraavalla kerralla voinut käyttää tekopartaani ja
arapialaista pukuani? Panitte minut kiusalliseen asemaan, mutta lopuksi
onnistuin saamaan lausutuksi pari sanaa egyptiläiselle upseerillenne,
joka auttoi minua karkaamaan."
"Aah, Mahomet Alille!"
"Käskin hänen pysymään vaiti. Minun oli kuitattava tilini teille. Mutta
kahdeksalta syömme päivällistä, kapteeni Joyce. Elämme täällä
yksinkertaisesti, mutta luullakseni voin kestitä teitä hiukan paremmin
kuin te Kurkurissa minua."
Luku Koraanista.
Monet tunsivat Alphonse Lacourin hänen vanhoina päivinään. Vuoden 1848
kapinasta asti, kunnes hän Krimin sodan toisena vuonna kuoli, oli hän
aina tavattavissa samassa Provence-kahvilan nurkassa St. Honoré-kadun
varrella; hän tuli sinne kello yhdeksän iltaisin ja läksi pois sitte
kun ei enää löytänyt ketään, jonka kanssa olisi jutellut. Tarvittiin
jonkunverran itsensähillitsemistä tuota vanhaa diplomaattia
kuunnellessa, sillä hänen historiansa olivat hyvin uskomattomia ja hän
oli nopea huomaamaan pienimmänkin hymyn vilahduksen tahi kulmakarvojen
kohotuksen. Silloin suoristi hän pitkän pyöreän selkänsä, nosti
voimakasta leukaansa ja hänen r:nsä sorisi kuin rumpu. Ja silloin oli
kuulijan hyvä poistua.
Muistetaan kyllä vielä hänen historiansa Talleyrandista ja viidestä
ostroninkuoresta, ja hänen tavattoman hullu kertomuksensa Napoleonin
toisesta käynnistä Ajacciossa. Edelleen hänen sangen seikkaperäinen
romaaninsa (johon hän ei milloinkaan johtunut, ennen kuin alkoi
tyhjentää toista viinipulloaan) keisarin paosta St. Helenan saarelta --
kuinka hän eleskeli kokonaisen vuoden Filadelfiassa, sill'aikaa kun
kreivi Herbert de Bertrand, joka muka oli hänen elävä kuvansa, edusti
häntä vankeudessa. Mutta kaikista hänen historioistaan tunnetuin oli
juttu koraanista ja ulkomaanministerin kuriirista. Ja kuitenkin, kun
monsieur Otton muistiinpanot julkaistiin painosta, huomattiin että
vanhan Lacourin uskomattomissa väitteissä todella oli perää.
"Tietäkää monsieur", oli hänellä tapana sanoa, "että jätin Egyptin
sitte kun Kleber murhattiin. Olisin mielelläni jäänyt, sillä minulla
oli parhaillaan tekeillä käännös Koraanista, ja meidän kesken sanoen
minä siihen aikaan tuumailin kääntyä muhametinuskoon, sillä minua hyvin
suuresti miellyttivät sen terveet periaatteet avioliitosta. Mutta ne
olivat tehneet uskomattoman erehdyksen kieltäessään viinin, ja siihen
kallioon aina ajoi karille se mufti, joka koetti käännyttää minua. Kun
vanha Kleber kuoli ja Menou tuli ohjaksiin, tunsin olevan ajan siirtyä.
Minun ei sovi puhua omasta kyvystäni, monsieur; mutta ymmärrättehän
ettei mies mielellään anna aasin ratsastaa niskassaan. Otin mukaani
koraanini ja paperini Lontooseen, jonne ensimäinen konsuli oli
lähettänyt monsieur Otton tekemään rauhansopimusta, sillä sekä
ranskalaiset että englantilaiset olivat kovin kyllästyneitä sotaan,
jota oli kestänyt kymmenen vuotta. Tässä suhteessa olin suureksi
hyödyksi monsieur Ottolle englanninkielen taitoni perusteella ja
myöskin, jos sanonkin sen itse, luontaisen lahjakkaisuuteni kautta. Ne
olivat onnellisia päiviä mitkä vietin Bloomsbury squaren varrella.
"Monsieur Otto, lähettiläämme, oli hirveässä puuhassa tuon
rauhansopimuksen kanssa, ja koko hänen esikuntansa oli vähällä nääntyä
kuoliaaksi. Englannin ulkomaanministerinä oli milord Hawkesbury ja
hänen kanssaan meidän oli väitteleminen. Voitte ymmärtää, ettei se
ollut mitään lastenleikkiä. Kymmenvuotisen sodan aikana oli kukin kansa
napannut itselleen yhtä ja toista, mikä oli kuulunut toisille tahi
heidän liittolaisilleen. Mitä oli jätettävä takaisin? Ja mitä oli
pidettävä? Onko tämä saari yhtä arvokas kun tuo niemimaa? Jos teemme
tämän Venetsiassa, teettekö sitte tuon Sierra Leonessa? Jos luovutamme
sulttaanille Egyptin, niin annatteko te takaisin Hyväntoivonniemen,
jonka olette ottaneet liittolaisiltamme hollantilaisilta? Niin
vääntelimme ja kääntelimme me; ja näin monsieur Otton useasti palaavan
lähetystöön niin uupuneena että hänen sihteerinsä ja minun täytyi
miltei nostaa hänet vaunuista sohvalle. Mutta lopulta saatiin
asia järjestetyksi, ja tuli se ilta, jona sopimus vihdoin
allekirjotettaisiin.
"Tietäkää että ainoa valttikortti, mikä meillä oli ja minkä alituiseen
vedimme esille pelissä, oli se, että meidän hallussamme oli Egypti.
Englantilaiset olivat hyvin hermostuneita siitä että joukkomme olivat
siellä. Se antoi meille jalansijan Välimeren molemmissa päissä,
näettekös. Eivätkä he voineet olla varmat siitä, ettei ihmeellinen
pikku Napoleonimme olisi voinut tehdä sitä perustaksi hyökkäykselle
Intiaan. Milloin tahansa lordi Hawkesbury vaati saada haltuunsa
jotakin, me vaan vastasimme: '_Siinä_ tapauksessa me luonnollisesti
emme voi suostua kutsumaan joukkojamme pois Egyptistä', ja sillä
tavalla saimme hänet taas piankin järkiinsä. Egyptin avulla saavutimme
erittäin edulliset ehdot ja erityisesti saimme englantilaiset taipumaan
luopumaan Hyväntoivonniemestä; emme tahtoneet että teidän kansanne,
monsieur, saisi jalansijaa Etelä-Afrikassa, sillä historia on opettanut
meille että brittiläinen jalansija puolessa vuosisadassa muuttuu
brittiläiseksi yliherruudeksi.
"No, ensimäisenä päivänä lokakuuta piti sopimuksen vihdoinkin saada
allekirjotuksensa. Aamulla onnittelin monsieur Ottoa vaivojemme
onnellisesta päättymisestä. Hän oli pikkarainen kalpea ukko, hyvin
eloisa ja hermostunut, ja hän oli nyt niin ihastuksissaan omasta
menestyksestään, ettei voinut istua alallaan, vaan hyppi ympäri
huonetta ja jutteli ja naureskeli, minun istuessani tyynyllä eräässä
nurkassa, kuten olin oppinut Itämailla. Äkkiä saapui sisälle
sanansaattaja, mukanaan kirje, joka oli lähetetty Parisista. Monsieur
Otto vilkaisi kirjeeseen, ja heti pettivät hänen polvensa, ja sanaakaan
hiiskumatta hän kaatui pyörtyneenä lattialle. Minä hypähdin hänen
luokseen, kuriiri samoin, ja me kannoimme hänet sohvalle. Hän oli ihan
kuolleen näköinen, mutta tunsin kuitenkin hänen sydämensä tykyttävän.
"'Mitä tämä?' kysyin minä.
"'En tiedä', vastasi sanansaattaja. 'Monsieur Talleyrand pyysi minua
matkustamaan tänne niin nopeasti kuin ikinä mahdollista ja jättämään
tämän kirjeen monsieur Otton käsiin. Olin Parisissa vielä eilen
puolenpäivän aikana.'
"Tiedän että käyttäydyin moitittavasti, mutta en voinut olla
vilkaisematta kirjeeseen, joka putosi monsieur Otton lamaantuneesta
kourasta. Jumalani, mikä isku! En pyörtynyt, mutta istuuduin esimieheni
viereen ja purskahdin kyyneliin. Siinä oli vaan muutamia sanoja, mutta
ne ilmottivat että joukkomme olivat kuukausi takaperin jättäneet
Egyptin. Sopimuksemme oli siis mennyt tyhjään, sillä ainoa syy, joka
oli saanut vihollisemme antamaan meille hyvät ehdot, oli poissa.
Kahdentoista tunnin kuluttua tämä ei olisi merkinnyt mitään. Mutta nyt
ei sopimus vielä ollut allekirjotettu. Meidän täytyisi luovuttaa
Hyväntoivonniemi. Meidän täytyisi antaa Englannin saada Malta. Nyt, kun
Egypti oli poissa, ei meillä ollut mitään tarjottavaa sijalle.
"Mutta me ranskalaiset emme ole niin helposti voitettuja. Te
englantilaiset tuomitsette meitä väärin, kun luulette että meillä
on heikko ja naisellinen luonne, sentähden että osotamme
mielenliikutuksia, joita te salaatte. Ette voi uskoa sitä, jos luette
historiaamme. Monsieur Otto saavutti jälleen tajuntansa ja me
neuvottelimme mitä oli tehtävä.
"'Ei kannata jatkaa, Alphonse', sanoi hän. 'Tuo englantilainen nauraa
minulle, jos pyydän häntä kirjottamaan alle.'
"'Miehuutta!' huudahdin minä, ja silloin juolahti mieleeni äkillinen
ajatus. 'Kuinka voimme tietää että englantilaiset ovat saaneet tiedon
tästä? He voivat ehkä allekirjottaa rauhansopimuksen ennen kuin saavat
tietää sen.'
"Monsieur Otto hypähti seisaalleen ja heittäytyi syliini.
"'Alphonse', huudahti hän, 'olet pelastanut minut! Mistä he
tietäisivätkään sen? Tietomme ovat tulleet Toulonista Parisiin ja sitte
suoraan Lontooseen. Heidän tietojensa täytyy meritse kulkea Gibraltarin
salmen kautta. Tällä hetkellä on todenmukaista ettei kukaan tiedä sitä
Parisissakaan paitsi Talleyrand ja ensimäinen konsuli. Jos säilytämme
salaisuutemme, voimme vielä saada sopimuksemme allekirjotetuksi.'
"Voi monsieur, voitte ajatella millaisessa hirveässä epätietoisuudessa
vietimme sen päivän. En milloinkaan unohda noita hitaita tunteja, kun
istuimme yhdessä ja säpsähdimme kuullessamme etäältä pienimmänkään
huudon, peljäten että se oli ensimäinen ilmaus siitä ilosta, jonka
uutinen herättäisi Lontoossa. Monsieur Otto tuli vanhaksi mieheksi
tuona yhtenä päivänä. Mitä minuun tulee, on minun helpompi mennä vaaraa
vastaanottamaan kuin odotella sitä. Läksin sentähden illemmällä
kaupungille. Kuljeskelin sinne tänne. Olin monsieur Angelon
miekkailukoulussa, monsieur Jacksonin kokoushuoneessa, Brooksin
klubissa, edustajakamarin keskusteluhuoneessa, mutta missään en kuullut
uutisia. Oli kuitenkin mahdollista, että milord Hawkesbury oli saanut
tietoja samalla tavalla kuin me. Hän asui Harley kadun varrella, ja
siellä piti sopimuksen saada allekirjotuksensa samana iltana kello
kahdeksan. Pyysin monsieur Ottoa ennen lähtöään juomaan pari lasia
burgundia, jotta hänen kalpeat kasvonsa ja vapisevat kätensä eivät
herättäisi englantilaisen ministerin epäluuloa.
"Niin, me läksimme lähetystön vaunuilla yhdessä noin puoli kahdeksalta.
Monsieur Otto läksi yksinään sisälle, mutta pian, muka noutaakseen
salkkuaan, hän tuli taas ulos ja sanoi ilosta loistavin kasvoin, että
kaikki oli hyvin.
"'Hän ei tiedä mitään', kuiskasi hän. 'Voi, jos seuraava puoli tuntia
olisi jo mennyt.'
"'Antakaa minulle viittaus, kun asia on valmis', sanoin minä.
"'Miksi niin?'
"'Jotta mikään sanansaattaja sitä ennen ei keskeyttäisi teitä. Minä
lupaan pitää huolen siitä -- minä Alphonse Lacour.'
"Hän puristi lujasti kättäni. 'Jollakin tekosyyllä siirrän yhden
kynttilöistä ikkunan ääressä olevalle pöydälle', sanoi hän ja riensi
sisälle, minun jäädessäni seisomaan kadulla vaunujen vieressä.
"Siis jos vain puoli tuntia voisimme varjella itseämme keskeytykseltä
olisi voitto meidän. Olin tuskin alkanut laatia suunnitelmiani, kun jo
näin vaunujen lyhtyjen huimaa vauhtia lähenevän Oxford kadulta. Entäs
jos se olisi kuriiri! Mitä voisin tehdä? Olin valmis tappamaan hänet --
niin, tappamaan hänet mieluummin kun olisin sallinut työmme tuhoutua
viime hetkellä. Tuhansia ihmisiä kuolee, jotta sota tulisi
kunniarikkaaksi. Miksi ei yksi kuolisi, jotta saataisiin kunniarikas
rauha? Mitä minä välitin, jos joutuisinkin mestauslavalle? Olisin
tullut uhrautuneeksi maani puolesta. Minulla oli pieni, käyrä
turkkilainen veitsi vyössäni. Laskin käteni sen kahvaan, mutta
levottomuuttani herättäneet vaunut vierivätkin siivosti ohitseni.
"Mutta joku muu voisi tulla. Minun täytyi olla valmiina. Ennen kaikkia
piti välttää lähetystön joutuminen pahaan valoon. Käskin ajurimme ajaa
kappaleen matkaa syrjään, ja sitte huusin vuokra-ajurin. Puhuttelin
häntä ja annoin hänelle kultakolikon. Hän ymmärsi että joku erityinen
palvelus oli kysymyksessä.
"'Saat toisen samanlaisen lisää, jos teet niinkuin sanon', huomautin
minä.
"'Tehdään, hyvä herra', sanoi hän ja katseli minua hidasluontoisilla
silmillään, joissa ei ollut pienintäkään innon tahi uteliaisuuden
ilmettä.
"'Jos satun vaunuihisi erään toisen herran keralla, niin sinun tulee
ajaa edes takaisin Harley kadulla, tottelematta kenenkään muun käskyjä
kuin minun. Kun astun pois viet tuon toisen herran Watierin klubiin
Bruton kadulle.'
"'Ymmärrän', vakuutti hän.
"Seisoskelin siis milord Hawkesburyn talon edustalla, ja voitte hyvin
ajatella, kuinka usein vilkaisin ylös ikkunaan nähdäkseni kynttilän.
Viisi minuuttia kului ja taas viisi. Voi kuinka ijankaikkisen pitkältä
tuntui aika! Oli oikein purevan kylmä lokakuun ilta; valkea sumu hiipi
pitkin märkää, kiiltävää katukivitystä ja verhosi himmeät katulyhdyt.
En voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän millekään taholle, mutta
heristin yhtämittaa korviani, kuullakseni kavioiden kopsetta tai
vaunujen jyrinää. Jäytävä levottomuus kalvoi sydäntäni ja synkät
rakennukset sekä ruma sää ahdistivat mieltäni. Kävelin edes takaisin,
lämmitäkseni huitoen käsiäni, yhä heristäen korviani. Ja sitte äkkiä
kuulin vaunujen jyrinää Oxford kadulta; se tuli hetki hetkeltä yhä
lujemmaksi, ja nyt näkyi kaksi keltaista liekkiä kiitämässä sumun läpi,
ja keveät vaunut vierivät ulkomaanministerin portin eteen. Ne eivät
vielä olleet pysähtyneet, kun muuan nuori mies hyppäsi niistä alas ja
kiirehti ylös portaita, ajurin kääntäessä vaunut ja kadotessa sumuun.
"Ah, tällaisina toiminnan hetkinä minä olen paraimmillani, monsieur.
Te, joka näette minut vain juomassa viiniäni Provence-kahvilassa, ette
voi käsittää mihin korkeuteen voin heilauttaa itseni. Tällä hetkellä,
kun tiesin, että kymmenvuotisen sodan hedelmät olivat pelissä, minä
olin suuremmoinen. Se oli viimeinen ranskalainen taistelu, ja minä olin
yhtaikaa kenraali ja armeija.
"'Hyvä herra', sanoin ja kosketin hänen käsivarttaan, 'oletteko
sanansaattaja lord Hawkesburylle?'
"'Olen', vastasi hän.
"'Olen puoli tuntia odottanut teitä', sanoin minä. 'Teidän tulee
seurata minua heti. Hän on Ranskan lähettilään luona.'
"Puhuin sellaisella varmuudella, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt. Hän
astui umpinaisiin vuokra-ajurin vaunuihin ja minä perässä; sydämeni
hypähti ilosta, tuskin saatoin olla riemuitsematta ääneeni. Hän oli
pieni, heikko raukka, tuo kuriiri, ei paljoa suurempi kuin monsieur
Otto, ja minä -- monsieur voi nähdä käteni nyt ja kuvitella mielessään,
millaisia ne olivat silloin kun olin kahdenkymmenenseitsemän vanha.
"'Asiani on kiireellinen', sanoi hän. 'Minulla on sanoma, joka on
jätettävä ilman silmänräpäyksenkään viivytystä.'
"Vaunut olivat vierineet pitkin Harley katua, mutta määräysteni
mukaisesti ne nyt kääntyivät ja kulkivat ylös katua jälleen.
"'Haloo!' huusi hän. 'Mitä on tämä?'
"'Mikä sitte?' kysyin minä.
"'Me käännymme. Missä on lord Hawkesbury?'
"'Tapaamme hänet heti.'
"'Päästäkää minut pois!' huusi hän. 'Tämä on jotakin petosta. Ajuri,
seisauta! Päästäkää minut pois, sanon minä!'
"Sinkosin hänet takaisin, kun hän koetti vääntää vaunujen oven
kahvasta. Hän karjui apua. Minä panin käteni hänen suulleen. Hän puri
minua. Otin hänen oman kaulahuivinsa ja sidoin sen hänen suulleen.
Vielä mukisi hän, mutta hänen äänensä hukkui vaunujen jyrinään.
Kuljimme ministerin talon ohi, eikä ikkunassa ollut kynttilää.
"Sanansaattaja istui tovin hiljaa ja näin hänen kiiluvien silmiensä
tuijottavan minuun hämyssä. Hän oli kai puolittain huumaantunut
heittoni voimasta. Ja kenties hän myöskin harkitsi mitä ensi työkseen
yrittäisi. Pian hän sai suunsa osittain vapautetuksi kaulahuivista.
"'Voitte ottaa kelloni ja kukkaroni, kunhan päästätte minut menemään',
esitti hän.
"'Sir', vastasin minä, 'olen yhtä kunniallinen mies kuin te itsekin.'
"'Mitä minusta tahdotte?'
"'Olen lyönyt vetoa.'
"'Vetoa? Mitä tarkotatte? Ymmärrättekö että minä olen hallituksen
palveluksessa ja että te joudutte tyrmään tästä?'
"'Siinä se veto onkin. Se sen urheiluksi tekee', sanoin minä.
"'Saanette nähdä sen kehnoksi urheiluksi ennen kuin olette lopussa',
huudahti hän. 'Mikä sitten onkaan tuo mieletön vetonne?'
"'Olen lyönyt vetoa siitä', vastasin, 'että sanelen luvun Koraanista
ensimäiselle herrasmiehelle, minkä kadulla tapaan.'
"En tiedä mikä sen sai mieleeni, paitsi että käännöstyöni aina pyöri
päässäni. Hän tarttui ovenripaan, ja taaskin täytyi minun sinkauttaa
hänet takaisin istuimellensa.
"'Miten pitkän ajan se ottaa?' ähkäisi hän.
"'Se riippuu siitä minkä luvun otamme', vastasin.
"'Siis lyhyt, ja antakaa minun mennä!'
"'Mutta onko se kohtuullista?' intin minä. 'Kun sanon luku, niin en
tarkota lyhyintä lukua, vaan pikemmin keskimittaista.'
"'Apua! apua! apua!' vonkui hän, ja minun oli pakko taas järjestää
hänen kaulahuiviansa.
"'Hieman kärsivällisyyttä', lohdutin, 'niin olemme piankin
suoriutuneita. Haluaisin sanella sellaisen luvun, mikä teissä
herättäisi enintä mielenkiintoa. Myönnättehän että yritän miellyttää
teitä mikäli voin?'
"Hän pujautti suunsa taas vapaaksi.
"'Pian siis, pian!' puhkui hän.
"'Luku kamelista?' esitin.
"'Niin, niin!'
"'Tai nopsajalkaisesta orhista?'
"'Niin, niin. Alottakaaham vain!'
"Olimme kulkeneet ikkunan ohi, eikä kynttilää näkynyt. Istuuduin
sanelemaan hänelle nopsajalkaisesta orhista.
"Kenties ette tunne Koraanianne aivan hyvin, monsieur? Mutta minäpä
osasin sen silloin ulkoa, kuten osaan vielä nytkin. Käsittelytapa on
hiukan tuskastuttavaa, jos miehellä on kiire. Mutta saattaisiko muuta
odottaakaan? Itämaalaisilla ei ole koskaan hoppua, ja se kirjotettiin
heitä varten. Toistin sen sana sanalta sellaisella arvokkuudella ja
juhlallisuudella kuin pyhä kirja vaatii, ja nuori englantilainen
vääntelehti ja vaikeroitsi.
"'Kun ratsut, kolmella jalalla seisoen ja neljännen jalan syrjällä
maata hipoen, tuotiin illalla hänen eteensä, niin hän sanoi: 'Minä olen
rakastanut maallisen hyvän rakkautta yläpuolella korkeuksien asiain
muiston, ja olen tuhlannut aikani noiden hevosten silmäilemiseen.
Tuokaa hevoset minulle takaisin. Ja kun ne oli takaisin tuotu, niin
alkoi hän leikata pois niitten jalkoja ja --'
"Siinä silmänräpäyksessä englantilainen syöksähti kimppuuni. Jumalani,
vähänpä muistan seuraavista minuuteista! Hän oli nyrkkitaistelija, tämä
miehen ketku. Hän oli saanut harjaannusta iskemisessä. Yritin saada
häntä käsistä kiinni. Mäiskis, mäiskis, läiskähteli nenälleni ja
silmäkulmalleni. Painoin pääni alas ja puskin häntä sillä. Muksis, hän
mojautti altapäin. Mutta olipa minussa moisen vastus. Heittäydyin hänen
päällensä, eikä hänellä ollut tilaa pelastua painoltani. Hän kaatui
pitkäkseen istuimille, ja minä istuuduin hänen päällensä niin hanakasti
että hänestä lähti ilma kuin haljenneista palkeista.
"Yritin sitte katsella millä hänet köyttäisin. Vedin nauhat kengistäni,
ja sidoin toisella ranteet, toisella nilkat. Sitte taas kiinnitin
kaulahuivin hänen suulleen, niin että hän saattoi vain loikoa ja
tuijotella minuun. Tämän kaiken tehtyäni ja nenäni verenvuodon
tyrehdytettyäni katsahdin ulos vaunuista, ja oi, monsieur, ihan
ensimäisenä osui silmääni kynttilä, herttainen pikku kynttilä, joka
pilkotteli ministerin ikkunassa. Yksinäni, näillä kahdella kädelläni
olin minä korvannut armeijan antautumisen ja kokonaisen maakunnan
menettämisen. Niin monsieur, mitä Abercrombie viidellä tuhannella
miehellä oli saanut Abukirin hietiköllä aikaan, sen olin minä omin
neuvoin tehnyt tekemättömäksi vuokravaunuissa Harley kadulla.
"Huusin ajurilleni, annoin hänelle toisen guinean ja käskin hänen
pitkittää matkaa Watierille. Minä itse hyppäsin lähetystömme vaunuihin,
ja heti jälkeenpäin avautui ministerin ovi. Hän oli itse saattanut
monsieur Ottoa alas portaita ja oli niin kiintynyt haasteluun että
paljain päin käveli ulos vaunuihin asti. Hänen siinä seisoessaan
avoimen oven luona kuului pyörien ratinaa ja katukäytävälle ponnahti
mies.
"'Tärkeä viesti milord Hawkesburylle!' hän huusi.
"Saatoin nähdä ettei tulija ollut minun sanansaattajani, vaan toinen.
Milord Hawkesbury sieppasi paperin hänen kädestään ja luki sen
vaununlyhdyn valossa. Hänen kasvonsa, monsieur, olivat valkeat kuin
tämä lautanen, ennen kuin hän oli loppuun lukenut.
"'Monsieur Otto', hän huudahti, 'me olemme allekirjottaneet sopimuksen
väärällä perusteella. Egypti on meidän käsissämme.'
"'Mitä!' tokaisi monsieur Otto. 'Mahdotonta!'
"'On varmasti. Se joutui Abercrombien haltuun viime kuussa.'
"'Siinä tapauksessa', sanoi monsieur Otto, 'on sangen onnellista että
sopimus on allekirjotettu.'
"'Sangen onnellista teille, sir', huudahti milord Hawkesbury, ja hän
pyörsi takaisin asuntoonsa.
"Seuraavana päivänä, monsieur, olivat Bow-kadun vainukoirat jäljilläni,
mutta ne eivät voineet juosta suolaisen veden poikki, ja Alphonse
Lacour oli vastaanottamassa monsieur Talleyrandin ja ensimäisen
konsulin onnitteluja ennen kuin hänen takaa-ajajansa olivat
Doveriinkaan asti ehtineet."
Chateau Noirin kreivi.
Niinä päivinä olivat Saksan armeijat raivanneet tiensä Ranskaan, ja
nuoren tasavallan hajalle lyödyt joukot oli tungettu Aisnen
pohjoispuolelle ja Loiresta etelään. Kolmena leveänä virtana oli
aseellisia miehiä vyörynyt verkalleen mutta vastustamattomasti
Rheiniltä, milloin kuljeksien pohjoiseen, milloin poiketen etelään,
jakautuen, yhtyen, mutta kaikki muodostuen yhdeksi avaraksi järveksi
Parisin ympärille. Ja tästä järvestä pulppuili pienempiä jokia, yksi
pohjoiseen, toinen etelään Orleansin tienoille ja kolmas länteen päin
Normandiaan. Moni saksalainen rakuna näki ensi kertaa elämässään meren
kannustaessaan hevosensa mahavyötä myöten Dieppen aaltoihin.
Synkät ja katkerat olivat ranskalaisten ajatukset heidän nähdessään
tätä häpeän sivallusta maansa kauneihin kasvoihin. He olivat
taistelleet ja sortuneet ylivoiman tieltä. Tuo kuhiseva ratsuväki, nuo
lukemattomat jalkamiehet, mestarilliset kanunat -- niitä vastaan olivat
he yrittämällä yrittäneet seistä. Pataljonina eivät tunkeutujat olleet
lannistettavissa; mutta mies miestä vastaan, tai kymmenen kymmentä
vastaan, he olivat vihollistensa vertaisia. Urhea ranskalainen saattoi
vieläkin yksinäisen saksalaisen katumaan päivää jona oli jättänyt
Rheinin äyrään. Siten -- tulematta kuvailluksi taistelujen ja
piiritysten joukossa -- puhkesi valloilleen toinen sota, yksilöiden
sota, toisella puolen rumana murhaamisena ja toisella raakana
kostamisena.
Eversti von Gramm 24:nnestä Posenin jalkaväkirykmentistä oli kovasti
kärsinyt tämän uuden kehityksen johdosta. Hän oli päällikkönä pienessä
normandialaisessa Les Andelysin kaupungissa, ja hänen etuvartionsa
olivat pitkin ympäristön kyliä ja maataloja. Mitään ranskalaista
joukkoa ei ollut sataa kilometriä lähempänä, ja kuitenkin täytyi hänen
joka aamu kuunnella synkkiä sanomia vartiopaikoillaan kuolleina
löydetyistä etuvartioista, teille tietämättömille kadonneista
muonitusretkikunnista. Silloin eversti lähti raivoten liikkeelle, ja
maataloja leimahteli tuleen ja kylät vapisivat; mutta seuraavana aamuna
silti oli sama kaamea viesti kuultavana. Teki hän mitä tahansa, hän ei
voinut suoriutua näkymättömistä vihollisistaan. Eikä sen kuitenkaan
olisi pitänyt olla kovin vaikeata, sillä sekä suunnitelmissa että
teoissa oli yhteisiä piirteitä, jotka varmasti osottivat näiden
kaikkien veritöiden olevan samasta lähteestä peräisin.
Eversti von Gramm oli yrittänyt väkivaltaa eikä siitä ollut apua
lähtenyt! Kulta saattaisi tuottaa parempaa menestystä. Hän kuulutti
pitkin maakuntaa, että ilmiannosta maksettasiin viisisataa frangia. Ei
kuulunut vastausta. Sitte kahdeksansataa. Talonpojat olivat
lahjomattomia. Sitte hän erään korpraalin murhaamisesta äityi lupaamaan
tuhannen frangia ja osti sillä Francois Rejanen sielun, rengin, jonka
normandialainen ahneus oli kiihkeämpi kuin hänen ranskalainen vihansa.
"Sanot tietäväsi kuka nuo rikokset teki?" kysyi preussiläinen eversti
inholla silmäillen edessään kyyristelevää sinimekkoista rotannaamaista
olentoa.
"Niin, herra eversti."
"Ja se oli?"
"Nuo tuhannen frangia, herra eversti -- --"