UUSI KATAKOMBI JA MUITA KERTOELMIA
Kirj.
A. Conan Doyle
Englannista suomentanut V. Hämeen-Anttila
Helsinki,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1907.
SISÄLLYS:
1. Uusi katakombi.
2. Hilary Joycen opinalkeet.
3. Luku Koraanista.
4. Chateau NMoirin kreivi.
Uusi katakombi.
"Kuulehan, Bürger", virkkoi Kennedy, "soisinpa sinun luottavan minuun."
Nuo kaksi kuuluisaa romalaisten muinaisjäännösten tutkijaa istuivat
kahden kesken Kennedyn mukavassa kamarissa, jonka ikkunat olivat
Corsolle päin. Yö oli kylmä, ja kumpainenkin oli vetänyt tuolinsa
kehnon italialaisen uunin luo, joka lämmön asemesta pikemmin loi
tunkkaisen kehän ympärilleen. Ulkopuolella levisi vilkkuvien
talvitähtien alla nykyinen Roma, sähkölamppujen pitkä kaksinkertainen
rivi, loistavasti valaistut kahvilat, kiitävät ajopelit ja
jalkakäytävillä tungeksivat väkijoukot. Mutta sisällä, rikkaan nuoren
englantilaisen muinaistutkijan upeassa kamarissa, oli ainoastaan vanhaa
Romaa nähtävissä. Seinillä riippui halkeilleita ja rapistuneita
kuvioreunuksia, nurkista kurkisteli senatorien ja soturien harmaita
vanhoja rintakuvia, kovine kasvoineen. Keskipöydällä oli monenmoisten
muistokirjotusten, katkelmien ja koristusten kasassa se kuuluisa
pienoisjäljennös Caracallan kylpylaitoksen raunioista ehjiksi
suunniteltuina, jolla Kennedy oli herättänyt suurta mieltenkiintoa ja
ihailua sitä Berlinissä näyteltäessä. Katosta riippui maljakkoja ja
hienolla punaisella turkkilaisella matolla oli suuret määrät
merkillisyyksiä. Eikä niissä ollut ainoatakaan minkä epäämätön alkuperä
ei olisi ollut todistettu, kaikki oli äärettömän harvinaista ja
kallisarvoista; sillä vaikka Kennedy oli vasta hiukan yli
kolmenkymmenen, niin oli hänellä europalainen maine tällä tutkimuksen
alalla ja sitä paitsi tuollainen ehtymätön kukkaro, joka joko
auttamattomasti veltostuttaa tutkijan tarmon tai antaa hänelle
suunnattoman edun kilpailussa maineesta, jos hänen mielensä vielä pysyy
uskollisena tarkotusperilleen. Kennedyn oli oikku ja huvittelu useasti
viekotellut tutkimuksistaan, mutta hänen luonteensa kykeni pitkällisiin
ja järjestelmällisiin ponnistuksiin, jotka päättyivät äkkiä ilmestyvään
aistillisen nautinnon taantumuskauteen. Hänen sievät kasvonsa, korkea
valkea otsa, rohkea nenä ja jokseenkin pehmeäpiirteinen ja aistillisen
näköinen suu, ilmaisivat kyllin selvästi hänen luonteensa voimakkuuden
ja heikkouden yhtymän.
Varsin toista lajia oli hänen toverinsa Julius Bürger. Hän oli
omituista sekarotua, saksalaisen isän ja italialaisen äidin lapsi,
jossa pohjoisen maan tukevat ominaisuudet omituisesti sekausivat etelän
hennompiin suloihin. Siniset germanilaiset silmät valaisivat
ahavoittuneita kasvoja, ja niiden yläpuolella kohosi nelikulmainen
korkea otsa, jota kiinteät keltaiset kiharat reunustivat. Hänen
voimakas leukansa oli puhtaaksi ajeltu, ja hänen toverinsa oli useasti
huomauttanut miten suuresti se muistutti noita vanhoja romalaisia
rintakuvia, jotka kurkistelivat hänen kamarinsa nurkkien varjoista. Sen
jämeän saksalaisen lujuuden verhossa kuvastui aina vihjaus italialaista
oveluutta, mutta hymy oli niin rehellinen ja silmät niin vilpittömät,
että katsoja käsitti tämän vain syntyperän merkiksi, jolla ei ollut
todellista tehoa hänen luonteelleen. Ijältään ja maineeltaan hän oli
englantilaisen toverinsa tasalla, mutta hänen elämänsä ja työnsä oli
ollut paljoa uuraampaa. Kaksitoista vuotta takaperin oli hän tullut
köyhänä ylioppilaana Romaan ja siitä asti asunut siellä jonkin pienen
apurahan varassa, jonka Bonnin yliopisto oli hänelle tutkimustöitä
varten myöntänyt. Vaivaloisesti, hitaasti ja itsepintaisesti,
tavattomalla sitkeydellä ja askeltakaan sivulle poikkeamatta, hän oli
kiivennyt pienalta pienalle maineen tikkailla, kunnes nyt oli Berlinin
akatemian jäsen ja kaiken todennäköisyyden mukaan ennen pitkää tulossa
Saksan suurimman yliopiston professoriksi. Mutta se yksipuolisuus, joka
hänet oli kohottanut rikkaan ja nerokkaan englantilaisen tasalle, oli
saanut hänet kaikessa heidän työnsä ulkopuolelle kuuluvassa jäämään
hänestä suunnattomasti jäljelle. Hän ei ollut ahertelussaan koskaan
pitänyt lomaa, jossa olisi harrastanut seuraelämän rientoja. Ainoastaan
omasta aineestaan puhuessaan hänen kasvonsa olivat eloisat ja
sielukkaat. Muina aikoina hän oli vaitelias ja hämillään, varsin hyvin
tajuten kokemattomuutensa yleisemmillä aloilla ja hermostuen siitä
pikku pakinasta, jota sovinnaisena turvanaan ne käyttävät joilla ei ole
mitään ajatuksia ilmaistavana.
Ja kuitenkin oli näiden kahden kovin erilaisen kilpailijan välillä
muodostunut muutamien vuosien kuluessa tuttavuus, joka vähitellen
näytti ystävyydeksi kehittyvän. Tämän pohjana ja alkuna oli se seikka,
että kumpainenkin oli omissa tutkimuksissaan nuoremmista miehistä
ainoa, jolla oli tietoa ja innostusta kunnolleen oivaltamaan toista.
Yhteiset harrastukset ja riennot olivat saattaneet heidät yhteen, ja
kumpaistakin oli toisen tieto vetänyt puoleensa. Ja sitten oli tähän
vähitellen tullut jotakin lisää. Kennedyä oli huvittanut kilpailijansa
suoruus ja yksinkertaisuus, kun Bürgeriä vuorostaan oli viehättänyt se
sukkeluus ja eloisuus, jolla Kennedy oli päässyt Roman seurapiirien
suosikiksi. Tosin oli nuori englantilainen juuri tällä haavaa joutunut
hiukan pimentoon. Eräs rakkausjuttu, josta ei koskaan tullut täyttä
selvyyttä tietoon, oli osottanut hänessä sydämettömyyttä ja paatumusta,
joka oli monessa hänen ystävässään inhoa herättänyt. Mutta
ylioppilasten ja taiteilijain nuorissa piireissä, joissa hän etupäässä
liikkui, ei ole moisille asioille mitään kovin ankaria kunnian
sääntöjä, ja vaikka joku pudisti päätään tai kohautti hartioitaan
tuolle kahden pakomatkalle, jolta yksi palasi, niin lienee yleinen
mieliala ollut vain uteliaisuutta ja kenties pikemmin kateutta kuin
paheksumista.
"Kuulehan, Bürger", virkkoi Kennedy tiukasti silmäillen kumppaninsa
levollisia kasvoja, "soisinpa sinun luottavan minuun."
Puhuessaan hän kädellään viittasi lattiataljaan. Taljalla oli pitkä
matala hedelmävasu, jollaisia Campanalla notkeista pajuista punotaan,
ja tämä oli kukkuroillaan mitä erilaisimpia esineitä, kaiverrettuja
tiiliä, särkyneitä muistokirjotuksia, halkeilleita mosaikeja,
repeytyneitä papyruksia, ruosteisia metallikoristeita, jotka tavallinen
katsoja olisi saattanut luulla suoraan rikkaläjiltä kerätyiksi vaan
erityistuntija oitis huomannut äärettömän harvinaisiksi. Matalaan
pajuvasuun sullottu sekalainen kama valaisi täsmälleen yhden noita
yhteiskunnallisen kehityksen puuttuvia jaksoja, jotka tutkijassa
herättävät mitä suurinta mielenkiintoa. Saksalainen oli sen tuonut, ja
englantilainen katseli sitä kiihkein silmin.
"En tahdo sekaantua aarrelöytöihisi, mutta kovin mielelläni kuulisin
tietoja niistä", hän pitkitti, Bürgerin miettivästi sytyttäessä
sikaarin. "Olet ilmeisesti tehnyt mitä tärkeimmän löydön. Nämä
kirjotukset hämmästyttävät vielä koko Europaa."
"Miljona tämän vertaa on vielä jäljellä!" selitti saksalainen. "Niin
paljon että tusina tiedemiehiä voisi käyttää niihin elinaikansa ja
saada yhtä vakavan maineen kuin St. Angelon linna on."
Kennedy istui otsa ajattelevassa kurtussa ja sormillaan hypistellen
pitkiä vaaleita viiksiään.
"Olet kavaltanut itsesi, Bürger!" hän viimein virkkoi. "Sanasi
saattavat soveltua yhteen ainoaan tapaukseen. Olet löytänyt uuden
katakombin."
"Otaksuin sinun tehneen sen johtopäätöksen jo näitä esineitä
tarkastellessasi."
"Kyllä ne siihen tuntuivat viittaavan, mutta viime huomautuksesi sai
asian varmaksi."
"Aivan niin. Siinä ei mitään salaisuutta ole. _Olen_ löytänyt uuden
katakombin."
"Missä?"
"Sepä jää ainoastaan minun tiedokseni, Kennedy. Riittää mainita sen
olevan sellaisessa paikassa, ettei ole yhtäkään mahdollisuutta
miljonassa kenenkään muun tavata sitä. Se on toiselta ajalta kuin
mikään tunnettu katakombi, ja pidätetty korkeimpain kristittyjen
hautapaikaksi, joten kirjotukset ja pyhäinjäännökset ovat aivan toista
lajia kuin ennen nähdyt. Ellen sinun kykyäsi ja tarmoasi tuntisi,
veikkonen, niin en empisi ilmaista sinulle kaikkea vaitiolon
lupauksella. Mutta näin ollen katson totisesti tarpeelliseksi laatia
oman selitykseni, ennen kuin antaudun niin pelottavaan kilpailuun."
Kennedy harrasti ainettansa rakkaudella joka oli melkein
mieleenlyöttymää -- rakkaudella joka pysytti hänet sille uskollisena,
keskellä kaikkea varakkaan ja kevytmielisen nuoren miehen ajanviettoja.
Hänellä oli kunnianhimoa. Mutta se oli toisarvoinen sen pelkän
itsettömän ilahtumisen ja mielenkiinnon rinnalla, mitä hänessä kaikki
kaupungin vanhaa elämää ja historiaa koskeva herätti. Häntä halutti
tavattomasti nähdä tuo uusi maan-alainen maailma, jonka hänen toverinsa
oli keksinyt.
"Kuulehan, Bürger", hän sanoi vakavasti, "vakuutan että voit ihan
ehdottomasti luottaa minuun tässä asiassa. Mikään ei saisi minua
pistämään paperille mitään sellaista ennen nimenomaista lupaasi.
Käsitän tunteesi vallan hyvin ja pidän sitä peräti luonnollisena, vaan
sinun ei tosiaankaan ole tarvis peljätä ikinä mitään minun taholtani.
Toiselta puolen, jollet minulle kerro, toimitan järjestelmällisen
etsinnän ja varsin varmasti löydän sen. Siinä tapauksessa tietysti
käytän löytöä sikäli kuin itse haluaisin, koska en olisi missään
kiitollisuuden velassa sinulle."
Bürger hymyili ajattelevasti sikaariansa tuprutellen.
"Olen havainnut, Kennedy", hän vastasi, "ettet ole aina kovinkaan
kernas antamaan minulle tietoja jostakin asiasta, jos pyytämään satun."
"Milloin olet minulta sellaista kysynyt mihin en olisi vastausta
antanut? Muistanet esim. että annoin ainekset kirjotukseesi vestalien
temppelistä."
"No, eipä tuo mikään tärkeä asia ollut. Jos sinulta jotakin likeistä
asiaa tiedustaisin, niin tokkohan vastaisit! Tämä uusi katakombi on
hyvin likeinen asia minulle ja odottaisin tosiaan jotakin luottamuksen
merkkiä vastapalvelukseksi."
"En voi arvata mitä tavottelet", sanoi englantilainen, "mutta jos
tarkotat että vastaat kysymykseeni katakombista, jos minä vastaan
johonkin sinun kysymykseesi, niin voinpa vakuuttaa sen tekeväni."
"No siis", virkkoi Bürger nojautuen mukavasti taaksepäin leposohvalla
ja pölläyttäen pitkän savukiehkuran ilmaan, "kerropa koko seikkailusi
neiti Mary Saundersonin kanssa."
Kennedy hypähti tuoliltaan; ja tuijotti vihaisesti järkähtämättömään
kumppaniinsa.
"Mitä hornaa tarkotat?" hän huudahti. "Mikä kysymys se on? Voit aikoa
sitä pilaksi, mutta huonompaa et ole koskaan päästänyt."
"En, piloillani en sitä kysy", vastasi Bürger levollisesti, "mutta
juttu todella kiinnittää mieltäni. En juuri tunne mailmaa tai naisia tai
seuraelämää tai sen sellaista, joten moisella tapauksella on minun
silmissäni tuntemattoman alan viehätys. Tunnen sinut ja tunsin hänet
näöltä -- olin puhutellutkin häntä kerran pari. Minua kovin suuresti
haluttaisi kuulla omilta huuliltasi tarkalleen mitä teidän välillänne
tapahtui."
"En virka sanaakaan."
"Oikein. Pyyntö oli vain päähänpisto saadakseni nähdä ilmaisisitko sinä
salaisuuden yhtä helposti kuin odotit minun tekevän sinulle selvää
uudesta katakombista. Et siihen suostunut enkä sitä odottanutkaan.
Mutta miksi minulta muuta odottaisit? Saint Johnin tornikello kuuluu
lyövän kymmentä. On jo aika minun lähteä kotiin."
"Ei, maltahan pikkuisen Bürger", pyysi Kennedy; "on todellakin
naurettava oikku, että haluat tietoa vanhasta rakkausjutusta, joka on
päättynyt kuukausia takaperin. Tiedäthän että miestä joka suutelee ja
lavertelee pidetään kehnona raukkana ja konnana."
"Kyllä", tuumi saksalainen vasunsa ottaen, "jos hän kertoo jostakusta
tytöstä jotakin ennen tietymätöntä, niin hän on kehno. Mutta tiedäthän
että tämä asia oli julkisena puheenaineena Romassa, joten et
todenteolla ollenkaan vahingoita neiti Mary Saundersonia puhellessasi
hänestä minulle. Mutta kunnioitan arveluitasi kuitenkin, ja hyvää yötä
siis!"
"Maltahan, Bürger", esteli Kennedy laskien kätensä hänen
käsivarrelleen; "tuo katakombijuttu jännittää mieltäni kovasti enkä voi
sitä niin helposti jättää silleen. Etkö kysyisi minulta jotakin muuta
-- jotakin vähemmän kummallista?"
"En, en; olet kieltäytynyt ja sillä hyvä", sanoi Bürger, vasu
käsivarrellaan. "Epäilemättä olet aivan oikeassa jäädessäsi
vastaamatta, ja minä myös -- ja siis taaskin, veikkonen, hyvää yötä!"
Englantilainen katseli miten Bürger astui lattian poikki, ja tämä oli
jo tarttunut ovenripaan, kun toinen hypähti seisaalleen sellaisen
miehen sävyllä, joka tekee parhaansa auttamattomassa asiassa.
"Seis, hyvä mies", hän sanoi; "käyttäydyt mielestäni mitä
naurettavimmalla tavalla; mutta jos tämä kuitenkin on ehtosi, niin
pitänee siihen alistua. Minulle on tuiki vastenmielistä puhua mistään
tytöstä. Mutta juttu on kuten sanot julkinen koko Romassa enkä luule
kertovani mitään sinulle ennestään tuntematonta. Mitä halusitkaan
tietää?"
Saksalainen palasi uunin luo, laski vasunsa lattialle ja istuutui
uudestaan.
"Saanko toisen sikaarin?" hän sanoi. "Paljon kiitoksia! En koskaan
tupakoitse työssäni, mutta haastelu tuntuu poltellessa paljoa
hauskemmalta. Niin, mitä tuohon nuoreen naiseen tulee, jonka kanssa
sinulla oli pikku seikkailusi -- mihin onkaan hän joutunut?"
"Hän on kotonaan omaistensa luona."
"Vai niin -- Englannissa?"
"Niin."
"Missä päin Englantia -- Lontoossa?"
"Ei, Twickenhamissa."
"Suo anteeksi uteliaisuuteni Kennedy ja ota huomioon että se johtuu
kokemattomuudestani. Epäilemättä on varsin yksinkertaista taivuttaa
nuori nainen matkustamaan kanssansa pois muutamiksi viikoiksi ja sitte
luovuttaa hänet takaisin omaisillensa -- mikä se paikka olikaan?"
"Twickenham."
"Aivan niin -- Twickenhamissa. Mutta se on niin täydellisesti uutta
omille kokemuksilleni, etten voi kuvitellakaan miten sait sen aikaan.
Jos esimerkiksi olisit rakastanut tuota tyttöä, niin olisi rakkautesi
tuskin voinut kolmessa viikossa sammua, joten oletan ettet ole voinut
häntä ollenkaan rakastaa. Mutta ellet häntä rakastanut, niin mitä syytä
oli sinulla toimeenpanna tätä suurta häväistysjuttua, joka on sinua
vahingoittanut ja hänet syössyt turmioon?"
Kennedy tuijotti jurosti hiilten hehkuun.
"Tuo on kyllä johdonmukainen tapa katsella asiata", hän myönsi. "Mutta
rakkaus on väljä sana ja edustaa hyvin monia tunteen vivahduksia. Minä
pidin hänestä ja -- niin, sanothan nähneesi hänet -- tiedät kuinka
viehättävältä hän saattoi näyttää. Mutta silti nyt ajatellessani noita
menneitä päiviä myönnän kernaasti, etten ole milloinkaan voinut häntä
todella rakastaa."
"Miksi siis teit sen, Kennedy?"
"Jutulla oli seikkailun luonnetta, ja se vaikutti suuresti asiaan."
"Mitä! Noinko paljon pidät seikkailuista?"
"Mitä vaihtelua olisi elämässä ilman niitä? Seikkailun vuoksi ensin
aloin osottaa huomaavaisuutta häntä kohtaan. Olen ajanut monenlaista
riistaa aikoinani, mutta ei vedä mikään ajo vertoja kauniin naisen
tavottelulle. Siinä oli vielä innostava vaikeuskin, sillä hän oli lady
Emily Roodin seuranainen, ja sen vuoksi melkein mahdoton tavata
yksinänsä. Muiden innostavien vastuksien lisäksi oli hän
päällepäätteeksi kihloissa, kuten hänen omilta huuliltaan kuulin jo
tuttavuutemme alkuvaiheissa."
"_Mein Gott!_ Kenen kanssa?"
"Nimeä hän ei maininnut."
"En luule kenenkään sitä tietävän. Se siis sai seikkailun
houkuttelevammaksi, vai mitä?"
"Niin, se tosiaan höysti jutun. Eikö sinunkin mielestäsi?"
"Sanoinhan olevani kovin tietämätön tuollaisista."
"Hyvä ystävä, voithan muistaa että naapurisi puusta varastamasi omena
oli aina makeampi kuin omastasi pudonnut. Ja sitte huomasin hänen
välittävän minusta?"
"Mitä -- heti?"
"Ei, kolmisen kuukautta oli miinoja kaivettava. Mutta viimein voitin
hänet puolelleni. Hän ymmärsi että oikeudellinen avioeroni teki minulle
mahdottomaksi käydä lailliseen liittoon -- mutta tuli hän kuitenkin ja
meillä oli hauskat oltavat niin kauvan kuin sitä kesti."
"Entäs toinen mies?"
Kennedy kohautti hartioitaan.
"Voimallisin voittaa", hän sanoi. "Jos hän olisi ollut meistä kahdesta
parempi mies, niin ei tyttö olisi häntä hyljännyt. Jättäkäämme jo
juttu, olen saanut siitä kyllikseni!"
"Vielä yksi seikka. Miten pääsit hänestä kolmessa viikossa irti?"
"No, olimme tietystikin kumpainenkin hiukan jäähtyneet. Hän kieltäysi
jyrkästi millään ehdolla palaamasta Romaan tuttujen ihmisten seuraan.
Mutta Romahan on minulle välttämätön, ja minä jo ikävöitsin takaisin
työhöni -- siinä siis oli yksi ilmeinen eronaihe. Toisekseen ilmestyi
hänen vanha isänsä hotelliimme Lontoossa ja aikaansai rajun kohtauksen,
ja koko seikkailu kävi niin epämiellyttäväksi että tosiaankin -- vaikka
ensimältä kaipasin häntä kamalasti -- olin varsin iloissani, kun pääsin
livahtamaan. Luotan siihen ettet hiisku puheistani sanaakaan."
"Ei sellainen johtuisi unissanikaan mieleeni. Mutta kaikki tämä
herättää minussa varsin suurta mielenkiintoa, koska se antaa minulle
käsitystä sinun katsantokannastasi, joka tykkänään poikkeaa omastani,
sillä minä olen nähnyt elämää aivan vähäisen. Ja nyt tahdot tietää
uudesta katakombistani. Minun ei kannata yrittää kuvailla sitä, sillä
et sitä silti koskaan löytäisi. Ei kelpaa muu kuin että vien sinut
sinne."
"Sepä olisi oivallista."
"Milloin haluaisit tulla?"
"Mitä pikemmin sen parempi. Olen kovin kärsimätön näkemään sitä."
"No, nyt on kaunis yö -- vaikka hiukan kylmä. Ehkä lähtisimme tunnin
kuluttua. Meidän täytyy hyvin huolellisesti pitää salaisuus omana
tietonamme. Jos joku näkisi meidän nuuskivan kahteen mieheen, niin
epäiltäisiin jotakin olevan tekeillä."
"Emme voi olla liian varovaisia", vahvisti Kennedy. "Onko se kaukana?"
"Muutamien kilometrien päässä."
"Ei liian kaukana kävelymatkaksi?"
"Ei, kyllä sinne helposti kävellä voisimme."
"Se olisikin sitte parempi tehdä. Ajurin epäluulot heräisivät, jos hän
joutuisi yösydännä heittämään meidät molemmat johonkin yksinäiseen
paikkaan."
"Niin juuri. Luullakseni olisi meidän paras tavata toisemme puolenyön
aikaan Via Appian portilla. Minun täytyy palata asuntooni noutamaan
tulitikkuja ja kynttilöitä sekä muita tarpeita."
"Hyvä on, Bürger! Teet siinä ystävän teon, kun päästät minut
osalliseksi salaisuuteesi, ja lupaan etten kirjoita siitä mitään ennen
kuin olet selvityksesi julkaissut. Hyvästi siihen asti! Tapaat minut
portilla kahdeltatoista."
Lukuisten tornin kellojen soinnukkaat lyönnit kajahtelivat kylmässä
sekeessä ilmassa, kun Bürger italialaiseen päällystakkiin verhoutuneena
ja lyhty kädessä saapui yhtymäpaikalle. Kennedy astui esille varjosta
häntä kohti.
"Olet yhtä uuras työhön kuin rakastamaan!" huomautti saksalainen
nauraen.
"Kyllä; olen odotellut täällä lähes puoli tuntia."
"Toivoakseni et ole antanut mitään vihiä lähdöstäsi."
"Sellainen narri en ole! Hitto vieköön, minua viluttaa luita myöten!
Tulehan, Bürger, vinhalla kävelyllä pääsemme lämpimiksi."
Heidän askeleensa kaikuivat äänekkäinä karkealla kivityksellä heidän
astellessaan pitkin maailman aikoinaan kuuluisimman valtatien
jäännöksiä. Heidän vastaansa ei sattunut ketään muuta kuin pari
kapakasta kotiin tallustelevaa talonpoikaa ja muutamia Romaan matkaavia
maalaistuotteiden viejiä. He riensivät reippaasti suurten hautakumpujen
häämöttäessä pimeästä molemmin puolin, kunnes pääsivät Calixtuksen
katakombien luo ja näkivät nousevan kuun hohteessa Cecilia Metellan
ison kehämäisen varustuksen edessään. Silloin Bürger pysähtyi kylkeänsä
painaen.
"Sinun sääresi ovat pitemmät kuin minun, ja olet tottuneempi
kävelemään", hän sanoi nauraen. "Tässä jossakin on meidän käännyttävä
sivulle. Niin, tässä on paikka, meidän on käännyttävä tämän kapakan
kulmasta. Polku on aivan ahdas, joten lienee parempi minun käydä edeltä
ja sinä saat seurata."
Hän oli sytyttänyt lyhtynsä, ja sen valossa he saivat seuratuksi
Campanan rämeitten poikitse mutkittelevaa kapeata polkua. Vanhan Roman
vesiviemäri kulki jättiläismoisen toukan näköisenä kuutamoisen maiseman
halki, ja heidän tiensä vei yhden suunnattoman holvikaaren alitse ja
vanhan arenan murenevan tiilikehyksen ohi. Vihdoin Bürger pysähtyi
yksinäisen navetan luo ja veti avaimen taskustaan.
"Eihän katakombisi toki ole rakennuksessa!" huudahti Kennedy.
"Sen aukko on. Se sitä juuri suojeleekin löytymästä."
"Tietääkö omistaja siitä?"
"Ei hän. Hän löysi pari esinettä joista tulin melkein varmaksi että
hänen talonsa oli rakennettu sellaisen paikan sisäänkäytävälle.
Vuokrasin sen siis häneltä ja tein itse kaivamisen. Tule sisään ja vedä
ovi kiinni perässäsi."
Se oli pitkä, tyhjä rakennus, jossa oli lehmän pilttuita pitkin
seinämiä. Bürger laski lyhtynsä maahan, ja varjosti sen valon joka
puolelta, huolellisesti kietoen päällystakkinsa sen ympärille.
"Voi herättää huomiota, jos joku sattuu näkemään valoa tästä
yksinäisestä paikasta", sanoi hän. "Autas minua siirtämään tätä
laudoitusta."
Lattia oli irtanainen loukosta, ja lauta laudalta nuo kaksi tiedemiestä
nostelivat sen ylös ja asettelivat seinää vasten. Sen alla oli
nelikulmainen aukko ja vanhat kiviportaat johtivat maan sisälle.
"Ole varovainen!" huusi Bürger, kun Kennedy malttamattomuudessaan
riensi niitä alas. "Siellä alla on oikea kanitarha, ja jos kerran
eksyisit tieltä olisi sataa vastaan yksi mahdollisuus sinun löytää
tietäsi takaisin. Varrohan kunnes tuon valoa."
"Kuinka sinä sitten voit löytää tiesi, jos se kerran niin sokkeloinen
on?"
"Minulla oli muutamia varomattomuuksia alussa, mutta sittemmin olen
askel askeleelta oppinut kuljeksimaan siellä. Siinä on määrätty
järjestelmä, mutta se on sellainen että eksyneen miehen, etenkin jos
hän on pimeässä, on melkein mahdoton keksiä sitä. Vielä nytkin aina
puran lankaa kerästä mennessäni edemmäs katakombiin. Näet itse kuinka
tämä on vaikeaa, mutta jok'ainoa näistä käytävistä jakautuu ja yhä
jakautuu kymmeniä kertoja ennen kuin olet päässyt sataa metriä."
He olivat laskeutuneet noin kaksikymmentä jalkaa navetan permannosta,
ja seisoivat nyt nelikulmaisessa pehmeään rapakiveen hakatussa
kammiossa. Rakoileville ruskeille seinille heitti lyhty vipajavan
valon, joka oli alhaalta kirkas ja ylhäältä himmeä. Joka suunnalla
avautui mustia käytäviä säteinä tästä yhteisestä keskuksesta.
"Seuraappas nyt ihan kintereilläni, veikkonen", varotti Bürger. "Älä
poikkea matkalla mitään katselemaan, sillä minä vien sinut paikkaan
missä kaikki nähtävä on kerättynä. Säästämme aikaa, jos menemme sinne
suoraan."
Hän kulki edellä pitkin erästä käytävää ja englantilainen seurasi hänen
kintereillään. Tuon tuostakin haarautui käytävä, mutta Bürger tuntui
seuraavan joitakin omia salaisia merkkejä, sillä hän ei pysähdellyt
eikä epäröinyt. Kaikkialla pitkin seiniä, sullottuina kuin
siirtolaislaivan kojut, makasi vanhan Roman kristittyjä. Keltainen valo
häilyi muumioiden käpertyneillä piirteillä ja välkkyi pyöreillä
kalloilla ja lihattomien rintojen poikitse ristiin laskeutuneilla
pitkillä valkeilla kyynärluilla. Ja kaikkialla Kennedy ohikulkiessaan
näki kaihoksivin silmin muistokirjoituksia, hautausmaljoja, kuvia,
pukuja, talousesineitä, koskemattomina hurskasten käsien jäljeltä
monien vuosisatojen takaa. Ensimäiset hätäiset silmäyksetkin ilmaisivat
että tämä oli katakombeista aikaisin ja täydellisin, sisältäen
romalaisia jäännöksiä varaston jommoista hän ei ollut koskaan saanut
yhdellä kertaa katsellakseen.
"Mitä tapahtuisi, jos lyhty sammuisi?" hän kysyi heidän rientäessään
eteenpäin.
"Minulla on kynttilä varalla ja tulitikkulaatikko taskussani. Onko
muuten sinulla tulitikkuja, Kennedy?"
"Ei; annahan muutamia."
"Oh, eipä sillä väliä. Emme mitenkään joudu erillemme."
"Kuinka kauvas menemme? Tuntuu siltä kuin olisimme kävelleet ainakin
kilometrin."
"Enemmänkin, luulen. Haudoilla ei todellakaan ole mitään rajaa --
ainakin sikäli kuin minä olen havainnut. Tästä alkaa käydä kovin
sokkeloiseksi, joten lienee paras käyttää lankakeräämme."
Hän kiinnitti langan pään ulkonevaan kivenkärkeen ja kerää povessaan
pitäen päästeli lankaa sikäli kuin he etenivät. Kennedy huomasi ettei
varokeino ollut tarpeeton, sillä käytävät olivat nyt yhä mutkikkaampia
ja sokkeloisempia, muodostuen suorastaan verkoksi. Mutta kaikki
päättyivät isoon ympyriäiseen suojamaan, jonka toisessa päässä oli
marmorilevyn kattama nelikulmainen rapakivijalusta.
"Heikkari!" huudahti Kennedy hurmaantuneena, kun Bürger heilautti
lyhtyään marmoriin päin. "Se on kristitty alttari -- luultavasti
ensimäinen mitä on olemassa. Tähän kulmaan on kaiverrettu pieni
pyhitysristi. Varmaankin on tätä suojamaa käytetty kirkkona."
"Aivan niin", vahvisti Bürger. "Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin
näyttelisin sinulle kaikkia noihin seinäkomeroihin haudattuja ruumiita,
sillä niissä ovat kirkon aikaisemmat paavit ja piispat hiippoineen,
sauvoineen ja täysine virkapukuineen. Menehän katsomaan tuota yhtä!"
Kennedy astui vastapäiselle seinälle ja tähysteli aavemaista päätä joka
lepäsi irrallisiksi säikeiksi lahonneessa hiipassa.
"Tämä on kerrassaan huomattavaa", sanoi hän, ja ääni tuntui kimmoavan
koveron holvin laesta. "En ole tämänmoista missään edes kuullut. Tuo
tänne lyhty, Bürger, minä tahdon nähdä ne kaikki."
Mutta saksalainen oli vetäytynyt loitomma ja seisoi suojaman toisella
puolella keskellä keltaista valokehää.
"Tiedätkö kuinka monta väärää käännettä on tämän ja portaitten
välillä?" hän kysyi. "Runsaasti kaksi tuhatta. Kristityt tietenkin
käyttivät sitä yhtenä suojeluskeinona. Miehellä on yksi mahdollisuus
kahta tuhatta vastaan löytää valollakaan tietä ulos; mutta pimeässä se
tietysti olisi paljoa työläämpää."
"Sen uskon."
"Ja pimeys on kauhea. Yritin sitä kerran kokeeksi. Koetetaanpas sitä
uudelleen!" Hän puhalsi lyhtyyn ja siinä silmänräpäyksessä tuntui kuin
olisi näkymätön käsi tiukasti painunut Kennedyn silmille. Ei ollut hän
koskaan tiennyt mitä moinen pimeys oli. Se tuntui ahdistavalta ja
tukahuttavalta. Se oli kiinteä este, jota vastaan ruumis pelkäsi
törmätä. Hän ojensi kätensä työntääkseen sitä luotansa.
"Jo riittää, Bürger", hän sanoi, "sytytä jälleen."
Mutta hänen toverinsa alkoi nauraa, ja tuossa ympyriäisessä suojamassa
kuului ääni joka taholta yht'aikaa.
"Tunnut levottomalta, Kennedy", lausui hän.
"Hei, sytytä jo toki kynttilä!" pyysi Kennedy kärsimättömästi.
"On omituista, Kennedy, että minä en kykenisi äänestäsi vähääkään
päättelemään missä sinä seisot. Voisitko sinä sanoa missä minä olen?"
"En; tunnut olevan kaikkialla".
"Ellei minulla olisi lankaa kädessäni, niin en aavistaisikaan minne
päin mennä."
"Etpä tietenkään. Raapaise tulitikku ja lopeta tämä joutavoiminen."
"Kuulehan, Kennedy, tietääkseni on sinulla kaksi mielihalua. Sinua
viehättää seikkailu ja esteen voittaminen. Seikkailu on tiesi
löytäminen tästä katakombista. Vastuksena on pimeys ja ne pari tuhatta
väärää käännettä, jotka saavat tien työlääksi. Mutta sinun ei ole
tarvis hätäillä, aikaa on yllinkyllin, ja haluaisin että silloin
tällöin levähtämään pysähtyessäsi ajattelisit neiti Mary Saundersonia
ja tokko kohtelit häntä ihan kunnollisesti."
"Sinä paholainen, mitä tarkotat?" karjui Kennedy. Hän juoksenteli pikku
kehissä ja haparoitsi molemmin käsin sysimustaa ilmaa.
"Hyvästi", pitkitti ilkkuva ääni jo etäämpää kuuluen. "En tosiaankaan
luule, Kennedy, sinun omankaan selvityksesi perusteella menetelleen
ihan oikein tuon tytön suhteen. Erästä pikku seikkaa vain et näy
tietäneen, ja minä voin sen kertoa. Neiti Saunderson oli kihloissa
erään kömpelön ylioppilasparan kanssa, ja tämän nimi oli Julius
Bürger."
Jostakin kuulut kahahdus, askelten epämääräistä töminää
kallioalustalla, ja sitte hiljaisuus valtasi vanhan kristityn kirkon --
umpinainen, raskas hiljaisuus, joka saarsi Kennedyn ja valahti hänen
ylitseen kuin hukkuvan miehen läkähdyttävä vesi.
* * * * *
Pari kuukautta jälkeenpäin kiersi Europan sanomalehdissä
seuraavanlainen pätkä:
"Äskeisten vuosien huomattavimpia löytöjä on uusi katakombi Romassa,
jonkun matkan päässä itään Calixtuksen tunnetuista holveista. Tämän
tärkeän hautauspaikan, joka on tavattoman rikas aikaisen kristityn
kauden merkillisistä jäännöksistä, on saanut tarmollaan ja
älykkäisyydellään kaivetuksi esille t:ri Julius Bürger, nuori
saksalainen tutkija, joka alkaa saada ensimäisen sijan vanhan Roman
tuntemisessa. Vaikka hän on ensimäinen julkaisemaan löytönsä, niin on
vähemmän onnellinen löytäjä käynyt hänen edellään. Pari kuukautta
takaperin katosi tunnettu englantilainen tutkija Kennedy äkkiä
asunnostaan Corson varrelta, ja oletettiin hänen lähtönsä syyksi
osallisuutta erääseen äskeiseen häväistysjuttuun. Nyt ilmeneekin että
hän todellisuudessa oli joutunut sen kiihkeän tutkija-innon uhriksi,
jolla hän oli kohonnut huomattuun asemaan muinaistieteen alalla. Hänen
ruumiinsa löydettiin uuden katakombin keskuksesta, ja jaloista ja
saappaista saattoi päättää hänen astuskelleen päiväkausia pitkin
polveilevia käytäviä, jotka tekevät nämä maanalaiset haudat kovin
vaarallisiksi tutkijoille. Käsittämättömällä ajattelemattomuudella oli
onneton tunkeutunut tuohon sokkeloon ilman kynttilöitä ja tulitikkuja,
sikäli kuin voi havaita, joten hänen surullinen kohtalonsa oli oman
uhkarohkeuden tuottama. Tapauksen tekee vielä säälittävämmäksi se että
t:ri Julius Bürger oli vainajan likeinen ystävä. Tavattoman löydön
tuottamaa iloa on suuresti sumentanut toverin ja virkaveljen kamala
loppu."
Hilary Joycen opinalkeet.
Tämä tapahtui siihen aikaan kun mahdikapinan hyöky, joka valtavana
tulvana oli aaltoillut isoiltajärviltä ja Darfurista Egyptin rajoille
asti, vihdoin oli saavuttanut huippunsa, jopa muutamien mielestä
alkanut näyttää laskeutumisenkin oireita. Alussa se oli ollut kamala.
Se oli niellyt Hicksin armeijan, haudannut kenraali Gordonin
Khartumissa, vyörynyt brittiläisten joukkojen takana näiden peräytyessä
alas virtaa ja lopuksi räiskäyttänyt rosvojoukkoja niinkin kauvas
pohjoiseen kuin Assuaniin asti. Sitte se löysi toisia kulkuväyliä itään
ja länteen, Keski-Afrikaan ja Abessiniaan, ja vetäytyi hieman sivulle
Egyptistä. Syntyi kymmenvuotinen lepotila, jonka kuluessa rajalinnueet
turhaan tähystelivät Dongolan etäällä siintäviä kukkuloita. Niiden
punertavien usvien takana oli veren ja kauhun maa. Silloin tällöin
tunkeutui joku seikkailunhaluinen etelään päin noita utuisia vuoria
kohti, himoten kumia ja norsunluuta, mutta kukaan ei koskaan palannut.
Kerran pääsi eräs typistelty egyptiläinen ja kerran eräs kreikkalainen
nainen, hulluna janosta ja kauhusta, takaisin rajalinnoituksiin asti.
Se oli ainoa tuote tuosta pimeyden maasta. Toisinaan muutti päivänlasku
nuo etäiset usmat tulipunaiseksi pilvikerrostumaksi, jonka
kammottavasta helmasta synkät vuoret kohosivat kuin saarina
verimeressä. Se näytti kolkolta vertauskuvalta eteläisellä taivaalla,
Wady Halfan linnotetuilta kunnailta katseltuna.
Kymmenen vuoden hyörinä Khartumissa, kymmenen vuoden hiljainen työ
Kairossa, ja sitte oli kaikki valmiina sivistyksen tehdä jälleen
retki etelään vaeltaen asestetussa saattueessa, kuten sen tapana on.
Kaikki oli valmiina, aina viimeisen kameelin kuormasatulaa myöten,
eikä kuitenkaan kukaan sitä aavistanut, sillä perustuslain
kahlehtimattomalla hallitusmuodolla on etunsa. Suuri hallitusmies oli
kiistellyt, luovinut ja houkutellut; suuri soturi oli järjestänyt ja
suunnitellut, ja pannut piasterit tehoamaan puntina. Ja sitte eräänä
yönä nämä kaksi valtiashenkeä kohtasivat toisensa ja löivät kättä, ja
soturi katosi pois omissa asioissaan. Ja juuri silloin ilmestyi Hilary
Joyce Kairoon, otettuaan eronsa Royal Mallows fusiliereista ja saatuaan
toistaiseksi määräyksen yhdeksänteen sudanilaisrykmenttiin.
Napoleon oli sanonut, ja Hilary Joyce oli painanut muistiinsa, että
ainoastaan Itämailla mies voi hankkia itselleen suuren maineen. Tässä
hän nyt oli itämailla, matkatavaroina neljä tinalevylaatikkoa,
Wilkinson-sapeli, Bond-pistoli ja kappale Greenin "Johdantoa
arapiankielen tutkimiseen." Kun on sellainen lähtökohta ja nuoruuden
veri juoksee kuumana suonissa, niin kaikki tuntuu helpolta. Hän hiukan
pelkäsi kenraalia, kuultuaan kertomuksia hänen ankaruudestaan nuoria
upseereita kohtaan, mutta kohteliaalla käytöksellä ja sävyisyydellä hän
toivoi suoriutuvansa siitäkin. Hän jätti tavaransa Shepheardin
hotelliin ja kävi pääkortteeriin ilmottautumassa.
Häntä vastaanottamassa ei ollut kenraali, vaan tiedustajaosaston
päällikkö, sillä ylipäällikkö oli vielä tuolla asiallansa. Hilary Joyce
seisoi lyhyen, vantteran, lempeä-äänisen upseerin edessä, rauhallinen
sävy verhosi tavattoman terävää ja tarmokasta luonnetta. Tuolla
tyynellä hymyllään ja viattomalla naamallaan hän oli petkuttanut
viekkaimmatkin itämaalaiset. Hän seisoi paperossi sormien välissä ja
katseli tulijaa.
"Kuulin teidän saapuneen. Pahottelen ettei päällikkö ole täällä teitä
vastaanottamassa. Hän on lähtenyt rajalle."
"Rykmenttini on Wady Hallassa. Minun on kai ilmottauduttava sinne
heti?"
"Ei, sain toimekseni antaa teille määräyksen." Hän astui seinällä
riippuvan kartan luo ja viittasi paperossillaan. "Näette tuon paikan.
Se on Kurkurin keidas -- hieman hiljainen, pelkään, mutta raitis ilma
siellä on. Teidän tulee lähteä sinne niin pian kuin mahdollista. Siellä
tapaatte komppanian yhdeksättä rykmenttiä ja puoli skvadronaa
ratsuväkeä. Te otatte päällikkyyden."
Hilary Joyce katseli nimeä, joka oli painettu kahden mustan viivan
risteykseen; ylt'ympäri oli kartta aivan tyhjä useamman tuuman alalla.
"Kylä, sir?"
"Ei, lähde. Eikä varsin hyvää vettäkään, mutta te totutte pian
natroniin. Se on tärkeä paikka, kahden karavanitien yhtymäkohta. Kaikki
tiet ovat nyt luonnollisesti suljetut, mutta ei voi koskaan tietää,
vaikka jonkun onnistuisi pujahtaa läpi."
"Olemme siellä kai estääksemme rosvoomista?"
"Meidän kesken sanoen siellä ei tosiaankaan ole mitään rosvottavaa.
Olette siellä nappaamassa kiinni sanansaattajia. Niiden täytyy levätä
lähteillä. Olette vasta äskettäin saapunut, mutta tunnette kai jo sen
verran tämän maan oloja että tiedätte paljo tyytymättömyyttä
olevan vallalla ja kalifin luultavasti yrittävän antaa tietoja
puoluelaisilleen. Senoussi taasen asuu tuolla päin" -- hän heilautti
paperossiaan länteen päin, "ja kalifi ehkä lähettää hänelle
sanansaattajan sitä tietä. Velvollisuutenne kaikessa tapauksessa on
vangita jokainen tulija, ja ottaa selvä hänen hommistaan ennen kuin
päästätte hänet. Ette kai puhu arapiankieltä?"
"Opettelen sitä parast'aikaa, sir."
"No, siellä saattekin hyvää aikaa opiskella. Ja teillä on
alkuasukasupseeri, Ali ... mikä hänen sukunimensä nyt olikaan -- hän
osaa englantia ja voi olla tulkkina teille. Hyvästi nyt, mainitsen
ilmottautumisenne päällikölle. Lähtekää nyt paikallenne niin nopeasti
kuin voitte."
Rautateitse Balianiin, postilaivalia Assuaniin ja sitte kamelin
seljässä kaksi vuorokautta libyalaisessa erämaassa joku Ababdeh oppaana
ja mukana kolme kuormakamelia, jotka näännyttävät ihmiset
sietämättömällä hitaudellaan. Mutta neljäkin kilometriä tunnissa tekee
lopulta matkaa, ja vihdoinkin kolmantena iltana saattoi Hilary Joyce
siltä mustalta kuonaläjän kummukkeelta, jota kutsutaan Jebel
Kurkuriksi, katsoa alas etäiseen palmuryhmään, ja hänen mielestään tuo
viileä vehreyden pälvi keskellä armahtamattoman mustaa ja keltaista
hieta-aavikkoa oli kaunein värivaikutus mitä hän milloinkaan oli
nähnyt. Tunnin kuluttua hän saapui pieneen leiriin, vahti tuli ulos
tekemään kunniaa, hänen alkuasukas-ajutanttinsa tervehti häntä
oivallisella englanninkielellä, ja äkkiäpä hän jotenkin kotiutui.
Se ei ollut mikään houkutteleva paikka pitempää oleskelua varten --
leveä, maljamainen, ruohottunut notko, joka loiveni kolmeen kaivoon
päin, joissa oli ruskeaa suolan sekaista vettä. Siellä oli myös
palmulehto, kaunis katsella, mutta ärsyttävä, kun ajattelee että luonto
oli istuttanut vähemmin varjoiset puunsa juuri siihen missä varjoa
paraiten tarvittiin. Yksi ainoa tuuhea akasiapuu oli jonkinlaisena
korvauksena. Siinä torkkuili Hilary Joyce helteellä, ja kun oli
viileätä, hän harjotteli leveäharteisia, kapeakoipisia sudanilaisiaan,
jotka olivat hauskan näköisiä iloisine mustine naamoineen ja
lystikkäine pikku leirilakkeineen. Joyce oli oikea harjotuspaholainen,
ja mustat pitivät harjotuksista, joten hän pian tuli suosituksi heidän
keskuudessaan. Mutta toinen päivä oli aivan toisensa kaltainen. Ilma,
näköala, toimet, ruoka kaikki oli samaa. Kolmen viikon kuluttua hän oli
mielestään ollut siellä jo lukemattomia vuosia. Mutta vihdoin tapahtui
jotakin, mikä keskeytti yksitoikkoisuuden.
Eräänä iltana päivänlaskussa Hilary Joyce ratsasti hitaasti alas vanhaa
karavanitietä. Häntä viehätti tämä kapea polku, joka mutkitellen
kallionlohkareiden lomitse ja kumpujen yli jatkui Afrikan
tuntemattomaan sydämeen. Lukemattomien kamelien askeleet olivat
vuosisatojen kuluessa polkeneet sen sileäksi, joten se nyt
käyttämättömänä ja hyljättynäkin kiemurteli yhä eteenpäin,
merkillisimpänä kaikista teistä jalan levyisenä ja parin tuhannen
penikulman pituisena. Joyce tuumiskeli ratsastaessaan milloin sitä
viimeksi olikaan ihmisolento etelästä päin vaeltanut, ja yht'äkkiä hän
katseensa nostaessaan näki miehen astelevan pitkin tietä. Ensi
katseella Joyce otaksui hänet omaksi miehekseen, mutta älysi sitte
ettei tämä ollut mahdollista. Vieras oli puettu arapialaisen liehuvaan
kaapuun eikä sotamiehen ihonmukaiseen khakiin. Hän oli hyvin pitkä, ja
korkea turbani sai hänet näyttämään jättiläiseltä. Hän asteli
reippaasti, pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin mies joka ei tiedä mitä
pelko on.
Kuka saattoi tuo olla, tuo pelottava jättiläinen, joka astui esiin
tuntemattomasta erämaasta? Kenties jonkun villin keihäsmieslauman
etumies. Ja mistä saattoi hän tulla? Lähin lähde oli runsaasti sata
engl. penikulmaa etelämpänä. Kurkurin rajavartio ei missään tapauksessa
voinut antaa satunnaisten matkustajien kulkea esteettömästi. Hilary
Joyce käänsi hevosensa, nelisti leiriin ja hälyytti miehet koolle.
Kaksikymmentä ratsumiestä takanaan hän sitte taas ratsasti ulos
tutkimaan.
Mies lähestyi yhä noista sotaisista varusteluista huolimatta. Hetkisen
oli hän epäröinyt ensin nähdessään ratsuväen, mutta pakoa ei voinut
ajatellakaan, ja hän lähestyi kuten ainakin se joka tahtoo tehdä
pahassa pulassa parhaansa. Hän ei tehnyt vastarintaa eikä sanonut
mitään, kun kahden soturin kädet laskeutuivat hänen hartioilleen, vaan
käveli tyynesti heidän hevostensa välissä leiriin. Heti sen jälkeen
palasivat patrullit takaisin. Ei näkynyt vilahdustakaan mistään
dervisheistä. Mies oli yksinään. Oiva ratsastuskameli oli löydetty
kuolleena jonkun matkan päässä tien varrella. Vieraan salaperäinen
saapuminen oli nyt selitetty. Mutta minkätähden, mistä ja minne? ne
olivat kysymyksiä, joihin innokkaan upseerin tuli löytää vastaus.
Hilary Joyce tunsi pettymystä, kun ei mitään dervishejä näkynyt. Olisi
ollut kaunis alku hänelle egyptiläisessä armeijassa, jos hän olisi
saanut taistella pikku kahakan omin päin. Mutta olihan hänellä sentään
harvinainen tilaisuus edukseen vaikuttaa esimiehiinsä. Hän tahtoi
mielellään osottaa kuntoaan tiedustajaosaston päällikölle ja vielä
enemmän tuolle jurolle ylipäällikölle, joka ei milloinkaan unohtanut
kelpo tekoa eikä milloinkaan anteeksiantanut velttoutta. Vangin puku ja
ryhti osotti että hän oli tärkeä henkilö. Kaikki eivät ratsasta
täysiverisillä kameleilla. Joyce valeli päätään kylmällä vedellä,
hörppi kupillisen väkevää kahvia, asetti päähineeseensä mahtavan
upseerintöyhdön kypärin asemesta ja istuutui akasiapuun juurelle
tuomariksi.
Hän toivotteli että hänen perheensä olisi nähnyt hänet nyt, molemmat
mustat palvelijat takanaan ja egyptiläinen upseeri vieressään. Hän
istui telttipöydän ääressä, ja vanki tuotiin esille tarkasti
vartioittuna. Hän oli kaunis mies, jolla oli rohkeat, harmaat silmät ja
pitkä musta parta.
"Mitä ihmettä!" huudahti Joyce. "Tuo lurjus irvistelee minulle."
Omituinen värähdys oli ilmaantunut miehen kasvoille, mutta hävinnyt
niin nopeasti, että se saattoi olla hermotykähdys. Nyt hän oli
itämaalaisen tyynimielisyyden esikuva.
"Kysy häneltä kuka hän on ja mitä hän tahtoo."
Alkuasukas-upseeri teki sen, mutta vieras ei vastannut, vaan sama
värähdys ilmaantui taas hänen kasvoilleen.
"Hiisi vieköön!" huudahti Hilary Joyce, "enpä ole hävyttömämpää konnaa
tavannut! Hän vieläkin iskee silmää minulle. Kuka olet, senkin otus!
Tee selkoa itsestäsi! Kuuletko?"
Mutta pitkä arapialainen oli yhtä kuuro englannin- kuin
arapiankielelle. Egyptiläinen koetti uudelleen ja yhä uudelleen. Vanki
katseli Joycea hyvin omituisesti ja murti silloin tällöin
kasvonpiirteitään, mutta ei kertaakaan avannut suutaan. Joyce repi
ähmistyneenä tukkaansa.
"Kuules, Mahomet Ali, meidän täytyy saada selkoa tästä miehestä. Sanot
ettei hänellä ole mitään papereita?"
"Emme löytäneet mitään."
"Ei minkäänlaista vihjausta?"
"Voi arvata että hän tulee kaukaa. Juoksijakameli ei hevillä kuole. Hän
on tullut vähintäinkin Dongolasta."
"No, meidän täytyy pakottaa hänet puhumaan."
"On mahdollista että hän on kuuromykkä."
"Eikä ole. En ole eläissäni nähnyt miestä, joka olisi näyttänyt kaikin
puolin niin täysikykyiseltä kuin hän."
"Voittehan lähettää hänet Assuaniin."
"Ja antaa jonkun toisen saada kunnia! Ei, tämä on minun saaliini. Mutta
kuinka saisimme hänen kielenkantansa irrotetuksi?"
Egyptiläisen mustat silmät harhailivat pitkin leiriä ja pysähtyivät
keittiön lieteen.
"Kenties", sanoi hän, "jos bimbashi katsoo sopivaksi --." Hän katseli
vankia ja sitte räiskyviä kekäleitä.
"Ei, ei se kelpaa. Ei saamari, se olisi liian pitkälle mentyä."
"Aivan hiukkanenkin ehkä auttaisi."
"Ei, ei. Se voi käydä päinsä täällä, mutta se kuulostaisi aivan
kamalalta, jos Lontoon lehdet saisivat sen tietoonsa. Mutta kuules",
kuiskasi hän, "voimmehan pelottaa häntä hieman. Siinä ei ole mitään
pahaa."
"Ei."
"Riisuttakoon mieheltä kaapu. Käske panna hevosenkenkä tuleen ja
kuumentaa se."
Vanki katseli valmistuksia ilmeellä, joka näytti enemmän huvitetulta
kuin levottomalta. Hän ei edes räpäyttänyt silmiään, kun musta
kersantti lähestyi tulikuuma hevosenkenkä pajunetin kärjessä.
"Tahdotko puhua nyt?" kysyi Joyce rivakasti.
Vanki myhäili partaansa sivellen.
"Heittäkää pois koko roska!" huudahti Joyce suuttuneena ja hypähti
seisaalleen. "Ei kannata yrittää pelottaa tuota miestä. Hän tietää
ettemme voi ryhtyä tositoimiin. Mutta minä voin pieksättää hänet ja sen
teen, jollei hän saa takaisin kielensä käyttöä huomisaamuksi; nahan
minä nyljetän hänen seljästään, niin totta kuin nimeni on Joyce. Sano
se hänelle. Joko sanoit?"
"Jo, sir."
"Sen päälle saat nukkua, senkin Adonis, ja antakoon se sinulle makeita
unia."
Hän keskeytti istunnon, ja järkähtämättömän tyynenä kuten ennenkin
kulki vanki vartijainsa saattamana saamaan illallistaan, riisiä ja
vettä.
Hilary Joyce oli hyväsydäminen mies ja hänen omaa untaan suuresti
häiritsi ajatus siitä rangaistuksesta, jonka oli määrännyt seuraavaksi
päiväksi. Hän toivoi että paljas pampun ja ruoskan näkeminen saisi
vangin luopumaan uppiniskaisuudestaan. Sitte hän ajatteli kuinka
kamalaa olisi, jos mies sitte jälkeenpäin todellakin huomattaisiin
mykäksi. Se mahdollisuus teki häneen niin pahan vaikutuksen, että hän
päivän koittaessa miltei oli päättänyt lähettää muukalaisen
vahingoittamattomana Assuaniin. Mutta kuinka huono ratkaisu se olisi
jutulle! Hän makaili vielä vuoteellaan ja mietiskeli, kun kysymys äkkiä
selvisi itsestään. Ali Mahomet ryntäsi telttiin.
"Sir", huusi hän, "vanki on poissa!"
"Poissa!"
"Niin, ja teidän paras ratsastuskamelinne. Telttiin on leikattu reikä,
ja hän on aamuyöstä päässyt livahtamaan pakoon!"
Joyce toimi kaikella mahdollisella tarmolla. Ratsuväkeä lähetettiin
joka haaralle, patrullit tutkivat pehmeätä hietaa kummuilla,
löytääkseen jälkiä pakolaisesta, mutta kaikki turhaan. Mies oli
kerrassaan kadonnut. Raskaalla sydämellä kirjotti Hilary Joyce
virallisen raportin asiasta ja lähetti sen Assuaniin. Viisi päivää
myöhemmin hän sai päälliköltä lyhyen määräyksen saapua sinne. Hän
pelkäsi pahinta ankaralta soturilta, joka säästi muita yhtä vähän kuin
itseään.
Ja hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Tomuisena ja väsyneenä
saapui hän eräänä iltana pääkortteeriin. Papereilla ja kartoilla
täytetyn pöydän ääressä istui tuo kuuluisa soturi ja tiedustajaosaston
päällikkö syventyneinä asemakarttoihin ja piirustuksiin. He tervehtivät
kylmäkiskoisesti.
"Kuulin, kapteeni Joyce", sanoi kenraali, "että olette antanut hyvin
tärkeän vangin livahtaa käsistänne."
"Olen hyvin pahoillani, sir."
"Niinpä kyllä. Mutta se ei auta asiaa. Saitteko tietää häneltä mitään,
ennenkuin päästitte karkuun?"
"En voinut saada häntä puhumaan."
"Mitä te teitte?"
"Uhkasin käyttää väkivaltaa."
"No mitä sanoi?"
"Ei sanaakaan."
"Niin, kapteeni Joyce", sanoi kenraali ankaralla järkähtämättömällä
äänellään, "en voi onnitella ensimäisiä opinalkeitanne egyptiläisessä
armeijassa. Kuten tiedätte on jokainen englantilainen upseeri tässä
armeijassa huolellisesti valikoittu, sillä onhan minulla koko
brittiläinen armeija, mistä saa miehiä. Olisi vääryys toisia kohtaan,
jos jättäisin sikseen ilmeisen selvän älyn tai innon puutteen. Otaksun
että everstinne Royal Mallows-rykmentissä, josta olette tullut, on
iloissaan, kun saa teidät takaisin rykmenttiinsä."
Hilary Joycen sydän oli niin raskas, ettei hän voinut hiiskua
sanaakaan.
"Huomenna ilmotan teille ratkaisevan päätöksen."
Joyce teki kunniaa ja kääntyi ovelle.
"Sen päälle saat nukkua, senkin Adonis, ja tuottakoon se sinulle
makeita unia!"
Joyce kääntyi hämmästyneenä. Missä oli nuo sanat lausuttu ennen? Kuka
oli käyttänyt niitä?
Kenraali oli noussut seisaalleen. Sekä hän että tiedustajaosaston
päällikkö nauroivat. Joyce tuijotti tuohon kookkaaseen vartaloon,
suoraan ryhtiin ja harmaisiin tutkimattomiin silmiin.
"Hyvä Jumala!" läähätti hän.
"Niin, kapteeni Joyce, nyt olemme kuitit!" sanoi kenraali ja ojensi
hänelle kätensä. "Tuotitte minulle epämieluisan hetken kirotulla
hehkuvanpunaisella hevosenkengällänne. Olen maksanut teille samalla
mitalla. Eikä enää puhettakaan teidän siirtämisestänne Royal
Mallows-rykmenttiin."
"Mutta, sir -- mutta --"
"Mitä vähemmän kysymyksiä, sen parempi, kenties. Mutta tietysti tuntuu
juttu jokseenkin hämmästyttävältä. Minulla oli pieni yksityisasia
Kabbabish-heimolle, jota ei kukaan muu voinut suorittaa. Paluumatkalla
tulin vartiopaikallenne. Iskin lakkaamatta silmää teille, saadakseni
puhutella teitä kahden kesken."
"Niin, nyt alan ymmärtää."