murhannut?"
"Chateau Noirin kreivi Eustache."
"Valehtelet!" tiuskaisi eversti vihaisesti. "Herrasmies ja ylimys ei
ole voinut mokomiin rikoksiin ryhtyä."
Talonpoika kohautti olkapäitään.
"Ilmeisesti ette kreiviä tunne. Asianlaita on seuraava, herra eversti.
Totta on se mitä sanon enkä pelkää teidän tutkimuksianne siitä. Chateau
Noirin kreivi on kova mies: parhaimpinakin aikoinaan hän oli kova mies.
Mutta sittemmin hän on ollut ihan hirveä. Se johtuu hänen poikansa
kuolemasta, nähkääs. Hänen poikansa palveli Douayn väessä ja joutui
vangiksi, ja sitte Saksasta palatessaan hän menetti henkensä. Hän oli
kreivin ainoa lapsi, ja me tosiaankin kaikki luulemme että tapaus on
vienyt häneltä järjen. Talonpoikineen hän seuraa saksalaisia joukkoja.
En tiedä kuinka monta hän lieneekään tappanut, mutta hän se surmattujen
otsaan ristin leikkaa, sillä se on hänen sukunsa kilpimerkki."
Se oli totta. Jokaisen murhatun etuvartijan silmäkulmien poikitse oli
silpaistu Antreaan risti ikäänkuin metsästyspuukolla. Eversti taivutti
jäykkää selkäänsä ja kuljetti etusormeansa pöydällä olevaa karttaa
pitkin.
"Chateau Noir ei ole neljää lieutä etäämpänä", hän sanoi.
"Matkaa on kolme ja kilometri päälle, herra eversti."
"Sinä tunnet paikan?"
"Olen ollut siellä työssä."
Eversti von Gramm soitti kelloa.
"Antakaa tälle miehelle ruokaa ja pidättäkää hänet", määräsi hän
kersantille.
"Minkätähden minut pidätettäisiin, herra eversti? En voi teille enempää
ilmaista."
"Tarvitsemme sinua oppaaksi."
"Oppaaksi! Mutta kreivi? Jos joutuisimme hänen käsiinsä? Voi, herra
eversti -- --"
Preussiläinen päällikkö hääti hänet käden liikkeellä.
"Lähettäkää kapteeni Baumgarten heti luokseni", hän käski.
Saapuville kutsuttu upseeri oli keski-ikäinen mies, vankkaleukainen,
sinisilmäinen, keltaiset viikset kaarevat ja kasvot tiilenväriset
kypärän rajaan asti, missä ne muuttuivat lumivalkeiksi. Hän oli
kaljupää, ja kiiltävän, tiukan päänahan takaosaa olivat nuoremmat
upseerit kerkeät piloillaan käyttämään kuvastimena viiksiänsä
kierrellessään. Soturina hän oli hidas, mutta luotettava ja
urhoollinen. Eversti saattoi uskoa hänelle tehtäviä, joissa vireämpi
upseeri olisi voinut joutua vaaraan.
"Lähdette Chateau Noiriin tän'iltana, kapteeni", sanoi hän, "opas on
saatu. Vangitsette kreivin ja tuotte hänet tänne. Jos häntä yritetään
vapauttaa, niin ampukaa hänet siekailematta."
"Montako miestä otan, eversti?"
"Hm, ympärillämme vilisee vakoojia, ja ainoana mahdollisuutena on
syöstä hänen niskaansa ennen kuin hän tietää meidän lähteneen
liikkeellekään. Iso joukko herättää huomiota. Toiselta puolen ette saa
joutua saarroksenkaan vaaraan."
"Voisin marssia pohjoiseen päin, eversti, ikäänkuin yhtyäkseni kenraali
Göbeniin. Sitte voisin poiketa tälle tielle, jonka näen kartaltanne, ja
päästä Chateau Noiriin ennen kuin he ehtisivät sada vihiä tulostamme.
Siinä tapauksessa kaksikymmentä miestä -- --"
"Hyvä on, kapteeni. Toivon näkeväni teidät vankinenne huomisaamuna."
* * * * *
Oli kylmä joulukuun ilta, kun kapteeni Baumgarten marssi Les
Andelysistä kahdenkymmenen posenilaisensa etunenässä pitkin
valtamaantietä luoteiseen päin. Neljän kilometrin päässä hän äkkiä
poikkesi kapealle syväuurtoiselle syrjätielle ja kiirehti nopeasti
saalistansa päin. Kylmää sadetta vihmoi korkeitten poppelien latvoissa
ja kahisi vainioilla molemmin puolin tietä. Kapteeni marssi etumaisena,
vierellään vanha kersantti Moser. Kersantin ja ranskalaisen talonpojan
ranteet olivat kiinnitetyt yhteen, ja jälkimäisen korvaan oli kuiskattu
että jos osasto joutuisi väijytykseen, niin ensimäinen luoti lävistäisi
hänen kallonsa. Heidän takanaan köntysteli kaksikymmentä jalkamiestä
pimeässä, päät sadetta vastaan kumarassa ja saappaat pehmeässä, märässä
savessa naristen. He tiesivät minne olivat matkalla ja mitä varten, ja
se ajatus piti heidän mieltänsä vireillä, sillä he olivat
katkeroittuneita omien tovereittensa kohtalosta. He tiesivät että
tehtävä olisi oikeammiten kuulunut ratsuväelle, mutta kaikki ratsuväki
oli etujoukkojen matkassa, ja olihan sitäpaitsi soveliaampaa että
rykmentti kostaisi omat surmattunsa.
Kello läheni kahdeksaa heidän lähtiessänsä Les Andelysistä. Puoli
kahdeltatoista pysähtyi heidän oppaansa suunnattoman rautaportin eteen,
jonka pielinä oli kaksi aatelisilla kivikoristuksilla katettua korkeata
pilaria. Seinä, jossa se oli aukkona ollut, oli murentunut pois, mutta
iso portti yhäti kohosi sen juurella versovien vesojen ja rikkaruohojen
yli. Preussiläiset kiersivät sen ja etenivät salavihkaa ikivanhain
tammien haarojen muodostaman tunnelin pimennossa pitkin pitkää
lehtokujaa, jota loppusyksyn viimeiset lehdet vielä verhosivat.
Käytävän päässä he seisahtuivat tarkastelemaan asemaa.
Musta linna oli heidän edessään. Kuu pistäysi esille kahden sadepilven
raosta ja loi vanhan rakennuksen hopeisen hohtoon ja varjoihin. Se oli
L:n muotoinen, edustassa oli matala kaariovi ja pieniä ikkunoita
rivittäin kuin sotalaivan ammottavia kanuna-aukkoja. Musta katto
ylhäällä kohosi kulmissaan pieniksi pyöreiksi, ulospäin pistäviksi
torneiksi, ja kaikki oli hiljaista kuutamossa, resuisten pilvien
synkistäessä taivasta taampana. Yksi ainoa valo tuikki eräästä
alikerran ikkunasta.
Kapteeni kuiskasi määräyksensä miehilleen. Muutamien tuli hiipiä
etu-ovelle, muutamien talon taakse. Joidenkuiden oli vartioittava
itäpuolta, toisien taas läntistä päätyä. Hän ja kersantti hiipivät
varpaillaan valaistun ikkunan alle.
He saivat tähystää pieneen ja hyvin köyhästi kalustettuun kamariin.
Vanhanpuoleinen, puvustaan päättäen palvelusväkeen kuuluva mies
lueskeli lepattavan kynttilän valossa risaista sanomalehteä. Hän
nojausi puutuolinsa selkämystään jalat edessään olevalla laatikolla, ja
toisella tuolilla hänen vieressään oli pullo valkeata viiniä ja pikari
puolillaan. Kersantti työnsi neulakivärinsä ruudun läpi ja mies
ponnahti kirkaisten jaloilleen.
"Hiljaa, henkesi tähden! Talo on saarrettu, etkä heti voi paeta. Käy
avaamaan ovi, tai emme sisään tullessamme anna mitään armoa."
"Jumalan tähden, älkää ampuko! Minä avaan! Minä avaan!" Hän ryntäsi
huoneesta lehti vielä kouraansa rutistuneena. Hetkistä myöhemmin
kiertyi matala ovi vanhojen lukkojen rauskuessa ja telkien kalistessa
sepo seljälleen, ja preussiläiset samosivat kivilaakaiseen käytävään.
"Missä on kreivi Eustache, Chateau Noirin herra?"
"Isäntäni! Hän on ulkona, herra kapteeni."
"Ulkona tähän aikaan yöstä? Henkesi menetät, jos valehtelet!"
"Puhun totta, herra kapteeni. Hän on ulkona!"
"Missä?"
"En tiedä."
"Mitä tekemässä?"
"En osaa sanoa. Ei, ei hyödytä uhata minua pistolilla. Tappaa minut
voitte, mutta ette voi saada minua ilmottamaan teille sellaista mitä en
tiedä."
"Onko hän usein ulkona tällä tunnilla?"
"Tuon tuostakin."
"Ja milloin tulee hän kotiin?"
"Ennen päivänkoittoa."
Kapteeni Baumgarten päästi saksalaisen kirouksen. Hän oli siis tehnyt
matkansa turhaan. Miehen vastaukset tuntuivat ehdottomasti
todenmukaisilta. Hän olisi saattanut tuota aavistaakin. Mutta hän
tahtoi kuitenkin varmistuakseen tutkia rakennuksen. Jättäen etu-ovelle
muutamia miehiä ja talon taakse samaten ajoi hän kersantin keralla
edellänsä vapisevaa pöydänkattajaa, jonka häilyvä kynttilä heitti
omituisia liikehtiviä varjoja vanhoihin seinäverhoihin ja mataliin
tammi-ortisiin lakiin. He tarkastivat talon läpikotaisin, alikerran
tilavasta kivilaakaisesta keittiöstä toisen huonekerran ruokasaliin
asti, missä oli lehteri soittajia varten ja ijästä mustunut paneli --
mutta mistään ei löytynyt ainoatakaan elollista olentoa. Ullakolta,
katonrajassa sijaitsevasta kammiosta löytyi Marie, pöydänkattajan
elähtänyt vaimo; mutta muita palvelijoita ei omistajalla ollut eikä
hänestä itsestäänkään mitään vihiä saatu.
Kesti kuitenkin kauvan ennen kuin kapteeni Baumgarten tunsi olevansa
tästä seikasta varma. Rakennus oli vaikeasti tutkittava. Ahtaat
portaat, joita vaan yksi mies saattoi kerrallaan astua, yhdistivät
lukuisia mutkittelevia käytäviä. Seinät olivat niin paksut, että
jokainen huone oli eristetty toisestaan. Jokaisessa ammotti
jättiläismoisia tulisijoja ja ikkunat olivat seinässä kuusi jalkaa
syvällä. Kapteeni Baumgarten poljeskeli saappaillaan, repi alas uutimia
ja koputteli miekkansa nupilla. Jos talossa löytyi salaisia
kätköpaikkoja, niin ei ainakaan hänen onnistunut niitä löytää.
"Minulla on aate", hän vihdoin saksaksi virkkoi kersantille. "Te
asetatte tämän miehen vartioittavaksi ja pidätte huolta siitä ettei hän
pääse kenenkään yhteyteen."
"Kyllä, kapteeni."
"Ja asetatte neljä miestä väijyksiin sekä edustalle että taakse. Onpa
luultavaa että lintumme päivänkoitteessa hyvinkin palaa pesäänsä."
"Entä toiset, kapteeni?"
"Antakaa heidän illastaa keittiössä. Tämä mies hankkii teille
haukattavaa ja viiniä. On kolkko yö ja meillä on täällä parempi oltava
kuin maantiellä."
"Ja te itse, kapteeni?"
"Minä aterioitsen täällä ruokasalissa. Tulisijassa on halkoja ja voimme
sytyttää tulen. Huutakaa minua, jos jotakin tapahtuu. -- Mitä syötävää
voitte antaa minulle?"
"Voi monsieur, oli aika jolloin olisin voinut vastata: 'mitä tahdotte',
mutta nyt voimme vaivalla hankkia edes kylmää kananpaistia ja pullon
valkoista viiniä."
"Se kyllä riittää. Seuratkoon häntä yksi sotamies pajunettineen, ettei
hän tee meille jotakin tepposta."
Kapteeni Baumgarten oli vanha sotakarhu. Itäisissä maakunnissa ja sitä
ennen Böömissä hän oli oppinut taidon majoittua vihollisen luo.
Palvelijan lähtiessä noutamaan hänelle illallista, hän laitteli itseään
mukavaan oloon yöksi. Hän sytytti kymmenhaaraisen kynttiläjalan
pöydällä. Takkavalkea roihusi jo iloisesti. Kapteeni astui ikkunan luo
ja katsoi ulos. Kuu oli jälleen kadonnut, ja satoi rankasti. Hän kuuli
tuulen kohinan ja näki puiden tummat haamut, jotka kaikki taipuivat
samalle taholle. Tuo näky sai hänelle maistumaan kananpaistin ja
viinipullon, jotka palvelija kantoi hänelle. Hän oli väsynyt ja
nälkäinen pitkästä marssistaan, ja laski siis säilänsä, kypärinsä ja
revolverivyönsä tuolille, innokkaasti käyden käsiksi ateriaan.
Viinilasi edessään ja sikari suussa hän sitte kumartui taaksepäin
tuolillaan ja katseli ympärilleen.
Tulisijan vastapäätä oli neljä muotokuvaa vanhoista Chateau Noirin
kreiveistä, kaikilla haukannenä ja rohkeat, terävät kasvonpiirteet,
niin toistensa näköisiä että ainoastaan vaatetus erotti
ristiretkeläisen Fronden kavalierista. Kapteeni Baumgarten oli aterian
jälkeen unelias; hän nojasi tuolinsa selkään ja katseli niitä
tupakansavun läpi, mietiskellen sitä harvinaista sattumaa, joka
Itämeren rannikkolaisen oli tuonut syömään illallistaan näissä ylpeiden
normandialaisten päällikköjen ikivanhoissa saleissa. Mutta liesi
lämmitti ja kapteenin silmät olivat raskaat. Hänen leukansa painui
hitaasti alas rinnalle, ja kymmenen kynttilänliekkiä heijastui
leveälle, kaljulle päälaelle.
Äkkiä sai heikko rasaus hänet hypähtämään jaloilleen. Hetkisen hän
unensa sekaannuttamana luuli, että vastapäätä olevista muotokuvista
joku oli astunut alas puitteistaan. Pöydän ääressä, miltei käsivarren
pituuden päässä hänestä, seisoi roteva mies, äänetönnä ja
liikahtamatta; ainoastaan liekehtivät silmät todistivat että hän eli.
Hän oli mustatukkainen, olivinkarvainen iholtaan, leuvassa musta
pujoparta; suureen ankarapiirteiseen nenään näyttivät kaikki muut
kasvonpiirteet keskittyvän. Hänen poskensa olivat ryppyiset kuin
menneenvuotinen omena, mutta leveät hartiat ja jäntevät kädet
ilmaisivat voimaa, jota vuodet eivät olleet vähentäneet. Hän seisoi
käsivarret ristissä kaarevalla rinnalla, ja hänen huulillaan oli jäykkä
hymy.
"Älkää turhaan katselko aseitanne", hän sanoi, kun preussiläinen loi
nopean katseen tyhjälle tuolille, jolla ne olivat olleet. "Sallikaa
minun sanoa, että olette ollut hieman varomaton niin kotiutuessanne
rakennuksessa, jonka jokaisessa seinässä on salaisia käytäviä. Teitä
huvittanee kuulla, että neljäkymmentä miestä seisoi katselemassa teidän
aterioimistanne. -- No, mitä nyt?"
Kapteeni Baumgarten oli kädet nyrkissä astunut askeleen eteenpäin.
Ranskalainen tähtäsi saksalaiseen oikealla kädellään revolverilla,
vasemmallaan singoten hänen takaisin tuolilleen.
"Olkaa hyvä ja istukaa alallanne", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse olla
levoton väkenne puolesta. Heistä on jo huolta pidetty. On merkillistä,
kuinka nämä kivilattiat estävät toiseen kerrokseen kuulumasta mitä alla
tapahtuu. Olette vapaa päällikkyydestänne ja teillä on nyt ainoastaan
oma itsenne ajateltavana. Saanko kysyä, mikä nimenne on?"
"Olen kapteeni Baumgarten, 24:nnestä Posenin rykmentistä."
"Ranskankielenne on oivallinen, vaikka teillä, kuten useimmilla
maanmiehillänne, on taipumusta muuttaa p b:ksi. Minua on huvittanut
kuulla heidän armoa rukoillessaan huutavan: '_Avez bitie sur moi_!'
Tiedätte kaiketi, kuka puhuttelee teitä."
"Chateau Noirin kreivi."
"Aivan oikein. Olisi ollut ikävää, jos olisitte vieraillut linnassani
minun saamattani tilaisuutta puhua muutamia sanoja teille. Olen ollut
tekemisissä monen saksalaisen sotamiehen kanssa, mutta en vielä
milloinkaan upseerin. Minulla on paljo puhuttavaa teidän kanssanne."
Kapteeni Baumgarten istui hiljaa tuolillaan. Niin urhea kuin hän
olikin, tuon miehen käytöksessä oli jotakin, joka sai hänen verensä
hyytymään kauhusta. Hän vilkui oikealle ja vasemmalle, mutta hänen
aseensa olivat poissa ja hän älysi ottelussa olevansa vain lapsi tuon
jättiläisen käsissä. Kreivi oli ottanut viinipullon ja piteli sitä
valoa vasten.
"Hm", sanoi hän, "tämäkö oli parasta, mitä Pierre saattoi hankkia
teille? Oikeinpa häpeän katsoa teitä kasvoihin, kapteeni Baumgarten.
Tämä täytyy korjata."
Hän puhalsi vihellyspilliänsä, joka riippui hänen metsästysnuttunsa
päällä. Tuo vanha palvelija astui heti huoneeseen.
"Chambertiniä 15:nnesta komerosta!" huusi kreivi, ja heti jälkeenpäin
tuotiin sisälle harmaa, hämähäkinverkkojen peittämä pullo, varovaisesti
kuin kapalolapsi hoitajattaren käsivarrella. Kreivi täytti kaksi lasia
reunojaan myöten.
"Juokaa!" hän sanoi. "Se on parasta kellarissani, eikä sen veroista
löydy Rouenin ja Parisin välillä. Juokaa, herraseni, ja olkaa iloinen!
Alhaalla on kylmää paistia. Meillä on kaksi hummeria, juuri tullutta
Honfleurista. Ettekö haluaisi yrittää toista ja maukkaampaa
illallista?"
Saksalainen upseeri pudisti päätään. Mutta hän tyhjensi lasin, ja hänen
isäntänsä täytti sen vielä kerran ja koetti saada häntä tilaamaan yhden
tahi toisen herkkupalan.
"Huoneessani on kaikki käytettävänänne. Teidän tarvitsee vain virkkaa
sananen. -- Sallikaa minun nyt kertoa teille eräs historia, sill'aikaa
kun juotte viiniänne. Olen kovin ikävöinyt saada jutella sen jollekulle
saksalaiselle upseerille. Se koskee poikaani, ainoaa lastani,
Eustachea, joka otettiin vangiksi, ja sai loppunsa pakoretkellä. Se on
omituinen pikku juttu, ja luulen voivani taata teille, ettette
milloinkaan unohda sitä.
"Tietäkää, että poikani oli tykkiväessä, nuori kaunis mies, kapteeni
Baumgarten, ja äitinsä ylpeys. Äiti kuoli viikon kuluttua siitä kun
saimme tiedon Eustachen kuolemasta. Sen tiedon toi meille muuan
upseeri, hänen toverinsa, joka oli ollut hänen vierellään koko ajan ja
pelastui, kun poikani sitävastoin kuoli. Kerron teille kaiken mitä hän
kertoi minulle.
"Eustache joutui vangiksi Weissenburgissa 4 p:nä elokuuta. Vangit
jaettiin ryhmiin ja lähetettiin eri teitä Saksaan. Eustache vietiin 5
p:nä Lauterburg nimiseen kylään, missä komentava saksalainen upseeri
kohteli häntä ystävällisesti. Tämä ihmisystävällinen eversti tarjosi
nälkäiselle pojalle illallisen, palveli häntä parhaalla mitä hänellä
oli, avasi pullon hyvää viiniä kuten olen koettanut tehdä teille, ja
antoi hänelle omasta laatikostaan sikarin. Saanko pyytää teitä ottamaan
sellaisen minulta?"
Saksalainen pudisti taas päätään. Hänen kauhunsa oli kerrassaan
lamauttava, hänen istuessaan tuolilla katsellen kreivin hymyileviä
huulia ja kimeltäviä silmiä.
"Eversti oli, kuten sanottu, hyvä pojalleni. Mutta onnettomuudeksi
vietiin vangit seuraavana päivänä Rheinin yli Ettlingeniin. Siellä
heillä ei ollut yhtä hyvää onnea. Upseeri, joka vartioitsi heitä, oli
roisto, ilkiö, kapteeni Baumgarten. Hänellä oli huvina nöyryyttää ja
rääkätä urheita miehiä, jotka olivat joutuneet hänen valtaansa.
Illalla, kun poikani vastasi riuskasti hänen herjauksiinsa, hän löi
poikaani silmäkulmaan, tällä tavalla!"
Isku herätti kaikua salissa. Saksalaisen kasvot vaipuivat eteenpäin,
hän laski kätensä silmän päälle, ja veri tippui sormien lomasta. Kreivi
istuutui taas tuolille.
"Isku rumensi kasvoja, ja tuo lurjus ivaili hänen ulkomuotoaan.
Sivumennen sanoen, te itse olette tällä hetkellä hieman hullunkurisen
näköinen, kapteeni, ja everstinne varmaan sanoisi, että olette ollut
kaduilla mellastamassa. Mutta minä jatkan ... poikani nuoruus ja hänen
avuttomuutensa -- sillä hänen taskunsa olivat tyhjät -- herätti
sääliväisyyttä eräässä hyväsydämisessä majurissa, ja hän lainasi
pojalleni kymmenen louisdoria omasta taskustaan ilman minkäänlaista
vakuutta. Teidän käsiinne kapteeni Baumgarten, jätän tässä takaisin nuo
kymmenen kultarahaa, kun en tunne lainanantajan nimeä. Olen sydämestäni
kiitollinen tästä ystävällisyydestä, jota on osotettu pojalleni. Se
viheliäinen julmuri, jolla oli saattueen päällikkyys, seurasi vankeja
Durlachiin ja sieltä Karlsruheen. Hän loukkasi poikaani kaikella
tavalla, syystä että Chateau Noir-luonne ei tahtonut taipua välttämään
hänen vihaansa teeskennellyllä alamaisuudella. Niin, tuo raukkamainen
konna, jonka sydänveri vielä joskus tahmaantuu sormiini, uskalsi lyödä
poikaani kämmenillään, potkia häntä, temmata karvoja hänen viiksistään
-- kohdella häntä tällä tavalla -- tällä tavalla -- ja tällä tavalla!"
Saksalainen vääntelehti ja rimpuili vastaan. Hän oli avuton tuon
valtavan jättiläisen edessä, jonka iskut satelivat nopeina. Kun hän
vihdoinkin, puolisokeana ja tupertuneena, sai noustuksi seisaalleen,
singottiin hänet heti takaisin isolle tammituolilleen. Hän nyyhkytti
voimattomassa vihassa ja häpeässä.
"Poikani usein purskahti itkuun nöyryyttävän tilansa johdosta", jatkoi
kreivi. "Ymmärrätte minua kyllä, kun sanon, että on katkeraa olla
avuton, töykeän ja säälimättömän vihollisen edessä. Mutta hänen
tultuaan Karlsruheen muuan nuori baijerilainen aliupseeri, jota hänen
ulkomuotonsa liikutti, sitoi hänen kasvoissaan olevat vammat. Minua
surettaa nähdä, että silmänne noin vuotaa verta. Sallitteko minun sitoa
sen silkkihuivillani?"
Hän kumartui eteenpäin, mutta saksalainen löi hänen kätensä pois.
"Olen vallassanne, hirviö!" huudahti hän. "Voin kestää väkivaltaanne,
mutta en teeskentelyänne!"
Kreivi kohautti hartioitaan. "Puhun asiat järjestyksessä, aivan
niinkuin ne tapahtuivat", sanoi hän. "Olen vannonut kertovani ne
ensimäiselle saksalaiselle upseerille, jonka keralla saisin jutella
kahden kesken. Miten olikaan, minähän olin ehtinyt tuohon nuoreen
baijerilaiseen Karlsruhessa. Olen vilpittömästi pahoillani siitä että
ette salli minun näyttää sitä pikku taitoa haavurina, jonka olen
oppinut. Karlsruhessa poikani suljettiin sikäläiseen vanhaan kasarmiin,
missä hän sai olla neljätoista päivää.
"Pahimpana kiusana hänen vankeudessaan oli se, että muutamat raa'at
heittiöt linnoitusväessä ärsyttelivät häntä hänen tilansa johdosta,
hänen istuessaan ikkunassaan iltasin. Johtuupa siitä mieleeni, että te
itse, kapteeni, ette aivan kävele ruusuilla tänä hetkenä, vai kuinka?
Tulitte pyydystämään sutta, ja nyt on peto iskenyt kyntensä kurkkuunne.
Ja olettepa päälle päätteeksi perheen isä, päättäen rehevästä
ruumiinlaadustanne. No niin, leski enemmän tahi vähemmän ei merkitse
mitään, eivätkä ne tavallisesti pysykään leskinä kauvan. Takaisin
tuolillesi, koira!
"Niin, jatkaakseni historiaani -- neljäntoista päivän kuluttua poikani
ja hänen toverinsa karkasivat. Minun ei tarvitse vaivata teitä
kuulemaan, mitä vaaroja heillä oli tahi mitä kärsimyksiä he kestivät.
Riittää sanoa että valepuvun saadakseen heidän täytyi ottaa vaatteet
kahdelta talonpojalta, joita väijymään asettuivat erääseen metsään.
Piilotellen päiväkaudet ja matkaten yöllä, he pääsivät Ranskaan, rajan
yli, ja aina Remillyyn asti, ja olivat vajaan kahden kilometrin päässä
-- sen verran vain, kapteeni -- saksalaisten ulkolinjasta, kun muuan
ulaanipatrulli kohtasi heidät. Oi, se oli kovaa, vai kuinka, kun olivat
tulleet niin pitkälle ja olivat niin lähellä pelastustaan?"
Kreivi puhalsi vihellyspilliään kahdesti ja kolme kovan näköistä
talonpoikaa astui sisälle.
"Näiden täytyy esittää noita ulaaneja", sanoi hän. "No niin, kun
komentava kapteeni huomasi, että nuoret miehet olivat ranskalaisia
sotureita siviilipuvussa lähellä saksalaisia joukkoja, niin hän päätti
hirtättää heidät ilman tutkintoa, ja tuomiota. Tuo keskimäinen
kattohirsi lienee tukevin, Jean."
Onneton upseeri laahattiin tuoliltaan kohdalle, missä köysi oli
heitetty tukevan kattohirren yli. Silmukka pujotettiin hänen kaulaansa,
ja hän tunsi sen kaamean puristuksen. Nuo kolme talonpoikaa tarttuivat
köyden toiseen päähän ja katselivat kreiviä, odottaen hänen käskyjään.
Kalpeana mutta päättäväisenä upseeri laski käsivartensa ristiin ja
tuijotti uhmaavana kiusanhenkeänsä.
"Seisotte nyt katsomassa kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja huulistanne
näen, että luette rukousta. Poikani myös seisoi katsomassa kuolemaa
kasvoista kasvoihin, ja hän myös rukoili. Mutta sattuipa että muuan
korkeampi upseeri osui paikalle ja kuuli pojan rukoilevan äitinsä
puolesta, ja se liikutti häntä niin -- sillä hänelläkin oli poika --
että hän lähetti pois ulaaninsa ja jäi yksinään kuolemaantuomittujen
luo ajutanttinsa keralla. Ja kun hän kuuli kaiken mitä pojalla oli
kerrottavaa, että hän oli ainoa poika vanhassa suvussa ja että hänen
äidillään oli horjuva terveys, niin hän otti pois köyden, niinkuin minä
otan tämän, ja hän suuteli häntä molemmille poskille, niinkuin minä nyt
suutelen teitä, ja käski hänen mennä, kuten minä teidän, ja toteutukoot
kaikki tuon jalon kenraalin hyväntahtoiset toivomukset nyt teissä,
jolleivät voineetkaan poistaa kuumetta, joka vei hengen pojaltani."
Ja niin tapahtui, että kapteeni Baumgarten, muodottomana, puolisokeana
ja vertavuotavana, horjui ulos kamalan sarastuksen myrskyyn ja
sateeseen.