Lammikossa oli vesi ummehtunutta, kesäkuun helteisen
keskipäivänauringon paahtamaa. Läpinäkyvä, melkein huomaamaton
höyryharso, joka näytti olevan reunoiltaan kiinniharsittu rannan
korkeihin ruokokasveihin, peitti sen kirkkaan peilipinnan hienolla
hunnullaan. Vesikasvien suuret, leveät lehdet, tyynessä vedessä
kasvavat tahmeat ajokkaat, putkilevien toisiinsa kietoutuneet
vihertävät varret lepäsivät sen välkehtivällä peilipinnalla, joka
väreili päivänaikana voimakkaiden auringonsäteiden kosketuksesta ja
öisin maidonvalkean kuunvalon hyväilystä.
Pajut lammen länsipuolella kietoivat varjonsa runkonsa suojaksi kuin
naiset, jotka kokoovat hameensa jalkojensa ympärille suojellakseen
niitä lätäköiltä ja polttavalta katupölyltä.
Keveät, haihtuvat kaasukuplat särkyivät aika-ajoin raskaaksi
huokaukseksi kulkiessaan pitkin ulpukan paksuja varsia kuin henkitorvea
myöten. Nämä reunustivat leveät lehtensä alituiseen vaihtuvalla
vesivärepitsillä, ikäänkuin tahtoen salaa ottaa mahdollisimman laajan
tilan tällä taivasta kuvastavalla ikuisella peilipinnalla.
Mutta melkein tuokiossa vaipui kaikki painostavaan horrostilaan, jota
ei tuulen henkäyskään häirinnyt, ei linnunlaulu ilahuttanut, ja jota
säesti tuutulaulullaan ainoastaan niitetyillä kedoilla surisevain
heinäsirkkain yksitoikkoinen ääni.
Vihreä sammakkoparvi oli aamunkoitosta saakka ollut melkein ääneti.
Ainoastaan jotkut harvat, muutamat innostuneet solistit, joilla
oli valkoinen kaulakupu leuan alla, olivat aamulla, pullistaen
rumpukalvonsa ihon tasalle, vetäneet yksitoikkoista nuottiansa: kurnuu,
kurnuu.
Mutta nyt ei näkynyt liikettäkään. Koko parvi oli kuin jähmettyneenä
lehdillä, uupumuksen yllättämänä. Siellä ne lepäsivät, kultareunaiset
silmät selkiselällään, vetäen keuhkoihinsa avaraa ilmaa mitään
miettimättä, ääneti, eivätkä edes huolineet silmätäkään varomattomia
heinäsirkkoja, jotka julkeina äkkiarvaamatta olivat hypänneet heidän
joukkoonsa, tai monivärisiä kärpäsiä, jotka melkein kuin hukkuneina
vesihöyryyn lentelivät heidän tyyssijojensa ympärillä.
Sammakoilla oli nyt suuren rauhan ja syvän levon hetki. Hekin vaipuivat
yleiseen horrostilaan, he olivat osallisia yhteisestä levosta, joka
vaivutti heidät uneen samoinkuin kaiken elämän, ja yhdisti heidät
muuhun luomakuntaan itsetiedottoman luottamuksen siteellä, niin ettei
vaaraa tuntunut olevan tarjona eikä vihollista pelättävänä.
Muutamat olivat lähteneet seikkailumatkoille rannan korkeihin
ruohostoihin, ja hekin antautuivat täysin nauttimaan tästä
hyväätekevästä horrostilasta, johon elämä iloineen oli vaipunut,
levätessään kosteassa maassa, joka tällä hetkellä ei kumahdellut
askeleista.
* * * * *
Auringon paahtamassa lammikossa oli vesi ummehtunutta. Pää pystyssä,
raajat koukussa, selkä tylsänä kulmana, maha turvoksissa, lepäsi
Rana siinä pyhässä asennossa, johon hänet keskipäivän aurinko oli
vaivuttanut, lepäsi keinuvalla lumpeenlehdellä, jonka väriin hänen
vihreä, kultakuituinen pukunsa hyvin sulautui.
* * * * *
Rana oli jo viisi tai kuusi kertaa nähnyt sen vuodenajan palaavan,
jolloin veri vähitellen jähmettyy samoin kuin näinä helteisinä
puolipäivähetkinä. Silloin kuljetti salainen mahti hänet tylsistyneiden
ja mykkien tovereinsa kera tuohon vihreään, ajokkaiden reunustamaan
vesikasvimetsään etsimään talvisuojaa savipohjaisista syvänteistä.
Viisi tai kuusi kertaa oli hän nähnyt lammikon syksysateiden aikana
täynnänsä vallattomia parvia: oli ruskahtavia, tummaohimoisia
sammakoita, ja oli muuttolintuja, jotka keväisin, lemmenajan loputtua,
jättivät lammen ja läksivät kedoille ja niityille pyydystämään
heinäsirkkoja ja matoja.
Lammikolla vallitseva hiljaisuus oli entistä painostavampaa ja
uuvuttavampaa kuin käänteen edellä. Melkein huomaamattomat merkit
näkyivät ilmaisevan, että elämä vähitellen, asteittain oli uudelleen
tarttuva kaikkeen ja viepä kaikki virtansa mukana.
Rana lehdellään vilkaisi ympärilleen. Antoiko hän täten elämälle
merkin, että se saisi alkaa uudelleen — tai tuliko tuo merkki muuten
taivaasta vai maasta? — Lämmin ja kevyt tuulenhenkäys sai lammikon
pinnan melkein huomaamatta karehtimaan; joku lintu vihelsi; etäällä
kumahti maa painavista askeleista, jota Ranan rannan ruokokasveissa
piileksivät toverit vapisivat. Elämä alkoi uudelleen vaaroineen ja
taisteluineen, eikä kukaan kyennyt arvaamaan, mikä näkymätön, salassa
vaikuttava mahti sen oli havahuttanut siitä unen tilasta, johon se
vähitellen oli vaipunut.
Suuri, vihreä, lihavaraajainen heinäsirkka, jonka pitkät tuntosarvet
olivat kuin hevosen tupsukoristeet keikailevasti heitetyt taaksepäin,
hyppäsi Ranan eteen. Sen koukkujalat olivat kuin kaksi yhdensuuntaista
sauvaa ruumiin kummallakin puolen. Heinäsirkan hentoja kasvinlehtiä
muistuttavat ohutsuoniset siivet eivät olleet vielä ehtineet sulkeutua
kun Rana, ojentaen takaraajojansa, avasi kitansa ja nielaisi sen,
pudoten itse veteen, jonka pinta tuntui kimmoisena painuvan hänen
allaan.
Metsästeleminen alkoi uudelleen.
Värillisiä hyönteisiä ja kärpäsiä kierteli lähellä lammikon pintaa,
ja niiden hiljainen surina säesti veden pinnalla lämmenneiden
ilmakerroksien alituista väreilyä.
Alituiset molskahtavat äänet ruovostossa ilmaisivat, että lammella
oli elämää. Lentävät lintuparvet näkyivät juovina sinitaivaalla,
heinämiesten huutoja, hevosten hirnuntaa kuului kedoilta, härkien
raskaat askeleet tömisyttivät maata.
Rana oli jälleen heräämässä tajuunsa. Äkkiä havahuttivat hänet täysin
valveille toverinsa, jotka hätäisin, kiihkein hypyin syöksyivät
peräkkäin veteen ilmaisten, että vaara oli tarjona.
Mikä vaara? Oliko ihminen vai härkä täällä astumassa?
Mutta sihinä saraheinissä juuri hänen edessään sai hänen äkkiä
tyrmistymään.
Ruokokasvien pylväikköjen keskellä mateli suuri kyykäärme, jättäen
vihreään virvilään, joka tällä kohtaa peitti lammikon, kolkon jäljen,
jota vesikin vieroi. Käärme käänsi latuskaista päätään Ranaan päin,
tähdäten häneen tiukasti terävät silmänsä.
Säikähdys esti sammakkoa vaistomaisesti seuraamasta tovereitaan ja
kasvoi herpauttavaksi hädäksi. Hän jäi voimattomana veden pinnalle,
airoiksi ojennettujen, liikkumattomain takaraajojen tukiessa häntä
haaraisilla räpylöillään hänen tahtomattaan. Kyykäärme tähysteli
häntä pyöreillä, terävillä silmillään, varmana saaliistaan, jota
se ei jättänyt näkyvistä. Sen kirkkaanvärinen kaulajuova vaihteli
vaaleankeltaisen ja oranssinvärin välillä sen kiihkon mukaisesti, joka
käärmeen oli vallannut; sen selkä ja vihertävän väriset sivut tuskin
huomattavasti erosivat siitä suokasvullisuuden väristä, jota sen
mustansinervä vatsa hipaisi.
Kita oli vielä kiinni. Eläin näytti olevan hievahtamatta paikoiltaan,
mutta huomaamatta kohosi sen pyrstö, joka oli levännyt ruohossa, päätä
ylemmä, ja leveästä kidasta, joka hitaasti aukeni venyvien leukapielien
välistä, työntyi esiin hieno, kaksiteräinen, läpättävä kieli.
Rana ei enää huomannut elämää ympärillään. Hän oli kuin poissa
maailmastaan, kuin erossa toveriensa seurasta ja lammikostaan, jota
hän ei enää tuntenut. Hän oli aivan kokonaan voittamattoman mahdin
vallassa, joka hänet yhdisti itseensä ja repi tai paremmin sanoen
kalvoi poikki kaikki siteet, jotka hänet olivat kiinnittäneet elämään.
Hän näki kidan aukenevan kuiluksi, johon hän oli vaipuva. Tässä oli
jotakin, joka häntä ei hellittänyt, yhtä vähän kuin tuo kohtalokas
vaisto, joka ohjasi hänet syys-sateiden aikana talviasuntoonsa. Mutta
hän ei tuntenut ahdistavaa hätää silloin, kun kaivoi pienen kuoppansa
lammikon mutaan, jotavastoin se hätä ja pelko, jota hän tuon oudon
eläimen edessä auttamattomasti tunsi, sai hänen tuskissaan vetäytymään
kokoon.
Kita aukeni aukenemistaan; välimatka väheni, tuon toisen tahto
ahdisti äskeistä ankarammin ja leppymättömämmin, otti hänet kokonaan
valtoihinsa, sekä hermot että lihakset, ja ennakolta valmisti koko
hänen olentonsa aijottuun päämäärään.
Rana ei enää nähnyt muuta kuin selkiselällään olevan kidan, joka tuskin
oli puolen jalan päässä hänestä, ja hän veti jalkansa kokoon mahan alle.
Silloin viskautui hän äkkiä yhdellä ainoalla matemaattisen
täsmällisesti harkitulla hypyllä pää edellä kuiluun.
Laaja kita venyi vähitellen yhä laajemmaksi. Rana ei enää tuntenut
mitään, vaikka hänen sitkeä sydämensä yhä sykki ja hänen haarallaan
olevat takaraajansa vielä heikosti sätkivät syvyyden ulkopuolella
ikäänkuin sanoakseen viimeiset hyvästit elämälle.
Tahmea ja lämmin lima ympäröi hänet, hidas ja vastustamaton liike
painoi hänet säälimättä luisumaan syvyyksiä kohti.
Ja kaikki kävi hiljaiseksi.
Näin kulki kuolema hänen ylitsensä, tai oikeastaan tämä ei ollut
vielä kuolemaa, se oli passiivista, melkein negatiivista elämää, ei
levollista lojumista keskipäivän paahteessa, vaan niin sanoaksemme
elämän kiteytymistä tuskan tuntoon. Sillä vielä väreili hänessä heikko
elonliekki, hitunen tajuntaa tuskaa käsittämään.
Sitten tuntui ankara täräys, jonka hän epäselvästi tajusi vielä
vapaissa raajoissaan, ja vähitellen, itsekseen, väheni ja häipyi
sammuneen tahdon tuska jättäen jälelle pelkkää ruumiillista kärsimistä.
Nielemisliike, joka häntä kuljetti mustaa kuilua kohti, oli itsestään
tauonnut. Kuilun ympäristöt, kyykäärmeen emätin oli pehmeä ja antoi
helposti myöten. Ranan takaraajat olivat riipuksissa vetäen häntä
hiljalleen taaksepäin. Silloin sätkäytti hän niitä etsiäkseen
tukikohtaa: hän ei kohdannut mitään vastusta. Hän tunsi liukuvansa
vähitellen taapäin saamatta selville mitä oli paraillaan tapahtumassa,
ja yhtäkkiä, ikäänkuin outo sallimuksen voima olisi vetänyt hänet ulos
kuilusta, pääsi hän kömpelösti pujahtamaan kidasta ja kupsahti alas
tyhjyyteen.
* * * * *
Kyykäärmeen ahneesti nieleskellessä saalistansa lätäköllään, paikaltaan
hievahtamatta, leukapielet kauheasti venyneinä, turvallisuuttansa
ajattelematta, oli suuri petolintu, jättiläishiirihaukka sen huomannut,
oli yhdellä nokaniskulla halaissut sen pääkallon ja vienyt sen
kynsissään pois iltamurkinakseen.
Tämän täräyksen oli Rana epäselvästi tajunnut, tuntiessaan
vapautuneensa ryöstetyn eläimen hypnoottisesta vaikutuksesta. Käärme
oli linnun kynsissä taittunut kahtia ja sen pää oli riipuksissa. Ranan
oma paino oli vetänyt häntä alaspäin saaden hänen liukumaan ryöstäjänsä
kidan limaista pohjaa myöten.
Ja hän putosi raskaasti, raajat hajallaan alaspäin. Sillävälin häipyi
hänen tuntematon pelastajansa jäljettömiin, katosi äärettömyyksiin,
jonne Rana ei sitä jaksanut silmillään seurata.
Koska hän ei vielä ollut täysin tointunut horroksistaan, ei hänellä
ollut selvillä mitä oli tapahtumassa. Silloin syöksähti koko hänen
ruumiinsa hurjasti kovaa ja säröistä maata vasten, lyöden hänet äkkiä
litteäksi. Iskun voimasta jäykistyivät raajat tuskissaan, vatsanpohja
kävi araksi, keuhkot, joista ilma puhaltui ulos kuin rykäistessä,
litistyivät kokoon, ja sisälmykset ja vatsa pyrkivät ulos kidasta
leveän ja lihaisen kielen ylitse, joka pysyen kiinni entisissä
liitteissään sekin iskun täräyksestä työntyi eteenpäin.
Päivä kului, hetket vierivät. Rana pysyi edelleen paikoiltaan
hievahtamatta. Olisipa luullut hänen siihen kuolleen, jollei
sisälmykset, vatsa ja kieli olisi jonkun ajan kuluttua, hitaasti,
sisäisten, näkymättömien voimien vaikutuksesta, sijottuneet kidan
kautta paikoilleen.
Vähitellen täyttyivät myöskin keuhkot. Rana tunsi paisuvansa kuin
rakko, hämärän puhaltaessa häneen henkeä. Surmaniskun sulkemat
silmäluomet kaartuivat jälleen kultareunaisten silmien yli, joiden
katse oli hämmästynyt. Hän räpäytti silmiänsä, ne sulkeutuivat jälleen
ja raajat vetäytyivät vaistomaisesti kokoon ruumiin alle.
Uudelleen tunsi hän ulkomaailman: hänen silmänsä näkivät, hänen
rumpukalvonsa pingottuivat, hänen kyhmyinen ihonsa värisi. Hän antoi
aistimuksilleen vapaan tien, sitten pyrki niitä tajuamaan; hän näki ja
kuuli.
Ylhäällä pimeydessä loistivat taivaan tulet, kuten joka ilta, nuo
luvatun paratiisin tummien niittyjen saavuttamattomat kiiltomadot,
muistuttaen hänelle toverein kultareunaisia silmiä. Mutta häneltä
puuttui tavanmukainen toveriseura, ruokokasvipalatsit ja lammikon
tuttu, suloinen kosteus.
Kuinka hän olikaan voinut joutua pois tuosta turvallisesta paikasta?
Mikähän lemmon heinäsirkkajahti oli hänet kuljettanut näin kauas?
Mitä oli tapahtunut? Ei mistään kuulunut vastausta. Täytyi kaikin
mokomin löytää elämän tärkein alkuaine: hyvää, lämpöistä vettä, jossa
hän mielihyvin, ilolla huvitteleisi. Hänen ympärillään oli outoja
ja pehmeitä, voimakastuoksuisia yrttejä; heinäsirkat sirkuttivat,
viiriäiset kuhersivat, vanhat peltopyyt vetivät nuottiansa "ti-irui".
Ja äkkiä kantautui hänen korviinsa kaukaa tiheän, tuoksuvan ruohoston,
jäykkävartisten, täytelätähkäisten heinäkasvien, villien porkkanain,
tummaterttuisten ukonputkien ja suurten, hopeateräisten satakaunojen
takaa toverien yksitoikkoinen kurnutus.
Mitään muistamatta, yrittämättäkään mielessään liittää toisiinsa näitä
kahta, seikkailun erottamaa elämänsä jaksoa, hyppi hän läpi tiheikköjen
ääniä kohti, pysähtyi joka hypyn jälkeen uudelleen määräämään kulkunsa
suuntaa, näin estyäkseen eksymästä ja aikaa hukkaamasta.
Hän hyppi, hyppi nopeaan, yhä nopeampaan, kuohuvan elämän virran
mukana, joka hänet tempasi matkaansa.
Pian kohosi hänen edessään neliönmuotoinen saraheinäala, joka idässä
reunusti lammikkoa. Sen hän kiersi saapuakseen pajujen juurelle veden
pinnan yli kohoavalle lammin töyräälle, josta pisti esiin pieniä,
valkopahkuraisia päitä.
Silloin siirtyi hän yhdellä komealla ja keveällä hyppäyksellä jälleen
maailmaansa ja liitti äänensä kumppaniensa ääniin, jotka kurnuttivat
tähtikirkkaassa yössä.