Ollervo hyppeli, tammenterho hampaissa, polkua reunustavien
pähkinäpuiden ja leppien oksilla, missä hän oli jo monen monta kertaa
tänään käynyt. Pienet korvat olivat luimussa, silmissä oli ilon
ilme, häntä oli toisinaan kietaistuna ylös kuin laahustin, toisinaan
kohollaan töyhtönä, levittäytyen siron päivänvarjon tapaisesti suoraan
hänen päänsä ylitse.
Hänen painostaan kimmoiset oksat nousivat ja laskivat, hipaisten puiden
juurella kasvavia sanajalkoja. Ja tuo taitava hyppijä, väsymätön
ilonpitäjä jännitti, kohoilevien oksien antamaa vauhtia hyväkseen
käyttäen, koipensa yhä korkeampiin ja pitempiin hyppyihin, ikäänkuin
pensaat olisivat hänet puhaltaneet ilmaan tai ikäänkuin hän olisi ollut
pallo, elävä ja iloinen lelupallo metsän asukkaiden käsissä.
Hän kulki hypellen eteenpäin, joka lihas jännitettynä kimmahti
korkealle, ja kupsahti taas maahan asti. Ja missä hän auringonvaloa
vasten vilahteli oksien lomitse, oli häntä vaikea keinuvista
puunoksista erottaa. Siellä hän uiskenteli vehreässä aallokossa,
keikkui siellä kuin vedessä ajelehtiva esine, kauniin ilman
houkuttelemana.
Hän oli paluumatkalla metsänrinteeltä, missä kävi pähkinä- ja
tammipuista etsimässä talviravinnokseen keltaisia pähkinöitä ja kypsiä
tammenterhoja, jotka siellä joutuivat varemmin kuin hänen asuntonsa
lähistöllä.
Oli aika koota ruokavaroja talteen. Oli lopussa kisapäivät, jotka oli
vietetty kuusien ja tammien oksilla. Ei enää ollut aikaa alituisiin
kisailuihin, ei joutanut enää olemaan piilosilla puiden oksilla, ei
tekemään huimaavia ilmahyppyjä ja uhkarohkeita viippahyppyjä. Vuotuinen
elonkorjuu oli ovella, sillä pianpa putoisivat puiden hedelmät maahan
mätänemään, pianpa talvi, pakkaset, sateet ja lumi pakottaisivat hänen
sulkeutumaan luolaan tai ilma-asuntoonsa. Sillä talviasunnokseen hän
ehkä valitsee kallionkolon, jonka hän puhdistaa hyvin ja pehmittää
huolellisesti sammalilla ja kuivilla lehdillä. Sitten hän jakaa
sen yhtäsuuriin osastoihin, eri aittoihin, joihin hän tallettaa
ruokavaransa, lajitellen ne eri kasoihin. Tai asettuu hän aarniopuuhun
tilavaan koloon, tuulen ajamien lehtien tai sammaleen peittoon,
ja tukee asuntonsa risuilla. Näin syntyy pieni, hyvin varustettu
linnoitus, suuren, luoksepääsemättömän puun, mieluimmin kuusen tukevaan
oksantyveen.
Sinne hän palasi joka retkellä, puoliavoimessa kidassaan etuhampaitten
välissä keltainen, sileä, paljas pähkinä tai hyvin paisunut, kookas
ja painava tammenterho, jonka hän oli valinnut kolmikulmaisesta
siemenkopasta kaikella sillä huolellisuudella, jonka hänen
eläinvaistonsa ja varma kokemuksensa hänelle olivat neuvoneet.
Heti pesäänsä saavuttuaan laski hän saaliinsa pieneen aittaansa, jonka
hän talveksi aikoi tarkoin tilkitä. Täältä aikoi hän tarpeen mukaan
ottaa esille ruokavaroja ja heittää pois tarpeettomat ja tilaa vievät
jäännökset joko pienestä sivu- tai isommasta pääaukosta. Ja näin
haaveillen ryhtyi hän korjaamaan, yhä iloisena, hypellen pitkää ja
kapeaa sisäänkäytävää, jonka hän sisäpuolelta saattoi avata ja jälleen
tanakasti sulkea kestävällä sammalmuurauksella.
Näin hän oli tehnyt edellisenä vuonna ja näin hän tekee joka vuosi.
Lämpimäksi vuodenajaksi jätti hän aina asuntonsa autioksi ja tyhjäksi
ikäänkuin tuuleutumaan pitkän talven ummehtuneesta ilmasta, ottaakseen
sen täysin puhtaana jälleen huostaansa.
Hän oli viettänyt kauniin vuodenajan huvilassaan, pienessä pyöreässä
sammalpesässä, jonka hän joka kevät rakensi uudelleen. Tässä vihreässä
kesämajassaan, joka riippui tammen oksantyvessä, soi hän suojan
vuosittain vaihdetuille lemmityilleen.
Mutta heti kun poikaset olivat kasvaneet täysikäisiksi, lähteneet
pesästä hajotakseen kukin haaralleen, oli hän jäänyt yksin viettämään
iloista ja huoletonta elämää auringon alla, syöden huomisesta
huolehtimatta sellaisia metsän hedelmiä, jotka säilyvät vain kotvasen.
Joskus lähti hän seikkailemaan rajaniityille ahmiakseen mahansa täyteen
kirsikoita, joita ei voi säilyttää, ja joskus myöskin, vaikka sangen
harvoin, nipisti verenhimoisena kuoliaaksi pikku lintusia niiden
pesissä tai oksilla, josta hän ne äkkiarvaamatta sieppasi kynsiinsä.
Useimmiten hyppeli hän oksalta oksalle, tyytyväisenä päiväänsä ja
elämäänsä, koko ruskea ruumis ilmassa, ponnahtaen kuin raketti
ylös vähimmänkin sysäyksen heilauttaessa puuta, tai kuin loistava
leikkisuihku, jonka lyhteenmuotoisissa säteissä näkee monenvärisiä
kimalluksia.
Hän söi siellä missä kulloinkin oli, useimmiten kumminkin määrätyssä
paikassa korkeiden kuusien juurella, metsämeren helmassa jylhässä
saaressa, jossa hän tapasi iloisia tovereita.
He kiipesivät pitkin korkeita, suoria honkapuita, jotka olivat paljaita
latvaan saakka ja näyttivät luonnon tekemiltä viiritangoilta. Siellä
panivat he joukolla toimeen metsäjuhlat keskuudessaan. Näiden honkien
latvoissa, suurissa yläoksissa riippui painavia käpyjä, jotka ikäänkuin
tarjoutuivat palkinnoiksi rohkeille vallottajille ja joiden siemenille
nämä olivat ahneita. Sinne he kiipesivät milloin vuorotellen, milloin
jälekkäin, päästäen kurkustaan kimeitä huudahduksia. Mieluummin
liikkuivat he noissa pyörryttävissä latvoissa kuin pehmeätä maata
myöten, jossa käpäläin pitkät kynnet hidastuttivat kulkua.
Ja kun linnun tai muun eläimen ääni saapui heidän korviinsa, käänsivät
he ilmassa pikku päätään, kuuntelivat tarkkaavina ja syöksyivät
nuolena heti äänen suuntaan tapaamaan iloista Närhi-Jaakkoa tai
Hölppä-harakkaa, iloitakseen niiden naurun säkätyksestä, niiden
kuperkeikoista, niiden lemmittelyistä tai niiden riidoista. Katsellen
niitä ylhäältä asettuivat he useimmiten oksien tyveen, pää yksin
näkyvissä, leveä, tuuhea häntä joko selkää pitkin painuneena tai
ruumiin ympärille viuhkan tapaan levinneenä, eksyttääkseen vihollista,
jonka äkkiarvaamatonta hyökkäystä heillä ehkä oli syytä peljätä.
Tänään oli Ollervo lähtenyt metsästä. Hän oli kulkenut metsänrintaan
suurelle, sammaltuneelle, polttavan helteiselle kiviaidalle ja
säikytellyt sisiliskoja, jotka siellä olivat päivää paistattamassa,
mutta äkkiä lähtivät pakoon turvapaikkoihinsa nähdessään hänen kiitävän
häntä vaakasuorana, takaruumis korkealla, pää alhaalla, ikäänkuin
rangaistusta pakenemassa.
Hän oli oleillut pähkinä- ja pyökkipuissa, valinnut terhon ja kulkenut
takaisin metsänrintaan oksia myöten, joka hänestä oli tutuin ja mukavin
tie.
* * * * *
Polku aukeni pimeänä katettuna käytävänä, jonka ristikaarinen
holvi välkkyi auringon valossa, ja jonka laki, leväten kuin
sillankansi kahdella tummalla reunuksella, ylhäällä aivan väreili
valomeressä. Lukemattomat juuret pistivät esiin maaperästä, joka
oli tallattu sileäksi kuin permanto, ja virkeä tuuli puhalsi
lähettäen maininkinsa kasveihin polun reunoille. Ihmisten tallaamat
pahkuraiset juuret risteilivät poikkipuolin polulla muistuttaen
paloteltuja jättiläiskäärmeitä, joiden pää ja pyrstö olivat peittyneet
vadelmapensaiden, mädänneiden oksien ja lakastuneiden lehtien sekaan.
Katkenneista oksista kuuluva rotan arka rapina ja vähäinen liikahdus
keskellä tuota epäterveellistä ja myrkyllistä ryteikköä rotan pään
pistäessä näkyviin ja hännän heilahtaessa, saattoi usein antaa näille
kyhmyisille juurikasoille todellakin sellaisen näön, kuin ne olisivat
olleet eläviä.
Tällä karunlaisella paikalla olivat muutamat pähkinäpuut ja lepät
päässeet kasvamaan ja muodostivat jonkinlaisen harvan, läpinäkyvän
aidan. Tämä aita jatkui pitkin polun syrjää pehmeänä, ohuena, huojuvana
ketjuna, jonka renkaihin siellä täällä puutarhurin veitsi oli käynyt
aukkoja tekemässä ja joka paikka paikoin ehkäisi tai tukahdutti
saarnipuun tai pyökin tyvioksat kasvussaan.
Aurinko, joka hyväili latvoja, yrittäen ajattelemattoman ystävän
tavoin tunkeutua korkean metsän perhesalaisuuksiin, lennätti paikka
paikoin sinne joitakin säteitään urkkimaan. Nämä sattuivat maahan
tai kimmahtivat siitä takaisin viekkaasti pujottauduttuaan läheisten
harvempilehtisten oksien lomitse.
Mutta siellä täällä ojentui laaja, tuuhea tammenoksa ylöspäin kuin
siveä käsi, joka toisaalle päin piti vahtia ikäänkuin kätkeäkseen
jokaiselta tunkeilevalta katseelta metsän arat elimet. Näin pitivät
metsän suuret, kokeneet vanhukset, vastuunalaisina tehtävistään, huolta
siitä, ettei asiaton tungeskelija saanut mitään ihmettelemisen aihetta.
Tarkaten eri ääniä, iloiten auringon valosta, linnun laulusta,
kärpäsen surinasta, pysähtyi Ollervo välistä keinuvan oksan päähän
tervehtimään avaruutta, uhmaillen tyhjyyttä allaan. Ja hän lähti
uudelleen matkaan entistä uljaampana, pingotti äärimmilleen lihaksensa
ja hermonsa, lensi näin korkeammalle määräpaikkaansa, johon hän sirosti
laskeusi kimmoisten oksien antaessa hiukan myöten, käpälät eteenpäin
ojennettuina, häntä suorana, kynnet koukistettuina tukeviksi ja
varmoiksi pihdeiksi.
Polulta, jonka varrella hänen lähtiessään oli vallinnut hiljaisuus,
kuului parhaallaan suuren tammen juurella rastaan mieltä ilahduttava
kutsulaulu.
Mitähän tuo juhlallisen jäykkä kapellimestari, joka kävi aina
virheettömään hännystakkiin puettuna, mahtoi tarkottaa kevätkonsertilla
tähän aikaan päivästä? Tavallisesti kuului aamunkoitteessa tai
hämärissä sen säännöllinen "tsa-tsa" varotuksena toisille linnuille tai
yön tunnussanana. Outoa oli tämä! Täytyy mennä katsomaan. Ja Ollervo
rientää, pieni pää kaulaan uponneena, kuin neuvoton juoksupoika,
kumartuu nopein liikkein oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja sivulle,
nähdäkseen puunoksien monenkertaisen lehtiverhon takaa keltasaappaisen
viheltäjän veljiään kutsumassa.
Laskeuduttuaan tarpeeksi alas notkealle oksalle, kumartui hän
hermostuneesti eteenpäin, ja hänen vilkas katseensa tunkihe läpi
tyhjyyden. Mutta ihmeekseen ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Silloin
ilmestyi puun juurelle suuri, punaisenruskea koira, joka haukkui
vimmatusti, puhisi äkäisesti kuono pystyssä, säikäyttäen rähisevällä
esiintymisellään ja haukunnallaan Ollervon, joka kauhuissaan hyppäsi
syrjään. Samalla kuului kova ihmisääni, ja ankara pamahdus sai
aamutuulen hivelemät puiden lehdet säikähdyksestä lepattamaan.
Ja samassa huomasi Ollervo ympärillään korvia vihlovaa surinaa, kuin
olisi koiran kintereillä ärtyneitä ampiaisia ollut lentämässä, jotka
tuulenpuuskan nopeudella kulkivat ohi häipyen äkkiä kuulumattomiin.
Korvien karvatupsut pörrössä, häntä kilpenä selällä, hampaat vihasta
ja pelosta kalisevina, kiiti hän nuolena eteenpäin, asettuen oksille
kaikkiin mahdollisiin asentoihin, kieri pallona puiden ympärillä,
hyppi eteenpäin, ylös, alas ja sivuille. Näin pakeni hän hillittömän
hurjaa vauhtia jälillään haukkuvaa vihollista, joka oli häntä
säikäyttänyt rähinällään ja uhannut noilla vinkuvilla rakeillaan.
Sillä Ollervo, joka oli nähnyt vain koiran eleet, luki tietysti, aivan
johdonmukaisesti, hänen syykseen sekä pyssynpaukkeen että vinkuvat
lyijyrakeet.
Hän saapui taitavia mutkia tehden sammalpesäänsä, johon hän laski
huolellisesti säilyttämänsä tammenterhon, ja kiipesi piiloon viereisen
puun latvaan, tutkien syvyyttä allaan ja kuunnellen poistuvan koiran
etenevää haukuntaa. Koiran poistuttua vaimeni hiljalleen hänen
peljästyksensä ja hänen vihansa lauhtui.
Kuinka olikaan tuo kömpelö eläin, joka uhkasi häntä maasta, voinut
sinkahuttaa hänen jälkeensä nuo vinkuvat rakeet, jotka saivat pakenijan
karvat nousemaan pystyyn ja hänen raajansa herpautumaan! Mutta
metsässä ei enää ollut mitään häiritsevää ja Ollervo lähti uudelleen
keräämään ruokavaroja, kulkien pitkin tuttua polkua, aukoen nopeilla
ja rajuilla hypyillään sen reunalla olevia vihreitä uutimia ja siten
auttaen urkkivaa aurinkoa, joka heti pujahti rikostoverinsa tekemistä
verkonsilmistä.
Näin kului useita päiviä rauhallisessa, iloisessa keräystyössä.
Ollervo kulki jälleen polkuansa alaspäin, tällä kertaa hampaissaan
pähkinä. Sen hän aikoi kantaa siihen aittansa komeroon, joka tälle
muonalle oli varattu. Äkkiä säpsähti hän maiskahtavaa ääntä, jonka
jälkeen kuului useita kurkkuääniä. Peljästyksissään kiipesi hän
suoraapäätä siihen korkeaan puuhun, jonka alitse hän kulki.
Kun hän oli tullut ensimäisille oksille ja tunsi olevansa tavalliselta
hyökkäykseltä turvassa, pysähtyi hän äkkiä ja katsahti maahan. Hän
näki siellä oudon, kaksijalkaisen olennon, joka häntä tarkkaavaisena
katseli. Ollervo kääntyi heti päin miestä, kätkeytyen pyökkipuun rungon
suojaan, ja katseli hänkin vuorostaan tuota outoa, moniväristä olentoa,
valmiina ensimäisen uhkaavan liikkeen huomatessaan hyppäämään syrjään
ja eksyttämään vihollisensa, kuten edellisellä kerralla oli rähisevän
koiran jätiltään haihduttanut.
Mutta mies ei haukkunut kuin koira eikä tehnyt uhkaavia liikkeitä, ei
siis voinut olla vaarallinen, olihan vain hiukan hullunkurinen, sitäkin
hullunkurisempi kun näkyi ikäänkuin pienenevän ja vajoovan kokoon.
Se kävi yhä vähemmän uhkaavaksi, näyttipä olevan aivan peloissaan tästä
kohtauksesta. Aivan ihmeissään katseli Ollervo sitä.
Silloin tuo toinen nosti olkapäälleen pitkän putken, johon sen pää
näytti kuin hengetönnä nojaavan, ja kohotti sen tarkkaan siihen
suuntaan, missä Ollervo oli. Tämä ei käynyt vähääkään levottomaksi,
katseli vain toista hievahtamatta.
Pian putki pysähtyi liikkumattomaksi. Upottaessaan katseensa tähän
mustaan reikään, joka Ollervoa tarkasti tähysteli ja miehen pyöreään
silmään, joka tähtäsi piipun päällitse ja samoin häntä tarkasti, tunsi
orava äkkiä kaamean hädän vahaavan koko olentonsa.
Hän olisi tahtonut paeta, vaikkei voinut huomata vaaraa. Hän tunsi
kuitenkin selittämätöntä ahdistusta tuon oudon nähtävän edessä, josta
hänen katseensa ei enää voinut irtaantua, sen kun oli tuo liikkumaton
ja ammottava putkenreikä vanginnut.
Hänen päänsä painuu pitemmälle eteenpäin, tuska ahdistaa mieltä yhä
enemmän, ja katse kiintyy entistä tarkemmin tuohon ammottavaan, tyhjään
kuiluun ja siihen leimaavaan silmään, joka näkyi piipun yläpuolelta.
Voi vilja-aittaa, kauniita keltaisia pähkinöitä, täyteläisiä
tammenterhoja, tyyniä talvipäiviä rauhallisessa, turvallisessa,
lämpimässä, korkealla sijaitsevassa asunnossa!
Ollervo tuntee, että päässä ei enää ole yhtään ajatusta. Täytyy
paeta, paeta! Äkkiä hän aikoo riuhtautua irti tästä lumouksesta,
yrittää päästä liikkeelle, ottaa vauhtia. Liian myöhään! Kauhea,
punainen salama leimahtaa tyhjästä aukosta, entistä ahdistavampi ja
mielettömämpi kauhu valtaa pienen pääpakuran lyijyrakeiden iskeytyessä
eläinparan rinnan alle lämpimään sydämeen. Ja Ollervo pudota kupsahti
alas maahan, hampaissaan vieläkin suuri, keltainen pähkinä, jota hän
entistä lujemmin likisti kuolemassa jäykistyvien leukapieliensä väliin.