HÖLPÄN VANKEUS.

Höpisten tyhjänpäiväisiä kuin lapsellinen vanhus, joka tietämättään

kertaa saman sanan, nuotilleen yksitoikkoisen ja tyhjäsisältöisen,

juovuksissa aamusta iltaan, tuntematta sitä metsäneläimen arvoa,

jonka vankinakin oli voinut säilyttää vanginvartijainsa silmissä,

oli Hölppä-harakka, alentuessaan ihmisten leluksi, jo kauvan sitten

unohtanut katkerat mietteensä, jotka olivat synkentäneet hänen

vankeutensa ensi päiviä.

Nyt olivat kaukana, hyvin kaukana nuo aaltoilevat lehdistöt, vehreät

käytävät, vierasvaraiset tammipuut, joissa hän muinoin nuorena,

vapaana ollessaan huvittelihe keskellä tuoksuvaa metsää. Miksikä

olikaan hän antanut ottaa itsensä kiinni, kun kerta kumminkin oli

päässyt pujahtamaan pakoon lammikon linnunliimaa, linnustajan sadinta,

salametsästäjän lyijyä ja houkuttelulintua! Ja tässä tilassa hänen

täytyi vihdoin kuolla!

* * * * *

Eräänä aamuna, lennettyään pesästään muutaman siivenkantaman päähän,

oli hän yht'äkkiä tullut tietoiseksi elämästään, kun ei enää emon

nokasta saanut tavallista hyönteis- ja hedelmä-ravintoansa. Ei yksikään

lihassyy hänessä ollut värähtänyt hänen huomatessaan olevansa näin

orpo; lapsenvaistoa, joka muutamilla korkeammilla eläimillä joskus

kestää yli kasvuajan, ei hänellä ollut ensinkään, ja emon huolenpito

oli lakannut samalla kun hänessä tietoisuus heräsi. Eipä hän tuntenut

edes sitä huolta, joka johtuu tietämättömyydestä ja ahdistaa olentoja,

jotka ensi kertaa ovat jätetyt oman onnensa nojaan, katsomaan

olemassaolon kaikkia ongelmoita silmiin. Jokin hänen sisässään sanoi

hänelle, että hänen ei tarvinnut pelätä elämää. Metsä aukeni hänelle

alana, joka kuohui väriä, valoa, ääntä, joka hehkui lämpöä, joka

oli ylen täynnä ruokaa. Hänen tarvitsi vain kulkea sen läpi, vain

heittäytyä elämän aallon varaan, joka oli syntynyt hänen kerällään

ja kuin häntä varten; ja keveänä, huoletonna, lörpötellen ja nauraen

toverien joukossa, joilla heilläkin oli metsä asuntonaan, eli hän

iloista elämää, ja hänen mielestään, kuten ainakin nuoren, onnellisen

mielestä, oli elämä vain valoa ja juhlaa.

Toverit olivat hänelle vain kotoinen seura tultuine tapoineen ja

yhteisine tottumuksineen, se kiinnekohta, johon hänen oma elämänsä,

hänen eläinitsekkyytensä saattoi nojautua; heidän eleensä olivat

hänelle vain tuiki tarpeellisena tunnusmerkkinä, jonka mukaan hän

saattoi arvostella toisia siivekkäitä olentoja, jotka hänen laillaan

oleksivat metsähonkien tuuheilla oksilla. Hän säilytti niiden ja koko

heimonsa kesken sen rodun yhteistunteen, joka ei ole niin voimakas

talvi- kuin muuttolinnuilla, sillä näillä jälkimäisillä on suurempi

tarve liittyä yhteen, auttaa ja puolustaa toinen toisiansa.

Ei hän olisi kuten Räikkä, korppi, tuonut apua veljelleen, joka oli

vaaralliselta petolinnulta riitelemässä ryöstettyä saalista. Hän

kuului niihin metsän etuoikeutettuihin, joissa altruistiset vaistot

ovat vähimmän kehittyneitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen

tarpeensa, nämä tunteiden ja vaikuttimien mahtavat herrat, olivat

vähemmän pakottavat ja vaaransa vähemmän uhkaavat.

Varpuis- ja hiirihaukoilla ei ollut aikomustakaan laittaa itselleen

Hölpästä ateriaa, sillä parempana kuin epätietoista seikkailua ja

taistelua niin vähän herkullisesta suupalasta, pitivät ne pienempien

lintujen, varpusien, villien hyvänmakuisten kanalintujen pyydystämistä,

jotka ainoastaan pakenemalla saattoivat varjeltua heidän tarmokkaalta

ja hurjalta hyökkäykseltään.

Hänen ei tarvinnut ylenmäärin huolehtia ravinnostaan, sillä ollen

vähemmän tarkka ruoanvalinnassa, ahmi hän väliä pitämättä hyönteisiä,

hedelmiä, saattoipa tilaisuuden tarjoutuessa hävittää ja hotkia

suuhunsa myöhästyneen pesällisen pikkulinnun poikasia, kovilla

nokaniskuilla tapettuaan tai karkotettuaan emän, jota äidinvaisto

pidätti pesässä.

Hänen monivivahduksinen ruumiinverhonsa, hänen pitkä- ja kaitaliepeinen

höyhenpukunsa ei juuri pystynyt houkuttelemaan ihmisiä enempää kuin

hänen kitkeränmakuinen ja sitkeä lihansakaan, eikä hänellä todellakaan

ollut syytä peljätä muuta kuin joutilasta, murhamielistä metsästäjää,

silloin kun tämä oli koettelemassa ampumataitoansa. Mutta hänestä ei

Hölppä tiennyt.

Kadehtimatta muilta metsän yltäkylläistä ravintoa, kutsuikin hän

usein näpistelyretkillä olevia tovereitaan vieraikseen käheällä,

hiukan kyyhkysen ääntä muistuttavalla säkättävällä naurullaan, joka

ei ollut vailla suloa ja kuulosti melkein hellältä. Sitten jakoi hän

heidän kanssaan jossakin korkeassa tammipuussa metsäaukealla tai

metsänrinnassa saaliinsa, milloin tammenterhoja, milloin jälkiruuaksi

sopivia, punaisia ja makeita hedelmiä, joita he kaikki kilvan ahmivat,

jaaritellen kuin hieman juopuneet miehet runsaan juomapöydän ääressä.

Joskus, aika useinkin, saivat he vieraakseen Närhi-Jaakon, iloisen,

keikailevan serkkunsa, joka komeili punaisenruskeassa, sinireunaisessa

puvussaan. Hän tuli heidän kutsumanaan ottamaan osaa ateriaan ja täytti

kivipiiransa niin pullolleen että oli tukehtua.

Ja joka ilta joivat he yhdessä jostakin syrjäisestä lätäköstä tai

metsälähteestä, jonka jälkeen he oikutellen lähtivät lentoon kohti

taivaanrantaa. Hajaantuen sitten eri haaroille metsään vastasivat he

vanhan Hölpän, metsän vanhimman harakan kutsuun, joka kehotti heitä

kokoontumaan tammeen tai pyökkipuuhun; sen hän huolellisesti oli kuun,

sään, tuulten tai muiden toisarvoisten seikkojen mukaan, eläinvaistonsa

ja äidillisen huolenpitonsa opastamana yöksi valinnut.

He tunsivat toisensa vähäisistä, iloisista, hillityistä, melkein

hellistä huudahduksista. He hyppivät oksalta oksalle, epäröivinä,

oikullisina, hiljaa kiistellen paikasta, jota eivät halunneet, tuuppien

toisiansa, elävöittäen puun, jonka oksat heiluivat ja lehdet lepattivat

heidän alituisesta liikehtimisestään ja joka näytti iloitsevan siitä,

että sai kätkeä sisäänsä tätä kuohuvaa ja onnellista elämää.

Mikäli sitten aurinko vähitellen vaipui alemma, valo heikkeni ja

salaperäinen yö vaaroineen levisi heidän yllään, vaimeni melukin, ja

lopulta häiritsi hiljaisuutta enää vain siellä täällä oksilta kuuluva

kevyt huudahdus, myöhäinen hyvän yön toivotus tai kehotus nukkumaan.

Näin oli kulunut auringon alla onnellisia päiviä lörpötellen ja

herkutellen tiheiden metsien monimutkaisissa ja vaihtelevissa

palatseissa, halkometsän aurinkoisissa, kirkkaissa huvimajoissa

moukkamaisten närhien, reippaiden ja vilkkaiden rastaiden, töykeiden ja

ikävien korppien ja harmillisten tai pelkurien laulurastaiden parissa.

Hän tunsi vierasvaraiset puut, suojaiset solatiet, raikkaat lähteet,

ystävät, kilpailijat ja viholliset lintujen joukossa.

Hän hämmästyi aikalailla nähdessään närhien aamukaudet matkaavan metsän

ylitse, laskeutuvan kuin ennakollisesta sopimuksesta samaan, suureen,

kuivaoksaiseen tammeen kuin tarkoin määrättyyn levähdyspaikkaan

ainakin. Hän oli alussa kulkenut ensimäisten mukana, mutta nähdessään

niiden etääntyvän metsästä ja painuvan etelää kohti pitkänä harmaana

ketjuna, oli hän ne jättänyt palatakseen lähtöpaikkaansa, ja oli

vartijana, huvitettuna ja uteliaana, kokonaisen viikon ajan saattanut

niiden yksitoikkoista ja pitkää jonoa niiden kulkiessa hänen alueensa

läpi.

Minnekkähän ne noin kulkivat? Mikä mahtava vihollinen, mikä tavattoman

verenhimoinen petolintu ajoi heidät pois synnyinmetsästä samaan aikaan

kuin metsäkyyhkyisten hiljaiset laumat ja nuo tummat kottaraisparvet,

jotka kiertelivät kuin pilvet rajuilman edellä, ennenkuin laskeusivat

ruohoisille sänkipelloille tai vasta käännetyille kesannoille? Hän

seurasi ällistyneenä heidän hankkeitansa, tarkaten vähintäkin uutta

näytelmää, vähintäkin outoa kirkunaa.

* * * * *

Uteliaisuus oli Hölpän vika, samoinkuin kaikkien hänen siskojensa

helmasynti. He riensivät ottamaan selvää kaikesta mikä heille oli

vähänkin uutta.

He olivat kaukaa ja arkaillen ympäröineet Ollervo-oravan, joka

lensi ilman siipiä, uskomattomia hyppyjä tehden, yli puidenvälisten

syvyyksien ja kiipesi pystysuoraan käsittämättömän ketterästi, vieläpä

jäniskoirien haukunnan säestäessä hänen liikkeitään.

Eivät kimeimmätkään äänet, ei hurjinkaan melu pelottanut Hölppää

vähintäkään. Hän oli kuullut ukkosen jyrinää, joka oli pakottanut

pitkäkorvaisen arvelematta keskeyttämään ravinnonhakunsa; hän oli

uteliaana ja mitään ymmärtämättä seurannut miehen liikkeitä tämän

viskatessa olkapäälleen pitkän, savuavan putken ja toisella kädellään

riiputtaessa kuollutta jänistä, jonka veden hän laski maahan

metsästäjien vanhan tavan mukaan, painamalla toisella kädellä mahaa.

Ainoastaan ruudin savu oli hänestä vastenmielistä ja oli herättänyt

hänessä epäluuloja, mutta siitä huolimatta oli hän piilopaikkaakaan

hakematta jäänyt alalleen katselemaan tuollaisia näytelmiä, jotavastoin

rastaat olivat kimakasti kirkuen paenneet ja korpit lentäneet pois

rääkyen hyvin merkitsevästi.

Hölpälle ei milloinkaan ollut koitunut vaaraa ihmisen läsnäolosta,

mutta nähdessään jäniksen liikkumatonna voittajansa käsissä oli hänestä

kuitenkin tuntunut, että ihmiseen ei sopinut luottaa. Ei hän sittenkään

voinut huomata, että häntä, siivekästä olentoa, joka ei ollut noiden

outojen, maassa liikkuvien olentojen saavutettavissa, voisi uhata samat

vaarat kuin tuota tapettua jänistä. Hän oli melkein yhtä rauhallinen

kuin Ollervo, joka ihmisen nähden kiipeilee lähimmässä puussa, asettuu

siinä oksantyveen ja luullen toistaiseksi olevansa turvassa kurkistelee

sieltä piilostaan ja odottaa uhkaavaa liikettä lähteäkseen vasta sitä

pakoon, ja antaa näin salametsästäjän tähdätä häntä rauhassa, kunnes

keikahtaa alas korkeasta turvapaikastaan.

Mutta näytti tosiaankin siltä, kuin syyspäivien kera ja närhien ja

metsäkyyhkysten poismuuttaessa, kaitselmuskin, joka hänen elämänsä ensi

kuukaudet oli tehnyt niin suloisiksi, olisi kerrassaan hänet jättänyt.

Kieltämättä pysyi ravinto runsaana ja vaihtelevana, purot lirisivät

yhtä kristallikirkkaina, mutta ensimäiset syyskylmät, jotka olivat

seuranneet syyskuun viime päivien myrskyisiä, alituisia sateita, saaden

hänen vilusta värisemään, olivat pukeneet metsän ikäänkuin surupukuun.

Siivekäs joukko kävi siellä yhä harvalukuisemmaksi, ja kosteus,

joka auringon häipyvässä lämmössä haihtui tuoreiksi, pitkällisiksi

sumuiksi, kietoi hänet, kuten sairas kääritään pumpulivanu-siteisiin,

yksinäisyyteen ja ikävään. Lehtirikkaisiin puidenlatvoihin ilmestyi

aukkopaikkoja, ne kellastuivat ja harvenivat vähitellen, ja kavalasti

antoivat sadepisaroiden kastella puiden tutut asukkaat, jotka oksilla

olivat hakeneet turvaa, vieden kiillon heidän höyhenpuvustaan ja

kangistaen heidän siipensä.

Lehdet putoilivat puista. Tyyninä iltoina laskeutuivat ne maahan

hitaasti, vastenmielisesti, yksitellen, ja ainoastaan niiden väristä

saattoi arvata, että niiden häviö oli lähellä. Pohjatuulen puhaltaessa

lensivät ne puuskittain, ja niiden kuiva ja terävä kahina pelotti

punaisenruskeat jänikset lymypaikkoihinsa vadelmapensaikkoon tai

kesannon harmaiden vakojen väliin, jotka näyttivät yhtä viluisilta kuin

vanhat, ruskeat jänöset.

Metsässä yltyi yltymistään yksinäisyys, ikävä ja tuska, painaen Hölpän

ja hänen toveriensa mieltä. Auringon noustessa lähtivät he vaistonsa

ohjaamana yhdessä parvessa, hätäisesti kiillotettuaan yön sumun

pörristämät höyhenet, lentämään auringonvaloa kohti. Sitten varisivat

he kuin aamutuulen sirottamat siemenet pitkin pensasaitoja, jotka

reunustivat laakson tai tasangon niittyjä. He tulivat sinne etsimään

hedelmiä, joita helposti olisivat löytäneet metsästä, mutta mieluummin

muualta hakivat.

Ja ikäänkuin luonnonvoimat eivät yksistään olisi riittäneet

häiritsemään hänen elämäänsä, synkistyttämään hänen päiviänsä, myöskin

tapahtumat tuntuivat rupeevan näiden rikostovereiksi ja liittoutuvan

hänen heimoansa vastaan.

Eräänä kauniina iltana hämärissä, jolloin auringonvalo silasi pienen,

pajun varjostaman lammen kirkkaan pinnan kuparinväriseksi, oli hän,

nokka vieläkin pensasaitojen makeiden marjojen tuhraamana, iloisena

yhdyttänyt toverinsa; nämä laskeusivat sinne kaikki hetkiseksi,

ennenkuin lähtivät vanhimman valitsemaan yömajaan.

Mutta silloinpas sattui, että kun yksi tovereista aikoi lentää pois, se

ei voinutkaan kohota ilmaan. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin.

Hermostuneet, koukistuneet jalat koettivat turhaan kohota vauhtia

ottamaan. Ne kieltäytyivät irtautumasta maasta ja kohoamasta hyppyyn,

mikä oli välttämätöntä lentoon pääsöä varten, sillä siipiä ei levitetä

lentoon suoraan maasta. Siinä olivat nuo onnettomat yhtä saamattomina

kuin liian lyhytjalkaiset pääskyset, haaksirikkoutuneina liejuisella

rannalla.

Ikäänkuin näkymättömän voiman pidättäminä jäivät ne siihen jalat

liikkumattomina, räpytellen siipiään ja kirkuen hädissään. Ja Hölppä

ihmetteli itsekseen, mikä niitä vaivasi. Suurella vaivalla onnistui

vankien vitkalleen nostaa uupunutta jalkaa koholleen, jonka joka

kynteen oli tarttunut jotakin taipuisan köyden näköistä, joka venyi

hiljalleen, silti katkeamatta, sitten pysyi sellaisenaan, venyen

ja supistuen aina jalan liikkeen mukaan toisen jalan pysyessä

hievahtamatta sen limaisen painon alaisena, joka sitä veti alaspäin.

Ja jos he aikoivat nostaa vuorostaan tätä toista jalkaa, täytyi

heidän ensinnä levähtää kootakseen tarpeeksi voimaa ponnistukseen,

riuhtautuakseen uudelleen irti maasta.

Kolme oli sillä tavalla vankina, ne jotka ensimäisinä olivat saapuneet

paikalle ja valinneet mukavimmat tilat juodakseen siitä lammin vettä.

Muiden, muunmuassa Hölpän, oli täytynyt kiivetä suurille kiville,

joita siellä ei näkynyt edellisinä päivinä. Näitä oli lammen ympärillä

muualla paitsi siellä, missä vankiraukat koettivat riuhtautua irti, ja

ne ympäröivät vettä kaulakoristeen tai kaidepuiden tapaan.

Harakkain täytyi, ylettyäkseen lammen pinnalle, kyyristyä kokoon ja

kaula ojona kumartua eteenpäin, ollen vaarassa pudota ja hukkua tuon

vihertävän sammaleen sekaan, joka peitti pehmeän mutapohjan.

He keskeyttivät työlään, nopeatahtisen särpimisen ja koettivat, vaikka

turhaan, ymmärtää onnettomuutta, joka äkkiä oli kohdannut heidän

tovereitaan. Turhaan lentelivät he näiden yläpuolella ja ympärillä;

nämä vain ruikuttivat yhä mielettöminä nostaen vuorotellen jalkojaan,

ikäänkuin hulluudenpuuska olisi ne äkkiä yllättänyt.

Aurinko vaipui lännessä purppuranvärisen pilvimuurin taa. Oli aika

lähteä autiolta kedolta ja jälleen käydä levolle metsään. Kaukaa kuului

vanhan harakan kutsu. Ja yksitellen, hitaasti, melkein vastenmielisesti

olivat Hölppä ja hänen toverinsa lähteneet lentoon jättäen vankiparat,

jotka, nähdessään heidän lähtevän, riuhtoivat vielä hurjemmin

jalkojansa ja pieksivät ilmaa voimattomilla siivillään, kirkuen

epätoivoisesti, sydäntävihlovasti.

Luonnollisesti kertoivat he seikkailusta harakkavanhukselle. Mutta kun

he aamun koittaessa palasivat takaisin lammelle, eivät he siellä enää

löytäneet muuta kuin revityitä höyheniä ja muutamia nakerrettuja luita,

jotka puhuivat öisestä, salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä.

Tästälähtien olikin lammikko Hölpälle ja kaikille harakoille kirottu

paikka, eivätkä he enää koskaan, ei edes helteisinä kesäpäivinä,

antaneet sen raikkaan, peilikirkkaan veden houkutella itseään kastamaan

siinä nokkaansa ja kiillottamaan sulkiansa.

* * * * *

Seurasi ikäviä päiviä täynnä vastoinkäymisiä, sillä kaikesta huolimatta

vähenivät tästäpuoleen ruokavarat. Kypsät hedelmät putoilivat puista

ja mätänivät maassa, hyönteiset kuolivat tai hakivat itselleen suojan

puunkuorien lämpimän viitan takaa; tuli tähkien korjuun ja niukkojen

ateriain aika.

Mutta näissä vaistoilleen uskollisissa linnuissa vallitsi kumminkin

itsekunkin piintyneestä itsekkyydestä huolimitta jonkinlainen

korkeampi, syvälle olentoon kätketty tarve: huolenpito elämän ja rodun

säilymisestä. Ja ikäänkuin joku säkättävä kiusanhenki olisi heitä

yllyttänyt, pääsi heiltä ruokaa löytäessä kurkusta kokoonkutsuva

kirkuna kuin vahingossa, ja silloin tulivat joka ilmansuunnalta

hajallaan olevat toverit koolle, joiden kanssa alkoi sitten hurja

kilpailu niukasta ateriasta, jonka kimppuun kaikki ahneesti hyökkäsivät.

Oli sumuinen iltapäivä; hetkeä oli mahdoton sanoa. Väijyen paljaalla

puunoksalla, jolla lepäili tuloksettoman saaliinhaun jälkeen,

tarkasteli Hölppä avaruutta urkkivin ja vilkkain katsein. Silloin kuuli

hän vielä tiheästä metsiköstä, vielä lehtensä säilyttäneen tammen

juurelta heimonsa kutsuhuudon ja vastasi siihen heti.

Kohotessaan ilmaan puoleksi paljaan metsän yläpuolelle, huomasi hän

etäällä kaksi muuta harakkaa täyttä vauhtia lentämässä yhtymäpaikkaa

kohti, josta merkki oli annettu, ja sinne hänkin suuntasi lentonsa.

Pian tunsi hän sieraimissaan vastenmielistä ruudinhajua, ihan samaa

kuin sinä päivänä, jolloin oli nähnyt ammutun jäniksen. Hän ei

välittänyt jyrisevästä pamauksesta, joka oli kajahtanut ennenkuin

ruudinhajua alkoi ilmassa tuntua, kosk'ei tiennyt mitään tämän seikan

syistä ja seurauksista ja koska nuo äänet hänelle eivät olleet

läheskään niin vastenmielisiä kuin haju.

Hän jatkoi kulkuaan, ja ruudinhaju nousi ilmaan paksumpana ja

vastenmielisempänä uuden pamauksen jyrähtäessä. Ei mikään pelottanut

häntä pysähtymään; Hänkin saapui perille, vaikka vasta taitavampien

siskojensa jälessä, juuri kun uusi salamanleimaus repäisi ilmaa

kaameasti valaisten näreikön. Silloin kuului hänen korvissaan kimeää

vinkunaa, ja rinnassa tuntui viiltävää kipua, niin että hän parkaisten

käännähti lennossaan ja lähti pakenemaan pois.

Ja melkein samassa tämä havainto liittyi hänen tajunnassaan erääseen

entiseen: mies pitää pitkää, savuavaa piippua ja kiirehtii nostamaan

maasta murhatun toverin liikkumatonta ruumista.

Oma veri, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, putoeli punaisina

pisaroina, näivettyneiden pihlajanmarjain näköisenä kirjavalle

höyhenpuvulle, jonka tahratut höyhenet takertuivat toisiinsa kuin

luonnon suomaksi siteeksi haavalle. Yksi lyijyrae oli tunkeutunut

hänen lihaansa ja oli täten opettanut hänelle, asettamatta alttiiksi

hänen henkeänsä, että ihminen oli vaarallinen. Mutta mitähän merkitsi

murhaajan vieressä tuo petturisisko, joka heidät viekoitteli ansaan?

Kutsumerkki annettiin aina samasta paikasta tyyninä iltapäivinä

syksyn lopussa, jolloin ei ilman värähdystäkään tuntunut metsässä, ja

heikkojen oksien viimeiset lehdet viittoivat hyvästinsä surullisina

kuin rumat kädet; ääni kantautui etäisyyksiin ja aika-ajoin sama kaamea

pamaus kuului vihlaisevana ilmassa. Harakoita, närhejä, myöhästyneet

laulu- ja viimeiset mustarastaat joutuivat väijymäpaikkaan; ainoastaan

vanhat talvilinnut, kokeneet ja varovaiset, viisaat, tarkkakorvaiset

korpit eivät sinne hairahtuneet ensinkään, koska osasivat sangen

tarkasti erottaa linnun äänen viekkaasta matkijasta, metsästäjän

kavalan houkuttelulinnun kutsusta.

* * * * *

Näin alkoi hän oppia elämän ankaroita läksyjä taistellessaan yht'aikaa

tuota kolmiliittoa: luonnonvoimia, nälkää ja ihmistä vastaan.

Niin, ihmistä! Hän pelkäsi tätä nyt kovasti, olipa tämä aseissa tai ei.

Sillä koska hän ei ollut niin älykäs kuin korpit ja vanhat siivekkäät

toverit, ei hän ensinkään erottanut vaarallista, murha-aseilla

varustettua metsästäjää rauhallisesta kävelijästä, jolla oli viaton

keppi kädessään. Hän pakeni heitä kaikkia, vaikka uteliaisuus, hänen

vallitseva intohimonsa, malttamattomuutensa tyydykkeeksi usein asetti

hänet alttiiksi vaarallisille kohtauksille.

Oli yksi noita viimeisiä, vielä aurinkoisia jälkisyksyn päiviä, joiden

kuulakas kauneus saa talven tulon tuntumaan kolkolta. Hölppä oli

noudattanut haluaan nähdä erästä perintövihollistaan, tarhapöllöä,

hyypiää tai huuhkajaa, hirveää yölintua, joka oli päivänvalossa

eksynyt, hukkunut ja haaksirikkoutunut, ja aikoi ilkamoiden ja

nokallaan iskien ruhjoa sen mäsäksi.

Kuinka uljaasti päivälinnut hyökkäsivätkään tuon yhteisen vihollisen

kimppuun, jonka kaameaa parkunsa ympäristön kaiku kertasi!

Kaikki syöksyivät katsomaan, kuinka se räpytti siivillään, aukoi hurjia

silmiään, jotka eivät mitään nähneet, ja kuinka se oli kykenemätön

vastaamaan vihollisten vimmastuneisiin nokaniskuihin. Kuului

monenlaista, kiihkeätä, vastakkain iskevien siipien kahinaa. Kuului

pesistään puunrungoista lähteneiden kultarintakerttujen siipien keveätä

kahinaa, joka säesti niiden monivivahteista "tui-tui" laulua. Ja tämän

jatkona kuului suurten, räyhäävien korppien kumeaa siivenpieksäntää.

Ahneet korpit ojenneltuine kynsineen näyttivät vapisevan halusta

ajatellessaan, että pian saisivat lujalla nokankärjellään viiltää

tuoretta lihaa.

Mutta yhtäkkiä mustien lintujen piiri hajaantui. Heidän

taistelurintamassaan syntyi epäjärjestystä. Yhden huudosta laskeutui

kuriin tottunut joukko, kuuliaisena annetulle merkille tai käskylle,

tammipuihin muutamien satojen metrien päähän. Ja juuri kun Hölppäkin

saapui paikalle ottamaan osaa yhteisiin saaliinjakajaisiin, putosi

yksi lintu metsästäjän murhaavan lyijyn lävistämänä. Samalla kajahti

ilmassa hyvin tuttu pamahdus, korpit lähtivät päättävästi pakosalle ja

tekolinnun ympärillä kiertelivät enää vain varomattomat, joita ihmisen

lyijyrakeet ehtimiseen pudottelivat maahan.

Hän oli välttänyt vaaran.

* * * * *

Rauhallisena, leppeänä talvi-iltana laskeusi lumi kuin kevyt pöly

maahan, peittäen sen ohuella verholla, jossa siellä täällä näkyi

kosteita paikkoja. Seuraavana aamuna esiintyivät sen valossa oksien

vienon sirot piirteet selvinä kuin liidulla piirrettyinä.

Koska Hölpällä ei ollut mitään syötävää, lähti hän kuljeskelemaan

ympäri kylää etsimään hedelmäpuutarhoja ja hakamaan aitojen suojista

ihmisten hylkäämistä jätteistä itselleen päivän ravintoa. Pensasaitojen

suojassa, johon lumi ei ollut päässyt tunkeutumaan, näkyi paljasta

maata. Hän hyökkäsi sinne, vilkuen sivulle suojaisiin taloihin, joiden

ovet olivat pakkasta vastaan tiiviisti suljetut.

Sieraimiin tunkeusi murenneen mättään turvekokkareiden seasta suloinen

lihantuoksu. Olipa hyvä onni! Ja aimo suupala aamiaiseksi! Mutta

juuri kun hän oli kajonnut näkymättömästä pyydysraudasta viekkaasti

esiinpistävään silavaviipaleeseen, sai hän kummallekin puolen päätä

kauhean korvapuustin, pyörtyi ja jäi paikalleen vangiksi.

Kuinka kauan hän lienee ollut siinä tilassa?

Hän heräsi kumeaan ääneen ja maa, jossa hän lepäsi, tömähti. Tuolla

näkyi jonkun suuren olennon hahmopiirteet.

Silloin huomasi hän olevansa vankina, ymmärsi näkemänsä satimeksi

ja syötiksi, ja ponnistaen hurjasti jaloillaan, pingottaen kaikin

voimin lihaksiansa, ojentaen päänsä ja nokkansa kuin kaulan jatkoksi,

onnistui hänen irtautua niistä kahdesta metallisilmukasta, jotka häntä

pidättivät. Paikalle kiirehtivän ällistyneen miehen nähden lähti hän

lentämään, halveksien silavapalaa, joka lopulta oli käynyt viattomaksi,

ja painui, kirkuen pelosta, häikäisevää lumista taivaanrantaa kohden,

jonne keskipäivän lämmin aurinko vähitellen vaipui.

Tähän saakka oli hän onnellisesti päässyt ihmisten kynsistä, ja hän

lupasi itselleen juhlallisesti, että vasta olisi varovaisempi ja

antautuisi seikkailuun vain silloin, kun toverien esimerkki olisi

hänelle riittävästi vakuuttanut, ettei siitä olisi mitään vaaraa.

* * * * *

Oli talviaamu. Valkoinen huurre kimalteli puissa monenvärisenä nousevan

auringon valossa. Tasangon lumipeite välkähteli suurena monisärmäisenä

timanttipintana. Ei tuntunut lähellä eikä kaukana olevan pelättävissä

sadinta eikä vihollista. Miksipä ei Hölppä olisi siskojensa mukana

rientänyt kärsivän toverin luo sen hätähuudon kuultuaan!

Ehkäpä täällä tarjoutui nähtäväksi samallainen tapaus kuin kerta ennen

hämärissä lähellä kirottua lampea. Mutta täällä ei ollut vettä eikä

yhtään puuta. Etäältä multavallin takaa nousi sinertävä savu tyynenä ja

suorana kylmään, kuivaan aamuilmaan.

Niinkuin kerta lammen rannalla, oli täälläkin todella harakka

omituisella tavalla joutunut vangiksi. Se makasi selällään

leveähköllä lankulla, ikäänkuin tahtoisi suojata itseään maan

kosteudelta, tuhkatiheään nostaen ilmaan jalkaparkojansa ja ruikuttaen

epätoivoisesti. Vaikea oli arvata, mikä tässä aiheutti tuollaista

kärsimistä ja hätää.

Ja joka haaralta yht'aikaa, metsästä ja läheisistä puista, saapui tuota

tyhjännaurajaväkeä paikalle kutsun kuultuaan, vähemmän tuodakseen apua

vaarassa olevalle toverille kuin katsellakseen huvittavaa näytelmää,

joka tyydytti näiden joutilaiden uteliaisuutta.

Siivet parista kohdasta kiinni lankussa, pään oikea puoli sitä vasten

painuneena makasi vanki siinä epämukavassa asennossa, julmia tuskia

kärsien, jalat ja vatsa ylöspäin. Kuin koko avaruus olisi romahtamassa

hänen päälleen, tutki hän tuskan huumaamana ainoalla aukiolevalla,

kivun ja kauhun suurentamalla silmällään sinitaivaan ääretöntä

syvyyttä, jonka nyt nuo kirkuvat ja kieppunevat siskot häneltä

pimittivät.

Vähitellen kävivät he lähemmä vankia lentäen yhä alemmas ja asettuivat

vihdoin kaikki uteliaina hänen ympärilleen, kaula ja nokka oikosenaan,

supistaen hiljalleen piiriä tuon heidän uteliaisuutensa esineen

ympärillä. Pian hääri Hölppä, joka oli toisia kiihtyneempi, unohtaen

entisen päätöksensä, pahaa aavistamatta edestakaisin kirkujan

yläpuolella, jonka jalkojen kynnet alituiseen koukistuivat, avautuivat

ja sulkeutuivat ikäänkuin etsien tukikohtaa mihin tarttua pystyyn

päästäkseen.

Toiset harakat kävivät myös lähemmäs. Ei yksikään saanut selville

asiaa, ja onnetonta hermostutti toverien loppumaton säkätys. Siinä

toiset tunkivat tieltään toisia, siinä näkyi jos jonkinlaisia eleitä,

ällistyneitä, urkkivia katseita. Mutta äkkiä tarttui tuo onneton

jaloillaan hurjasti Hölppää kaulaan, tämän joutuessa vangin kynsien

ulottuviin ja kumartuessa hänen ylitsensä paremmin asiasta selvän

saadakseen. Onneton, jonka hermot epätoivo oli ylenpalttisesti

kiihottanut, takertui häneen kaikin voimin. Toinen huuto, tukahtunut ja

kimeä, Hölpän oma huuto kuului vastauksena vangin kirkunaan ja heidän

äänensä yhtyivät oudoksi epäsoinnuksi, joka sai toiset hämmästyksestä

pysähtymään liikkumattomiksi ja kauhusta jäämään ääneti.

Hölppä tahtoi kaikin mokomin irtautua, ja koska hän ei huudoillaan

saanut toista hellittämään heikkoa ja liikkuvaa tukeaan, syntyi

molempien välillä ällistyneen joukon nähden outo ja tuima

kaksintaistelu.

Vangin kynnet, tarttuvat kuristaen Hölpän kaulaan, joka vetäytyy kaikin

voimin taaksepäin päästäkseen hänestä vapaaksi; turhaan. Hänen kiukun

ja pelon jäykistämät jalkansa tepastelevat jäätyneessä maassa, ne

luiskahtavat ja hän kaatuu toverin päälle pitkäkseen, mutta nousee heti

taas hirmuisesti rynnistäen pystyyn ja koettaa puoleksi hervottomalla

nokallaan lävistää vangin rinnan tai puhkaista hänen silmänsä. Hän

on taas jaloillaan ja upottaa kynnet toisen vatsaan, tempautuen

hurjin nykäyksin taaksepäin. Hän polkee vankia raivokkaasti; tämä

taas, ikäänkuin olisi tunnoton toisen iskuille, kouristaa kynsiänsä

piintyneen itsepintaisena entistä lujemmin.

Hölppä on tukehtumaisillaan, hänen silmänsä punertaa, hänen nokkansa

aukeaa alituiseen vetääkseen tyhjiin keuhkoihin ilmaa, hänen sydämensä

lyö rajusti. Lauma hänen ympärillään, huvitettuna tästä raa'asta

ottelusta, kikattaa ja säkättää. Noiden taistelevien, vihaa puhkuvien,

olemassaoloaan puolustavien ruikuttavat äänet kohoovat ilmaan yhä

kimeämpinä, yhä hätäisempinä, yhä tukehtuneempina. Äkkiä pyrähtävät

ympärillä-olijat lentoon halkaisten siivillään ilmaa ja molempien

taistelevien yllä syntyvä hiljaisuus tuntuu yhtä oudolta kuin virran

pauhu erämaassa.

Epäilemättä on näköpiiriin juuri ilmestynyt yhteinen vihollinen. Ja

vaikkei Hölppä näe mitään, aavistaa hän, että ihminen on tulossa. Hän

ymmärtää, että ihmisvihollista on väistettävä ja senvuoksi oltava

ääneti, mutta ei kumminkaan jätä rajua tappeluaan vihollistensa

vastaan. Toinen ruikuttaa kumminkin edelleen täyttä kurkkua, ja kohta

saa pelätty vaara etäisyydestä huolimatta selvät piirteet ja töykeän

muodon. Kaukaa, hiljalleen kasvaen, jättiläiskokoisena, hirviömäisenä

lähestyy ihminen. Hän on parikymmentä kertaa Hölppää pitempi, hirveä,

eriskummainen, liikkuva massanpaljous. Hänen askeleensa tömisyttävät

maata, joka niiden alla lohkeilee, ja painavat pitkän, kaamean

hävityksen leiman ruohoiselle töyräälle, missä kaste timanttihelminä

kimaltelee niitetyllä nurmella.

Hän tulee pelottavan näköisenä, kähisevänä, puhkuen kuin tulivuori

kuumaa hengitystään, joka höyryää aamupakkasessa, ja muistuttaa

uuninpiippua tai halkometsän sysihautaa.

Mies onkin pelottavan näköinen, sillä hänet havaitessaan Hölppä unohtaa

kuristavan tuskan kaulassaan, ja mieleen muistuvat entiset vaarat,

jotka saavat hänen kauhun valtaan. Oi! häntä uhkaa sama vaara kuin

tuota tapettua pitkäkorvaa ja lyijyraesateessa hukkuneita siskojaan. Ja

vaikkei hän ymmärrä kuolemaa, tuntee hän sen tulevan noiden raskaiden,

lähenevien askeleiden mukana.

Hän on epäilemättä merkillisen näköinen pörröisine höyhenineen ja

hurjine katseineen, sillä tarkastaessaan häntä kylmin silmin purskahtaa

mies äänekkääseen, ilkeään nauruun, joka saa harakan koko ruumiin

vapisemaan ja hänen mielensä entistä suuremman kauhun valtaan.

Sitten mies kumartuu ja harakka tuntee jalkainsa olevan miehen

känsäisessä kourassa, noissa hirveissä pihdeissä, jotka ovat

moninverroin voimakkaammat kuin ne kynnet, jotka häntä pidättävät.

Hölppä kadottaa tasapainonsa ja jää riippumaan tappelutoverinsa

yläpuolelle, ollen kovassa puristuksessa toisen harakan vihaisien

kynsien sekä miehen kuumien ja epämiellyttävien pihtien välissä.

Korinan tapainen ääni pääsee hänen kurkustaan. Hän luulee turmion

hetken tulleen ja kuolemanpelon huumauksessa antaa hän miehen tarttua

hervottomiin siipiinsä, jotka ovat kuin elottomat airot.

Mutta äkkiä tuntee hän miehen lihaksisen peukalon voimakkaana

vipusimena painuvan hänen lihaansa vasten ja irrottavan hänet

vangitsevien kynsien puristuksesta. Hän hengittää vihdoin, hän ei ole

kuollut, hänen päänsä on irti, hänen kaulansa vapaa. Hän on nyt enää

vain tuon miehen vankina, joka pitelee häntä jaloista, katsellen häntä

vangitsevalla, pyöreällä, terävällä silmällä, hymyillen voittajan

julkeaa hymyä, josta hän ei ymmärrä mitään, paitsi että hänen asemansa

on kauhea ja että hän ei milloinkaan enää näe metsäänsä.

Silloin yrittää hän hurjassa itsensäsäilyttämispuuskassa taistella

vangitsijaansa vastaan ja iskee heti kaikin voimin kartiomaisella

nokallaan päästäkseen irti käsistä, jotka häntä pitelevät.

Mutta salametsästäjän kourat ovat kovat kuin vanhat tammipölkyt,

joiden kuoren sisäpuolella hyönteisiä kesällä liikkuu, ja mies

vastaa hänen vimmattuihin ja voimattomiin hyökkäyksiinsä äänekkäillä

naurunhohotuksilla, jotka saavat harakan vielä entistä hurjemmin

iskemään häntä nokallaan itsensäsäilytysvaistonsa kuumeisessa kiihkossa.

Ikäänkuin olisi tähän lopen väsynyt, avaa mies suuren häkin, jonka

asiaa viisaasti edeltäpäin harkiten on tuonut mukanaan. Häkin hän

on laskenut maahan ja heittää sinne Hölpän sulkien heti vankilan

rautaristikko-oven.

Hölppä hyökkää ristikkoja vastaan, yrittää nokkansa ja jalkojensa,

kynsiensä ja siipiensä avulla murtaa rikki tuon metalliseinän, jonka

takana hän on vankina, pistää ulos jalkansa, iskee päänsä ristikkoja

vastaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa ovat turhia: häkin seinät

eivät liikahda, eivät anna myöten, eivät taivu.

Ja hänen päänsä yläpuolella kuljettaa pilkallinen, raaka ja kauhea

käsi, jota hän ei voi haavottaa ja johon hän ei ulotu, koukusta tuota

liikkuvaa vankilaa vieden häntä tuntematonta kohtaloa ja kuolemaa kohti.

* * * * *

Mitä erilaisimpia ja aavistamattomimpia ääniä soi Hölpän korvissa,

vaan hän ei niistä välittänyt. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus:

pakeneminen; hänellä oli yksi ainoa silmämäärä: rautaristikon

murtaminen tai irrottaminen. Ja kun hän näki jättiläismäisen

ihmismuurin ympärillään, oli hänen mahdoton arvata, kuinka ja millä

ihmeen vauhdilla vihollislauma oli voinut kasvaa noin moninkertaiseksi.

Hän ei kyennyt erottamaan niitä toisistaan; ne olivat kaikki toistensa

kaltaisia, huolimatta erilaisesta koostaan, erilaisista kasvoistaan ja

erilaisista puvuistaan. Niissä oli kaikissa hänen mielestään sama haju,

ne olivat hänen pyövelinsä ystäviä ja yhdessä edustivat yhtä ainoaa

käsitettä: vihollista, vaaraa, kuolemaa.

Vihollispiiri liikkui hänen mukanaan. Sieltä kuului hurjia huutoja,

naurua, sanoja, jotka kauhistuttivat Hölppää, sillä hän ei ymmärtänyt

ihmisten naurunhohotuksesta hituistakaan. Ja kun hänessä edelleen

sangen valtavana eli itsensäsäilytysvaisto, luuli hän, sovittaen

itseensä näkemänsä tapahtumat, näiden huutojen ilmaisevan vain

surmanhalua, jotta sitten hänen lihansa joutuisi nautittavaksi. Niin

oli hän ennen nähnyt ahneiden korppien tekevän, oli nähnyt niiden

kauheasti rääkyen sikinsokin iskevän puoleksi mädänneen eläimenraadon

kimppuun tai piirittävän jäniksen, joka nokaniskuilla haavotettiin,

tapettiin ja tuokiossa kilpaa syödä ahmittiin. Näin epäilemättä

kävisi hänenkin, ja jokainen huuto, sana tai naurunpurskahdus joka

pääsi ihmiskurkusta, sai hänen lämpimän, nuoren, vilkasverisen

linnunsydämensä kiivaammin sykkimään mustanvalkoisen, pitkäliepeisen

höyhenpuvun alla.

Keskellä tätä sekasortoa ja rähinää, outojen hajujen, raskaan ja kuuman

ilman tunkeutuessa Hölpän sieraimiin, kävi hänen ympärillään äkkiä

pimeäksi. Tämä yllättävä pimeys koski kipeästi hänen mustiin silmiinsä,

joiden silmäterät kauhusta suunnattomasti laajenivat.

Huono ilma ja kolkko pimeys piti Hölpän muutamia hetkiä pelon vallassa;

sitten hän vähitellen tottui. Tämä ei ollut yön pimeyttä, se oli

likaisen talonpoikaiskeittiön harmaata puolihämärää. Talonisäntä oli

palannut kaupungista taskussaan joku vähä rahaa, ja kunnianhimon

harhaan johtamana muuttanut talonsa ravintolaksi, missä keittiöstä

kylläkin tyhmästi tehtiin anniskeluhuone.

Keskellä huonetta kohosi tukeva kivipylväs kömpelöille

kankirautakoukkuineen, joita siihen oli sinne tänne lyöty. Ne olivat

yhtä vanhat kuin itse pylväskin, ja niihin oli ripustettu epäiltävän

näköisiä käsipyyhkeitä. Kahdessa nurkassa näkyi mataloita pöytiä,

joilla oli puolityhjiä sameita laseja, ja toisella puolen kookas,

lyhyt-torvinen, punaluukkuinen kaakeliuuni, jonka kirkas takkavalkea

levitti koko huoneeseen ummehtunutta lämmintä. Vihdoin, huoneen

perällä, oven puolella kohosi tupauunirakennus, suunnattoman suuri

maalaisuuni, jonka pohja oli neljää neliömetriä laaja. Se suippeni

ylhäältä pyramiidin muotoiseksi, ja avattiin ja suljettiin kahdella

liikkuvalla laudalla. Nämä muodostivat katolla liikkuvan laitoksen,

jota sisäpuolelta hoidettiin pitkällä, kovettuneella ja mustuneella

hamppuköydellä lähellä leipäuunin suuta. Pylvääseen yhtyi suorassa

kulmassa kaksi tynnyriholvia, jotka tukivat uunirakennuksen huoneen

puoleisia kylkiä; talon seinät muodostivat samalla muurin ulkosyrjät.

Katonrajassa kannattivat paksut, kuivat, mustat ja kovat poikkiorret

kuivattuja liikkiöitä ja lihamakkararivejä, ja kahdella vastakkaisella

seinällä riippui seinään muuratuissa suurissa rautakoukuissa

kaksi mahdottoman suurta sianlihakimpaletta, teurastetun porsaan

veriset puolikkaat, joiden alla paloi hiljainen katajavalkea. Ja

keskellä kaikkea tätä puuhaili punakkana ja lihavana emäntä pesten

kullankiiltäviä kupari- ja kalisevia pöytäastioitansa huuhdelaitteen

ääressä, josta vesi johtui pihalle, ja hänen apunaan hyöri isäntä ja

kaksi lasta, pieni poika ja tyttönen. Näistä piti nyt lyhyen sopimuksen

nojalla tulla Hölpän isäntäväki.

Äkkiä heitettiin häkki pöydälle likaisten lasien keskelle, joissa

vieläkin näkyi juopuneiden sormien tahmeat jäljet, ja viisi kuusi

ihmistä oli heti Hölpän ympärillä.

Hän näki suurien käsivarsien ja käsien tyrkkivän toisiaan ja seurasi

hurjistuneilla, kauhun suurentamilla silmillään näitä liikkeitä

kauhistuneempana kuin milloinkaan, ikäänkuin nyt olisi näkemässä

surmansa valmistuksia. Näkyi pieniä sormia liikkuvan vankilan

ristikoilla; ne ehkä halusivat tutustua Hölppään ja hyväillä häntä,

mutta ne olivat hänestä kovin uhkaavia, ja hän heittäytyi kokonaan

pahki häkin vastakkaiseen seinään miettien itsekseen, uhkaisiko ja

iskisikö nokallaan noita viholliskynsiä, jotka olivat heikommat kuin

hänen ja joiden kärjet olivat hyökkäykseen kelpaamattomat.

Mutta Hölpän pelko kiihtyi kiihtymistään. Hänen ympärillään kuului

toisiaan vastaan iskevien lasien kilinää, näkyi kumartuvia päitä,

turpeita kauloja, liikkuvia käsivarsia, virtaavia nesteitä.

Oli varpuis- ja hiirihaukkoja sata, tuhat kertaa pelottavampia olivat

nämä jättiläisviholliset monine vehkeineen. Nämä olisivat yhdellä

ainoalla pikarillisella voineet juoda kuiviin kirkkaan vesilätäkön,

joka näreikön kosteassa ja liejuisessa maaperässä oli karjalta säilynyt

ja yhdellä ainoalla kulauksella olisi se tuollaisen ihmismahan

mahdottoman suureen säiliöön hävinnyt.

Entä sitten kaikki nuo oudot esineet, jotka Hölpästä näyttivät

vihollisilta: terävät, häikäisevän kirkkaat veitset, joiden ohuen

terän, ihmisen rikostoverin, hän näki vaivatta kahtia halkaisevan

suuret leipäkimpaleet; kupariastiat, jotka helähtivät vähimmästäkin

sysäyksestä; ja eräällä seinällä naulaan ripustettuna hyvin tuttu

metalliputki, pyssy, jonka hän ennen oli nähnyt jäniksen ja

varomattomien siskojen murhaajan käsissä.

Mutta vielä enemmän kuin kaikki tämä, pelottivat häntä nuo kauheat

ihmisjoukot, jotka vetelehtivät huoneessa. Ne näyttivät ilmestyvän

salasta ja häviävän avaruuteen. Tuo suuri, joka puolelta umpinainen

katto ahdisti häntä koko painollaan, ja epäselvästi pelkäsi hän

sen luhistuvan. Kaiken tämän lisäksi sai ruhjoutumisen pelko hänen

huumaantuneena lyyhistymään kokoon joka kerta, kun jokin seinällä

riippuva esine heilahti, tai peräytymään häkkinsä kaukaisimpaan soppeen

ympärillä olevien häärivien miesten vähimmästäkin liikkeestä.

Tässä sanoin kuvaamattomassa ajatusten ja tunteiden hämminkitilassa,

johon seikkailu hänet oli saattanut, tunsi hän kaikesta huolimatta

jonkunlaista tyydytystä huomatessaan itsensä ja pyöveliensä välillä

ohuen rautaristikkoverkon. Häkki oli alussa hänen vihollisensa, mutta

kävi sitten liittolaiseksi ja suojelijaksi, sillä Hölppä ei voinut tätä

aselepoa selittää muuten kuin siten, että hänen vihollisensa olivat nyt

kykenemättömiä halujansa tyydyttämään.

Hänen täytyi pian luopua tästä käsityksestä, mutta niin kauan kun

hän ei ollut selvillä siitä, missä määrin ristikot voisivat kestää

äkkiarvaamatonta hyökkäystä, tunsi hän niiden takana olevansa suojassa

surmalta, jonka hän ilman niitä luuli auttamattomasti uhkaavan.

Koko päivä kului näin ylenmääräisessä levottomuudessa, alituisessa

pelossa keskellä loppumatonta vihollisten hyörinää, jotka kaikki

uudelleen ja uudelleen tekivät saman liikkeen, kohottivat huulilleen

täyden lasin, ikäänkuin ymmärrettävällä merkkikielellä näyttääkseen

Hölpälle mikä kohtalo häntä odotti.

Kuitenkaan ei kukaan tehnyt hänelle pahaa. Ilkeimmät ottivat vain

pyörittääkseen häkkiä, mikä suunnattomasti kauhistutti harakkaa, hän

kun ei voinut arvata syytä asuntonsa tutinaan. Tämä oli epäilemättä

hyökkäystä hänen turvapaikkaansa vastaan, mutta minkälaista? — Ja hän

luuli, että seinät ne pyörivät, miehet juoksivat, pöydät kääntyivät,

kastrullit, huonekalut rupesivat heilumaan nielaistakseen hänet ja

vetääkseen hänet tuohon rähisevään ja sekavaan mylläkkään.

Vihdoin tuli pimeä. Väsymyksen, mielenliikutuksien ja nälän uuvuttamana

sulki vanki, joka oli tottunut rupeemaan aikaisin levolle, kaikesta

huolimatta silmänsä. Viileä leyhäys hänen yläpuolellaan sai hänen ne

jälleen avaamaan: hänen yllään liiteli kaameannäköinen käsi koskettaen

häntä ja kadoten, samalla kun kuului vieterin lipsahtava ääni.

Häkin oven oli vihollinen uudelleen avannut; hän ei ollut turvassa

rautaristikkojen takana. Vielä säilyneen tahtonsa viimeisetkin voimat

ponnistaen harakka aprikoi ja mietti tätä kauheata ajatusta, kun

keinotekoinen valo, ensin punertavana ja savuavana, näkyi puolipimeän

läpi, sitten säteili kirkkaasti, suurina, selvinä valojuovina, jotka

tekivät salaperäisiksi varjopaikat, missä mellastelevien hahmot

epäselvinä häälyivät.

Hölpän silmäluomet, kirkkaaseen lampunvaloon tottumattomina,

sulkeutuivat äkisti verhoten riittämättömästi silmiä, sillä tämän

ohuen ihokalvon läpi tunkihe tuska, sille kun hänen ensimäinen

kauhea näkemänsä avasi tien. Ja koko illanvieton ajan rasitti häntä

painajaisena sekava ja kaamea tunto ympärillä liikkuvista häärivistä

olennoista, joita vastaan hän oli aivan kykenemätön puolustautumaan.

Lopulta kuitenkin koitti yö ja tuli hiljaisuus ja uni. Tämä uni oli

lepoa. Ei se luonnollisestikaan ollut kesäöiden hiljaista autuutta,

lepoa kimmoisten vihreiden katosten suojassa toverien läheisessä

seurassa. Mutta Hölppä ei kuulunut niihin korkeampiin eläimiin, joiden

itsensäsäilytysvaisto on voimakkaampi kuin levon tarve, ja jotka

jaksavat valvoa kauan katsoen vaaraa silmästä silmään ja teeskennellä

tajuttomuutta, siten saadakseen jälleen kadotetun vapautensa; hän

vaipui siis levolliseen uneen.

Herättyään aamunkoitteessa kaikkien muiden talossa vielä nukkuessa

näki hän esineiden hitaasti sukeltavan esille hämärästä, näki ne

liikkumattomina, elottomina seinällä tai lattialla. Ja nyt pystyi hän

tekemään ensimäisen jaotuksen näiden, liikkumattomien esineiden ja

liikkuvain ihmisten välillä: edelliset eivät olleet vihollisia, niillä

oli hänen metsänsä kaltainen elämä; ainoastaan elävät olivat pelättäviä.

Tämän ensimäisen ja pitkän tutkimuksen jälkeen, jonka kestäessä

uteliaisuus melkein aina lopulta vei kauhistaviin tuloksiin, kävi

hän väliä pitämättä tuttujen, häkin pohjalla olevien siemenien sekä

toisten, outojen tavaroiden, sulotuoksuisten ja houkuttelevien

herkkujen kimppuun yhtä luontevasti kuin olisi ollut metsässään,

miettimättä mistä hänelle mahtoi tulla tämä odottamaton ravinto. Siinä

oli piirakkaa, leivosta, sokuria, jota kaikkea joku kaitseva käsi oli

ristikkojen läpi vankilaan pistänyt.

Pieni kulpponen oli täynnä haalistettua vettä, jonka pinnalla

pölyhiukkasia ryhmittäin uiskenteli. Hän ojensi kaulansa melkein

vaakasuoraksi, aukaisi nokan vedenpinnan tasalla, pisti sen upoksiin

raottaen sen hyvin teräväksi kulmaksi, kohotti sitten jälleen päänsä

nopeasti nielaistakseen näin ammennetun veden, kaula ja nokka

oikoisenaan, kuin olisi katsellut kattoa tai ollut salaperäisessä

haltioitumistilassa. Ja näin hän teki useampia kertoja. Näin joi

hän ennen vapaana ollessaan näreikköjen savipohjaisissa notkelmissa

lymyilevistä raikkaista lätäköistä.

Silloin syntyi hänen mielessään, joka kipeimpäin tarpeiden saatua

osittaisen tyydytyksen oli melkein rauhottunut, ensi kerta ajatus,

että nuo rähisevät ja kauheat olennot hänen ympärillään eivät ehkä

tahtoneetkaan saattaa häntä hengiltä: olivathan he murtaneet auki

turvapaikan hänelle pahaa tekemättä ja antaneet hänelle tarpeellista

ravintoa. Mutta kuullessaan läheisestä navetasta kukon kiekunaa ja

koiran haukuntaa, kiirehti hän ahmimaan kitaansa kaikki ruuan tähteet

peljäten uudelleen joutuvansa satimeen ja vangittavaksi, ehkäpä myöskin

varoen tämän rautaristikkojen sisälle joutuneen ravinnon hukkumista.

Koirat olivat hänelle tuttuja. Ne saattoivat hänet vain vähäisen

levottomaksi, sillä hänen ei ollut tarvinnut kärsiä mitään niiden

tähden eikä vähintäkään varoa noita nelijalkaisia rähisijöitä, joiden

nokka, niiden hurjimmassakin laukassa ja rajuimmassakin innostuksessa,

ei koskaan jättänyt maata ja halveksi avaraa ilmaa, jossa hän elämänsä

vietti. Mutta hän pelkäsi aikalailla peuhaavia kanoja, joista hänellä

ei ollut minkäänlaisia kokemuksia. Ja kun kohta huoneen seinien takaa

alkoi kuulua sysäyksien ja kumean kolinan säestämiä ihmisääniä, valtasi

hänen mielensä taas outouden ankeus.

Pian näyttäytyi mies astuen kiireesti kömpelöillä puukengillään.

Hölppä piti sitä vielä vihollisenaan, ja se hänestä muistutti hänen

vangitsijaansa. Sillä myöhemminkin, kun hän jo tunsi erikseen talon

joka asukkaan, ei hän pystynyt heistä milloinkaan erottamaan sitä, joka

oli hänet siirtänyt härmäiseltä kedolta korisemasta toverinsa kynsissä,

tähän kolkkoon ja savuiseen taloon.

Hän katseli syrjäsilmällä miestä uteliaana ja epäluuloisena, nokka

ojennettuna, puolustukseen valmiina, ja tuo toinen, nähdessään että

harakka oli ahminut ruokansa, puhkesi ilonpurkaukseen, jonka sisällöstä

vanki erehtyi, sillä hänen kaulahöyhenensä pörristyivät ja hänen musta

silmänsä välkkyi suurenneena ja entistä tuimempana.

Silloin tuo vihollinen heitti taas siemeniä häkin pohjalle ja laski

ristikkojen välistä uusia makeita herkkuja, Hölpän siivet levällään

peloissaan peräytyessä vastakkaiselle puolelle, nokka miestä kohti

tähdättynä.

Sitten mies ryhtyi työhönsä ja siistiessään keittiötä luuta kädessä

piti syrjästä harakkaa silmällä nähdäkseen, koskisiko se herkkuihin,

joita hän taas oli sille antanut. Hölppä ei sitä ensinkään ajatellut;

hän näki pölypilvien kohoovan ja pakenevan vaaniskelevan miehen luutaa;

hän tunsi mieltään painavan kysymyksen, mitä miehen syrjäkatseet

mahtoivat merkitä; hän luuli olevansa miehen ponnistuksien ja työn

päämääränä ja koetti tarkasti tutkia miehen tekoja ja eleitä,

saadakseen niiden nojalla käsityksen miehen aikeista hänen suhteensa.

Kaksi pääajatusta taisteli keskenään hänen aivoissaan: olivatko miehen

liikkeet ja äänet hänelle suosiollisia vai olivatko ne vihamielisiä?

Tai tarkemmin sanoen — sillä nuo kaksi alituista ajatusta olivat

tarkoin määrätyt ja selvät — tahtoiko mies laskea hänet vapaaksi vai

tappaa? Sillä Hölppä ei arvannut, että näiden kahden mahdollisuuden

välillä saattoi olla kolmas, koskei milloinkaan ollut nähnyt vankia

eikä itse ollut vankina.

Hänen olonsa häkissä näytti hänestä siis ohimenevältä välitilalta,

jonkinlaiselta pysähdykseltä vapautumisen tai kuoleman tiellä.

Ja heti syntyi hänen mielessään toivo, että mies laskee hänet vapaaksi,

koskapa hän jo kauan oli antanut hänen olla rauhassa ja tarjonnut

hänelle ruokaa, jonka puutetta vapaat, laihat toverit nyt saivat

paljaassa metsässä kärsiä.

Tällä hetkellä liikahti kamarin ovi uudelleen ja emäntä astui sisään.

Kysymys kävi monimutkaisemmaksi, Hölpän katseet siirtyivät vuorotellen

toisesta toiseen, hän koetti huomata eroavaisuuksia näiden kahden

samanlaisen olennon välillä ja tutkia, oliko hänen syytä epäillä toista

enemmän kuin toista.

Hajuaistinsa ja kuulonsa, etupäässä hajuaistinsa nojalla aavisti hän

vaimon olevan hyväntahtoisemman, sillä tämä ei hajahtanut tupakalle,

ja vaikka hänen äänensä olikin epämiellyttävä ja kirkuva, muistutti se

soinnullaan jonkun verran Hölpän heimoon kuuluvien olentojen ääntä,

sillä se ei ollut niin karhea ja käheä kuin miehen ääni. Mutta kun

lapset näyttäytyivät, arvosteli hän ne edellisistä eroaviksi, koska ne

ylettyivät vain pöydän tasalle. Hänen ei tarvinnut nostaa nokkaansa

tarkatakseen niiden silmiä eikä peljätä että ne kaatuvat hänen päälleen

ja musertavat hänet.

Näin oppi hän tuntemaan kodin ihmiset ja tavarat. Lapset kävivät

piipittämässä hänen häkillään puhellen hänelle lempeitä ja hyväileviä

sanoja, joita hän kuunteli naisellisin, hiukan keikailevin elein pää

kallellaan. Usein he pistivät ristikkojen läpi pieniä korpun ja kakun

palasia, joita hän silloin tällöin noukkasi kiihkeästi ja hätäisesti,

mikä hänen suureksi ällistyksekseen sai lapset purskahtamaan nauruun.

Mutta koska he eivät yrittäneetkään tehdä hänelle pahaa, — eivät

ylipäätään enempää kuin muutkaan ihmiset, jotka päivän kuluessa kävivät

istuskelemassa pöydän ympärillä, kilistämässä lasia, kirkumassa ja

nauramassa ja toisiaan tuuppimassa —, sai hän pian luottamusta talon

ihmisiin, ja iltapuolella otti vastaan melkein kaikki ne herkut,

joita hänelle ristikkojen läpi tarjottiin. Koska oli aamusta lähtien

ylenpalttisesti ahminut ruokaa, kajosi hän niihin vain hiukkasen makuun

päästäkseen, sitten antoi niiden pudota vadin viereen muka talteen,

ties minkä vaiston opastuksesta, jota ei milloinkaan hänen vapaana

ollessaan oltu nähty, vaan jonka epäilemättä synnytti hänen vangiksi

joutuessaan salainen levottomuus ja haihtumaton epäluulo ihmisiä

kohtaan.

Näin kului useampia päiviä peräkkäin hitaassa ja tyynessä

totuttautumisessa ihmisiin ja esineisiin. Ja yhä toivoi hän vapautuksen

olevan lähellä ja ilmaisi tätä vapaudenikäväänsä iskemällä nokallaan

vankilan ristikkoseiniä.

Hän tunsi nyt talon kaikki asukkaat. Hän oli oppinut muista erottamaan

lapset niiden erikoisen hajun ja puvun perusteella ja antautui

niiden kanssa tekemisiin mikäli ne hänessä luottamusta herättivät.

Eikä hän saanut niihin luottamusta niin paljon omien persoonallisten

kokemuksiensa kuin lasten erikoisominaisuuksien, niiden hajun, äänen,

puvun, liikkeiden, koon nojalla. Hän luotti vaistoonsa enemmän kuin

siihen mitä näki. Hän piti emännästä ja pienestä hiljaisesta tytöstä

enemmän kuin meluavasta ja vilkkaasta pikkupojasta, ja erittäinkin

enemmän kuin lasten karheaäänisestä isästä, jonka kudotun mekon joka

silmukka tuli tupakalle ja joka suustaan puhalteli saastuttavaa savua.

Tämä oli vastenmielisempää kuin se savu, mikä hänen sieraimiaan kiusasi

sinä päivänä, jolloin hänen punainen verensä helmeili hänen tuuhealla,

kirjavalla puvullaan.

Hän odotti väsymättömästi vapautustaan, uskoen siihen koko

elämänrakkautensa täydellä voimalla, jonka vitkalleen saatu luottamus

häntä ympäröiviin olentoihin oli lisännyt kymmenkertaiseksi.

* * * * *

Hän eli pian jonkunlaisessa kuumeessa, jonka vallassa katseli

tavallisimpiakin toimia, joita näki suoritettavan, niitäkin joihin jo

oli tottunut ja joiden tarkotuksesta oli päässyt selville, yhdeltä

ainoalta näkökohdalta, antaen niille kokonaan toisen, halunsa

ja tarpeensa mukaisen merkityksen. Toiselta puolen selittivät

vanginvartijat tuon oudon vilkkauden, hyppelehtivän kepeyden, alituisen

lörpöttelyhalun kohtaloon tyytymiseksi ja aikoivat vihdoinkin toteuttaa

tuumansa ja antaa Hölpälle hänen lopullisen paikkansa perheessä.

Molemminpuolisesta ymmärtämyksen puutteesta syntyi siis väärinkäsitys,

saattaen vangin äärettömän vaaralliseen tilaan, joka väkistenkin

joudutti kohtalokasta ratkaisua.

Oli kolea iltapäivä lopputalvella. Sade ilma pakotti ihmiset

pysyskelemään seinien sisällä lämpimien huoneiden raukaisevassa

rauhassa. Mutta ulkona kävi maa paljaaksi, likaiseksi, harmaaksi,

sade piiskasi sitä, tuuli pieksi ilmaa ja luonto näytti hoippuvan

raskasmielisenä kuin juopunut, joka lähtee liikkeelle nukuttuaan

maantienojissa.

Ikävä piiritti taloa, rasitti olennoita, tunkihe läpi seinien.

Vuodenaikain vaihtumisen tuska kajahti kumein äänin ihmisten sydämissä,

mutta Hölppä hyppelehti ilosta ja lörpötteli kuumekiihkoisena, mikä sai

hänen isäntäväkensä jouduttamaan tuumansa toteuttamista.

Kohta avasi häkin oven käsi, jota Hölppä luuli odotetuksi

vapauttajaksi. Ja hän jo syöksyi oviaukkoa kohti, kun tuo käsi avasi

hänen yllään, kuten ennenmuinoin salametsästäjän käsi, uhkaavat,

lihaksiset, kavalat viisihaaraiset pihtinsä.

Hölppä peräytyi häkin perälle, mutta käsi seurasi häntä itsepäisenä

ja hirveän näköisenä, ja kohta se taas leijaili hänen yllään kuin

petolintu, joka on saaliiseensa iskemäisillään. Tuskin Hölppä ehti

nostaa nokkaansa ja katsahtaa siihen, kun se todellakin laskeutui

ilkeänä ja paksuna, ympäröi hänet leveänä vyönä, puristi hänen

rintaansa ja selkäänsä ja veti hänet ulos häkistä vastustuksesta

huolimatta, veden vuotaessa kumoon kaatuneesta kulpposesta ja häkin

vieriessä lattialle.

Mutta silloinpas Hölppä irtautui miehen käsistä räpyttäen rajusti ja

hätäisesti siivillään, puolustautui hurjasti nokallaan ja kynsillään ja

pyrähti äkkiä lentoon valoa ja vapautta kohti.

Hurja isku, kivuntunne nokassa, haava rinnassa — ja hän putosi keittiön

kosteaan huuhdelaitteeseen kumoon kaatuvien ja särkyvien pöytäastioiden

sekaan. Sillävälin laskeutui käsi äskeistä kovemmin ja töykeämmin hänen

ylitsensä ja puristi häntä vimmatusti.

Hölppä ei tiennyt mitään ikkunasta ja sen läpikuultavista

lasiruuduista, jotka läpäisemättömänä ja kavalana välimuurina erottivat

vapaan ulkoilman vankilasta. Hän oli hyökännyt lasia vastaan, joka

oli iskun kestänyt, ja ällistyneenä sellaisesta tuloksesta laskenut

siipensä kokoon töksähtäen raskaasti alas.

Nyt piteli mies Hölppää vihaisena käsissään puristaen häntä hurjasti

kuin aikoisi vankinsa tukahuttaa, ja Hölppä, joka nyt ymmärsi että

häntä ei lasketa vapauteen, luuli viimeisen hetkensä lyöneen.

Hän pyristeli kaikin voimin vastaan, koettaen tarrautua kynsillään

noihin koviin käsiin jotka pitelivät häntä vankinaan, mutta pääsi pian

selville siitä, että hänen ponnistuksensa olivat turhat kuten ennen

onnettomalla kentällä. Hän vavahti joka sulassaan nähdessään vaimon

käsissä kiiltävät sakset, jotka avautuivat kuin suuri, petollinen nokka

ja sulkeutuivat kaameasti viuhahtaen.

Tuo nokka se hänet tuhoaa.

Oudot kädet kääntelivät, likistelivät häntä ja jäykistivät hänet

liikkumattomaksi. Kohta tunsi hän pyrstössään julmaa tuskaa, ikäänkuin

suuret pyrstösulat, joilla hän ohjasi lentoansa, olisivat joutuneet

hammasrattaiden väliin ja käännähtäneet kiinnekohdassaan ennen

irtaantumistaan.

Sitten tuli siipisulkien vuoro. Hän tunsi vuorottain oikean ja vasemman

siipensä kauheassa nipistyksessä turtuvan, sitten kuuli hän kuivaa

narskahdusta, jota seurasi pienten, kepeäin esineiden putoamisesta

syntynyt heikko kahina.

Samassa alkoi hän miehen kouran puoleksi tukahuttamana korista

kaameasti kuin teurastettava kana henkihieverissään. Hän odotti

loppuiskua eikä epäillytkään — vaikkei hänellä siitä ollut vähintäkään

kokemusta — että se olisi juuri kokemaansa sanomatonta tuskaa vieläkin

vihlovampi.

Äkkiä lakkasi puristus, hänen ymmärtämättään minkätähden, ja ainoastaan

pahoinpidellyissä sulissa tuntui yhä vielä kovaa kipua. Ällistyneenä

huomasi hän olevansa pöydän kulmalla, ja ympäriltä kuului talonväen ja

kapakassa-kävijäin ivallinen pilanauru, jota hän kerta kaikkiaan ei

ymmärtänyt.

Tapahtunutta selvittämättä hän hypähti koholle, levitti siipensä aikoen

uudelleen kaikesta huolimatta täyttä vauhtia lentää ikkunaa kohden.

Mutta hänen voimattomat siipensä — päinvastoin kuin lammella sattuneen

onnettomuuden tapahtuessa — eivät häntä kohottaneetkaan lentoon. Hän

putosi jälleen raskaasti pöydälle ympärillä-olijain purskahtaessa

entistä rämisevämpään nauruun.

Kauan räpytteli hän katkottuja siipiänsä, mutta turhaan: hän ei päässyt

kohoomaan. Jalat, jotka edelleen olivat käyttökelpoiset, suorittivat

kyllä tuon alkuhypyn, joka tavallisesti oli niin siro, mutta nyt

naurettavan kömpelö. Ja tuo silvottu lintuparka ravisti turhaan

päätänsä, jalkojansa, vartaloansa, ikäänkuin esittäisi surullisen

naurettavaa tanssia, mutta ainoana tuloksena oli ärsyttävät, rähisevät

naurunhohotukset.

Silloin selvisi hänelle, että jotakin oli muuttunut, että juuri

äskettäin avattiin kuilu hänen ja vapauden välille, että hän ei enää

voinut lentää eikä paeta, että oli auttamattomasti vankina. Ja hän

pakeni kuin hurjan epätoivon puuskassa suljettua häkkiänsä kohti,

ja kun ei päässyt sisälle, kiersi sen ylt'ympäri, kyyristyi sen taa

ristikkoja vasten, painoi päänsä katkottujen siipien suojaan ja

kieltäytyi itsepäisesti iltapäivän pitkään syömästä, juomasta ja

liikkumasta.

Ihmiset hänen ympärillään käyttäytyivät kuin olisivat sairasta

oppimassa, tuumaillen ja puhellen keskenään vakavina. Hän antoi heidän

puhella ja kulkea ohitseen vähääkään heistä piittaamatta, ilmaisten

pohjattomia kärsimyksiään ainoastaan pörristämällä höyheniänsä

värisevänä ja ikäänkuin viluissaan, merkiksi, että sanomaton epätoivo

vapisutti turvatonta, silvottua lintuparkaa.

* * * * *

Mutta Hölppä oli vielä nuori ja hetkellisiä olivat hänen vaikutelmansa,

tunteet aivojen tasalla. Yöunesta herättyään — hän oli näet kaikesta

huolimatta nukkunut — ei hän ollut täydelleen unohtanut kohtaloansa ja

vankeuttansa, mutta tyydyttämätön ruokahalu ja huoli turvallisuudesta

olivat epätoivon vaimentaneet. Hän söi siis kakkuja ja muita herkkuja,

joita hänelle tarjottiin; hän joi kulpposesta raikasta vettä, jota

hänelle siihen kaadettiin, ja hänen sopimattoman uteliaana hypellessään

pöydältä pöydälle, huoneesta toiseen haihtui tuska vähitellen.

Hän tutki kaikkea aivan turhantarkan huolellisesti. Mutta kukapa

voisi varmaan sanoa, minkä tarpeiden kannalta hän esineitä arvosteli?

Oli varmaan sellaisia, joita saattoi syödä; sitten vetivät kiiltävät

esineet puoleensa hänen huomionsa, vedoten hänen vaistomaiseen,

vaaralliseen ja vastustamattomaan uteliaisuuteensa. Enimmät esineet

huvittivat häntä vain uutuudellaan, toisinaan niiden paikka kiinnitti

epämääräisesti hänen huomiotansa, toisinaan taas se aivan erikoinen

hyöty, joka hänellä niistä saattoi tilapäisesti olla.

Hän rupesi pian erityisesti suosimaan pöytää, jolta hänelle makeat

suupalat putoilivat. Siellä kiiltelivät metalliset pöytäkalut,

teräsrautaveitset, viinin ja marjamehujen lämpimät värit loistivat

kirkkaina ja valo heijastui säteilevänä maljojen pinnasta.

Ruuan aikana kierteli hän aterioitsevien ympärillä pää kallellaan ja

sivulleen kääntyneenä. Hän seurasi aterioitsevien liikkeitä, kuunteli

ja odotti, että joku heistä kutsuisi häntä rääpiäisille. Hänen

tajunnassaan oli syönnin hekuman mielikuvaan pian alkanut liittyä

hänen kaksitavuinen Hölppä-nimensä yhdeksi käsitteeksi. Kun hän kuuli

nimeänsä mainittavan, käänsi hän tähystelypaikassaan päätään tarkan

täsmällisesti suoraan sitä kohti, joka hänen nimensä lausui, hyppi ja

juoksi sen luo siiventyngät levällään juoksua helpottaakseen ja kulkua

jouduttaakseen.

Hän hääräili pöydän ympärillä seuranaan Pyry-koira, jota hän ei juuri

pelännyt, sekä Mirri-kissa, jonka käynti oli pehmeätä, korvat erittäin

herkät, sieraimet värähtelevät ja häntä alituisessa liikkeessä. Mirrin

terävää kynttä hän pelkäsi vielä nytkin, vaikka kumpikin heistä oli

salaa suostunut toista suvaitsemaan. Tämä suostumus oli syntynyt

erään hurjan ottelun jälkeen, jossa he olivat oppineet kunnioittamaan

toisiaan, harakka kissan kynsiä, tämä taas edellisen vahvaa nokkaa.

Sitten alkoivat päivät vieriä yksitoikkoisina ja harmaina keskellä

yltäkylläistä, hyvänmakuista ja vaihtelevaa ravintoa, ja vankeuden ensi

päivien syvä, epätoivoinen tuska vaimeni vähitellen sekä tupakansavun

täyttämän huoneen raskaan, raukaisevan lämmön että alituisen, uutteran

herkuttelun vaikutuksesta.

Ulkomaailma, katu, aurinko olivat häneltä vielä kielletyt, mutta hän

oli ne melkein unohtanut, ja ainoastaan uinuva vaisto sai hänen vielä

aina herätessään räpäyttämään siipitynkiänsä kuin yrittääkseen luvatta

lähteä lentoon ja ilmaistakseen kadotetun vapauden ikävää.

Hän tunsi keittiön rauhaisat sopukat, tunsi turvapaikan uunin takana

kivisen tuhkapesän lähettyvillä alempana leivinuunin suuta; hän tunsi

ne paikat, mistä saattoi tehdä pilaa Mirristä ja nipistellä Pyryä

tarvitsematta peljätä edellisen kynsiä ja jälkimäisen hampaita.

Muuten hänen pilailunsa Pyryn kanssa ei koskaan mennyt yli sen

leikillisyyden, mikä on suvaittua hyvien tovereiden kesken. Pyry

oli heti heidän ensi kertaa kohdatessaan haistellut häntä kauan,

sieraimet värähtelevinä, tuuppaillutkin hiukan kuonollaan, mikä kaikki

ilmaisi sangen hienoja tunnevivahduksia ja samalla oli jonkunlaisena

varotuksena. Tämän pohjalla oli hän harakasta muodostanut käsityksensä

ja tunsi melkein välinpitämätöntä tai pikemmin passiivista sääliä tuota

vangittua, surkastunutta villiolentoa kohtaan, joka ei edes kelvannut

syötäväksi ja oli kykenemätön häntä vahingoittamaan.

Pyry, ajokoira, harrasti vain karvaisen otuksen metsästämistä;

ainoastaan paremman puutteessa, poikkeustapauksissa, hätätilassa,

ahdisti hän peltopyitä ja viiriäisiä. Mitä laulu- ja mustarastaisiin,

harakoihin ja muihin metsälintuihin tulee, hyi! ne eivät hänelle

kelvanneet.

Kun Hölppää nykyään vaivasi ylenpalttinen ikävä tai kun hänen hyvä

tuulensa paisui yli äyräittensä, tarttui hän salavihkaa takaapäin

nokallaan koiran hännänpäähän, nipisti sitä hiukan, pujahti piiloon ja

tuli hetken kuluttua uudelleen näkyviin. Pyry taas, joka oikeastaan

ei ollut kovinkaan kyllästyksissään eikä suutuksissaan, vilkaisi

häneen syrjästä suurella, pyöreällä silmällä, ärähti tai uhkaili äkkiä

hampaillaan hälväisten, tekemättä hänelle milloinkaan vähintäkään

pahaa. Näin käyttäytyi hän muutoin lapsiakin kohtaan, joihin oli

tottunut.

Hölppä ei näin uskaltanut vehkeillä Mirrin kanssa, ja jos sattumalta

syntyi riitaa herkkupalasta, peräytyi hän viisaasti annettuaan

viholliselleen itserakkautensa tyydykkeeksi muutaman aimo näpsäyksen,

kuten kohtuullista olikin.

Hän pelkäsi suuresti juomareita, joiden isot kädet häntä

kauhistuttivat, ja ylipäätään hän ei pitänyt siitä, että hänet otettiin

kädelle, sillä isäntä uudisti saksineen ensimäisen leikkauksen, joka

Hölpältä lopullisesti oli sulkenut ilmojen tien, alussa joka viikko,

myöhemmin joka toinen, peläten harakan salaa pääsevän karkuun.

Kun Hölppä näki miehen tarttuvan tuohon viuhahtavaan, kiiltävään

metallinokkaan, alkoikin hän lymyillä missä vain luuli olevansa muilta

salassa tai saavuttamattomissa: huonekalujen alla, pimeissä ja ahtaissa

loukoissa, ainapa jousipatjain vieterein lomissa, jolloin oli pakko

mullistaa kaikki sänkyvaatteet häntä pyydystettäessä. Silloin syntyi

huoneessa sanomaton sekasorto, mahdoton mylläkkä. Lopulta oli talossa

syntynyt päätön takaa-ajo, sillä kun Hölppä huomasi, että hänet oli

löydetty ja että hän oli kiinni joutumaisillaan, etsi hän paossa

pelastustaan. Vasta neljännestunnin kuluttua, juostuaan ristiinrastiin,

kun jo voimat olivat lopussa ja sydän löi rajusti, antautui hän kiinni

pikku tytölle, jonka tiesi vähemmän raa'aksi ja sääliväisemmäksi

kuin muut. Mutta pienokaisen täytyi jättää hänet miehelle, ja Hölpän

oli pakko alistua kohtaloonsa nyt niinkuin ennenkin, tuohon siipien

tuskalliseen ja häpäisevään leikkaukseen.

* * * * *

Sillävälin saapui kevät. Aurinko tunkeutui talon huoneisiin murtautuen

läpi höyryharsojen, tanssittaen säteittensä ympärillä pölyhiukkasia,

valaisten koreaväristen seinäalmanakkojen vanhoja kehyksiä, leikitellen

kiillotetuilla pinnoilla, laskeutuen mielihyvin pullojen kyljille

ja liemimaljojen pinnoille, jotka loistivat kuin juopuneen viinistä

hehkuvat pöhöttyneet posket.

Tänään oli Hölppä tavallistaan vilkkaampi, kuumeisempi, ja hyppi

entistä enemmän. Usein hypähti hän ikkunalle asti, näppäillen nokallaan

kovia lasiruutuja mitään ymmärtämättä ja hengitti joka huokosellaan

tätä luonnollista lämpöä, josta hän niin pitkän ajan kuluessa oli

vieraantunut.

Hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä ulos ovesta, sillä joka kerta,

kun se äkkiä naristen, humahtaen työntyi auki, pilkisti oviaukosta

ovipielien kehyksien välitse erään kotiolion juron näköinen naama. Tätä

oliota hän aina epäili ja pelkäsi sen painavaa ja huojuvaa massaa.

Sen hyllyillä tärisivät vadit, lasit ja pullot arasti ja pelokkaasti

kalisten.

Ehkäpä esineetkin tunsivat pelkoa, koskapa ne natisivat ja vapisivat,

kun ihminen niitä lähestyi polkien lattiaa suurilla naulapohjaisilla

kengillään.

Hän tahtoi päästä ulos ikkunasta. Se avattiinkin hänelle eräänä

kirkkaana toukokuun päivänä puolenpäivän aikaan..

Kun hän ikkunan ulkoreunalla muutti äkkiä toiseen ilmapiiriin, siirtyi

keittiön epäterveellisestä ja löyhkäävän raskaasta ilmasta puhtaaseen,

raikkaaseen kevätilmaan, tunsi hän melkein samaa kuin ennen huoneeseen

hautautuessaan.

Kun hän nyt oli tottumaton valoon, puhtaaseen ilmaan, äärettömään

avaruuteen, jossa hän ennen liikuskeli, häikäisi se hänen silmiänsä, ja

hän vaistomaisesti pelkäsi unohdetun, etäisen, melkein vieraan maailman

jälleennäkemistä.

Mutta tätä tunnelmaa ei kestänyt. Sydämensä syvimmässä oli hänellä

elävänä säilynyt rakkaus avaruuksiin ja villieläimen vaisto, nimittäin

tarve elää elämänsä vertaistensa parissa eikä muukalaisten keskellä.

Olemuksen syvyyksistä kohoava hämärä muisto pyyhkäisi hyökyaallon

tavoin hänen mielestään kaiken tapahtuneen ja hänen vapisevat siipensä

avautuivat levälleen kohottautuakseen lentoon metsää kohti.

Raskaasti putosi hän maahan ällistyen putoamistaan, jota ei ollut

osannut aavistaa. Nyt muisti hän asemansa, jonka hän innostuksen

huumeessa oli unohtanut, ja tunsi pohjatonta epätoivoa, jota vastaan

tahtoi taistella. Metsä oli etäällä auringon puolella; varmasti hän

sinne kumminkin menee, juoksee jaloillaan, räpyttää siiventyngillään ja

on vapaa! Ja hän läksi.

Mutta tuskin oli hän ottanut kymmentä hyppäystä, kun kadun rähinä ja

liike häntä alkoi kauhistuttaa. Eläimiä, joita hän ei milloinkaan ollut

nähnyt läheltä eikä alhaalta päin: hevosia ja härkiä, jotka laahasivat

perässään vihlovan rämiseviä rautaesineitä, kulki uhkaavan näköisinä

lähettyvillä, hirnuen ja mölisten; miehiä, heiluva ruoska kädessä

tuli näiden jälessä kimeästi huutaen; poikasia, jotka viskelivät

kiviä, kulki kirkuen häntä kohti: kaikkialla oli vaaraa, ruhjoutumisen

ja kuoleman uhkaa. Lakkaamatta vaihtuva läpäisemätön joukko sulki

häneltä tien, kuolema vaani häntä täällä, pojat viskelivät häntä

kohden kiviä tullen yhä lähemmäs; täytyi mitä kiireimmiten paeta

turvaan. Tämä oli hänelle tuskallista; hän tuli takaisin sisälle ja

riensi synkkänä ja epätoivoisena piiloutumaan uuninsuun alle lähelle

kivistä tuhkasäiliötä, jossa pysyi koko päivän liikkumatonna ja yhtä

lohduttomana kuin sinä iltapäivänä, jolloin isäntä oli häneltä siivet

katkonut.

Unen mukana vaimeni kumminkin tuska, ja seuraavana päivänä ilmestyi hän

näkymättömän voiman vetämänä ikkunalaudalle, epäilevänä ja alistuneena

tarkaten huolellisesti tuota rajotettua alaa, jossa hän vasta voisi

vaaratta vapaana liikuskella.

Taloon ei päässyt suoraan kadulta. Sinne vei kahden rakennuksen

välinen pieni kuja, leveän polun tapainen, kivien reunustama, joiden

välitse pisti esiin hyvätuoksuista ja voimakasta tuuheaa ruohoa. Mutta

oven edessä, asuinrakennuksen ja vaunuvajan välissä, joka oli avoin

muilta sivuilta paitsi kujanpuoleiselta, levisi koko laaja, melkein

hiekaton piha, jonka lyhyt nurmi paikotellen kiilteli kuuraisena. Pihaa

rajotti pohjoispuolella jättiläismäinen lantatunkio, josta ruskahtavaa

nestettä tihkuili mustiin ojiin, jotka ympäröivät sitä kuin vallihaudat

entisaikojen läänityslinnaa.

Sen ikkunan alla, minkä laudalla Hölppä oleksi, oli suuri,

nelikulmainen, kolmen kömpelön jalan tukema penkki, josta kohosi

pyörätahko viikatteitten hiomista varten; hän hyppäsi sinne päästäkseen

loukkaantumatta maahan eikä huomannut tässä ensimäisessä seikkailussa

suoranaista vaaraa.

Hän liikuskeli silloin varovasti koko pihalla ja vaunuvajassa, tutki

kotopaikkoja, käänteli laudanpalasia, pyöritteli kiviä ja kulki

yhtäpäätä lyhyin hypyin ajopelien aisalle, voidakseen tarpeeksi

korkealta ja eri paikoilta katsella sitä seutua, jossa hän tuli

päivänsä viettämään, ja tutustuakseen mahdollisimman nopeaan niihin

esineisiin, joiden kanssa joutui tekemisiin.

Mirri istui korvat vaakasuorana kynnyksellä, joka keskeltä oli

puukenkien ja nahkasaappaitten suurten pohjanaulojen kuluttama,

vaanimassa — vaikkei siltä näyttänyt — sisältä kuuluvaa melua ja

katseli välinpitämätönnä Hölppää.

Kukon kiekuna säikäytti Hölppää aluksi siihen määrin, että hän

piiloutui liiterin puupinojen taakse; mutta hetken kuluttua tuli hän

sieltä esille nähdessään, ettei kukko ollut lähtenyt häntä ajamaan.

Ja huomattuaan, mistä tämä tyhjänpäiväinen rähinä lähti, pysyi hän

muutaman hetken paikoillaan ihmetellen, kuinka niin pieni lintu saattoi

kurkustaan päästää niin monenlaisia ja kauas kantavia ääniä.

Hän tutki kukkoa kauan, luullen tässä olevan huiputusta tai metsästäjän

houkutuspilliä tai selvä-äänistä hyypiää muistuttavaa petosta. Hän

kierteli Kukkelikuuta, joka harjakoristeen ja helakanpunaisten helttain

heiluessa katseli häntä välinpitämätönnä kuten ainakin sellaista, joka

ei ensinkään kuulunut hänen haaremiinsa.

Kun Hölppä oli tullut selville siitä, että kukko oli oikea ja elävä,

jäi hän hiukan ällistyneenä paikalleen seisomaan, ja vähitellen läheni

hän kukkoa arkaillen sitä kuin eriskummallista ja ongelmaista olentoa.

Vasta myöhemmin, kun hän oli tarkoin tutkinut sen liikkeitä ja päässyt

ymmärtämään sen elämää, alkoi hän sitäkin kohtaan tuntea samaa

halveksivaa vihaa, jota hän tunsi sensukuisia lintuja kohtaan.

Tästä lähtien eli hän puolittain pihalla puolittain sisällä, kävellen,

nuuskien joka sopen, tarkaten kaikkea mitä tapahtui ulkona, vilkaisten

kadulle, tutkien hartaasti mitä löytyisi pienten puunkappaleiden alta,

kiiveten mahdollisimman korkealle ja väijyskelevän varpusia, jotka

herättivät hänessä sekavia ja epämääräisiä tunteita: epämääräistä

kateutta, milloin hän näki niiden vapaina lentelevän, ja halveksumista,

milloin näki niiden tahallaan ihmistä lähentelevän. Hän yritti tappaa

niitä näppäillen niitä rivakasti nokallaan, mutta nämäpä eivät

ensinkään antautuneet tähän leikkiin, ja vaikk'eivät vähintäkään

pelänneet kanoja, välttelivät ne häntä huolellisesti.

Hän ei uskaltanut liian paljoa antautua tekemisiin Kukkelikuun eikä

tämän kanojen kanssa, jotka koosta päättäen saattoivat tappelussa vetää

hänelle vertoja; sitäpaitsi näki hän niiden olevan ihmisen vankeja,

eikä hänellä vielä tähän aikaan ollut tuota rotua, kuten varpusia

kohtaan, selviä vihan aiheita.

Mutta mikäli auringonvalo kävi lämpimämmäksi, mikäli ilma täyttyi

tuoksuilla ja puut rupesivat viheriöimään, syntyi hänessä epäselvä

juopumustila, joka hämmensi häntä ja ilmeni pian käsittämättömänä

suuttumuksena kanoihin, joiden hän näki kieppuroivan pölyssä, tonkivan

tunkiolla ja pakoilevan kukkoa. Mikähän hänessä saattoi synnyttää tämän

kylmän ja kiihtyvän vihan? Kanat eivät olleet vapaita eivätkä Mirrin

tavalla riidelleet häneltä isäntäväen pöydältä pudonneita herkkujen

jätteitä. Ei!... Hän jätti ne kumminkin rauhaan katsellen niitä vain

karsaasti. Mutta eräänä aamuna purkautui tämä viha tuoden selvästi ilmi

hänen salaiset ja tiedottomat vaikuttimensa.

Niinkuin kaikilla metsän linnuilla, niinkuin melkein kaikilla

eläimillä, sai kevät Hölpänkin suonissa veren kiihkeämmin virtaamaan.

Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän harakkasiskojensa tapaan nauttinut

korkeissa puiden latvoissa tai lehtiholveissa lemmensyleilyyn

alistumisen täyttä iloa; hän olisi kiihottanut koirasten halua, olisi

yllyttänyt niitä toisiansa nokkimaan ja onnellisena vaappuvassa

asennossa antautunut kukkaisella oksalla voittajan syleilyyn. Hän ei

ollut milloinkaan ruumiissaan tuntenut tuota hekuman tunnetta, jonka

vallassa etsitään koiraan seuraa ja lemmentäyteisinä piipitetään häntä

luokseen. Ja koska hänellä ei ollut tarkkoja muistoja eikä silmäin

edessä esimerkkejä ja oli kaukana syntymäpaikoiltaan, tunsi hän

ainoastaan hämärästi hääsyleilyn tarvetta, joka olisi ilmieläväksi

vironnut, jos hänellä olisi ollut edessään toverien esimerkki tai

ympärillään liehakoivia kilpakosijoita.

Senpätähden hän, huomatessaan Kukkelikuun häärivän Tupun ympärillä ja

aavistaen outoa iloa, josta hän väärin oli vierotettu, tunsi katkeraa,

tiedotonta kateutta, joka vain odotti tilaisuutta puhjetakseen.

Astuen alas lantatunkiota höyhenet pörröllään syöksyi Kukkelikuu pää

vaakasuorana, kaula ojona, siivet levällään kulkua jouduttaakseen,

kaikin voimin pakenevaa Tupua kohden, ikäänkuin tämä olisi aikonut

olla osottamatta alamaisuuttaan, johon kukko tahtoi hänet väkivallalla

pakottaa. Juoksu loppui lyhyeen. Kun kana tunsi olevansa kiinni ja

kun ei enää ollut epäilemistäkään mikä kohtalo häntä odotti, painui

hän maahan jaloilleen, hajottaen keskimäiset pyrstösulkansa pyrstön

levittäytyessä vaakasuoraksi viuhkaksi.

Kukkelikuu hyppäsi raskaasti hänen selkäänsä vetäen kokoon jalkojaan,

pörristäen kaulaa, nipisti nokallaan kanan kaulahöyheniä kuin olisi

niitä purren suudellut ja laski pyrstöpuolen alas. Hetken kuluttua

nousi hän pystyyn keikailevana, räpyttäen silmiään, harja pystyssä,

taivutti kaulan kaarevaksi ja lähti korskeana tiehensä. Tupu, vieläkin

hämmennyksissään seikkailusta, ravistelihe kuin nainen, joka juur'ikään

on tyhmästi liannut hameensa teolla, jota on paras pitää salassa, ja

kiillotti nokallaan hankaantuneita höyheniään, mikä hänen mielestään

oli välttämätön toimenpide.

Hän oli näin pukuaan korjaamassa kun Hölppä, joka uteliaana oli

tarkannut kaikkea tätä menoa, syöksyi minkä jaloista läksi hänen

kimppuunsa, täynnä vaistomaista suuttumusta ja mustasukkaisuutta.

Ankarasti alkoi hän nokallaan löylyttää Tupua, joka ei tästä mitään

ymmärtänyt, vaan tyhmyyttään ja arkuuttaan läksi pakoilemaan

vihollista. Tämä yltyi pakenevaa takaa-ajaessaan ja näykkiessään yhä

kiihkeämmäksi eikä pysähtynyt, ennenkuin itse oli tästä tavattomasta

hakkaamisesta lopen uupunut.

Jok'ikinen takapihan Tupu sai vajaan viikon kuluessa kokea Hölpän

nokan lujuutta ja hänen kaulalihaksiensa kestävyyttä. Hän oli

välinpitämättömän näköisenä kävelevinään tai leikkivinään, ja hetkellä,

jolloin kanat vähimmin osasivat hyökkäystä odottaa, hyppäsi hän

hurjana heidän kimppuunsa, ponnisti ylenpalttisesti voimiaan heitä

takaa-ajaessaan ja löylyyttäessään ja iloitsi siitä, että edes näin sai

pakottavan lemmentarpeensa tyydyttää.

Hän alkoi Tupuille antaa ylimääräisiäkin selkäsaunoja, koettaen saada

ne ahdistetuksi johonkin nurkkaan, jossa ällistynyt pakolainen otti

vastaan löylytyksen pörristäen höyheniänsä, varoen päätään ja heikosti,

tukahtuneesti kaakattaen tuskissaan ja peloissaan. Eikä tuo pitkällisen

kotiorjuuden lopen masentama eläin typeryydessään yrittänytkään

vastustaa näin rohkean päättäväistä hyökkäystä.

Kaikki olisi käynyt hyvin ja Hölppä olisi kauan pysynyt Tupujen

tunnustettuna voittajana, jollei hän eräänä päivänä puolenpäivän

tienoossa, jolloin kanat olivat koolla nokkimassa emännän heille

ripottelemia jyväsiä, olisi halunnut jatkaa urotöitään ja hyökännyt

yhden kanan kimppuun. Siitä koitui hänelle pahaa. Koko kanalauma,

tuntiessaan näin koolla ollessaan voimansa, hyökkäsi siskon puolesta

kaulat lyhyinä Hölpän kimppuun ja rupesi joukolla ja anteliaasti

suorittamaan velkaansa, maksaen takaisin ne nokaniskut, joita hän

oli heille jakanut. Siinä syntyi mellakka: päät kohosivat, jyvät

unohtuivat, höyhenet pörristyivät, siivet pullistuivat, ja hätäiset

ja lyhyet vihanpurkaukset, jotka pääsivät ilmoille kaikista noista

eteenpäin ojennetuista nokista, saivat aikaan sanoinselittämättömän

kaakatuksen. Kun Tuput tiesivät lukumääränsä ja kiitetyn yhteistuntonsa

antavan heille voimaa, hyökkäsivät he Hölpän kimppuun löylyttäen häntä

kaikin voimin. Hölppä syöksyi tätä uhkaavaa laumaa pakoon. Mutta

vihainen joukko riensi hänen kintereillään, toiset yrittivät tarttua

Hölppään, toiset iskeä häntä nokallaan, kiskoen häneltä irti höyheniä

ja lyöden reikiä hänen ihoonsa.

Talon ovi oli auki. Hölppä painui sisälle ja hänen perässään tulla

töytäsi kiukun vimmassa koko vihainen, kostonjanoinen lauma, joka hänet

auttamattomasti olisi repinyt kappaleiksi, jolleivät miehet olisi

kavahtaneet pystyyn katsomaan tätä äkkiarvaamatonta hyökkäystä ja

ajamaan kaakattavaa laumaa pakosalle.

Senjälkeen Hölppä ei enää löylytellyt Tupuja.

* * * * *

Sadepäivinä hän oli ravintolan isäntäväen sulona ilahduttaen

heitä vikkelillä liikkeillään, huvittavalla uteliaisuudellaan ja

naurunsäkätyksellään. Hän otti vastaan kaikki mitä hänelle heitettiin,

olipa se syötäväksi kelpaavaa eli ei, ja, kuten kulloinkin päähän

pisti, söi sen tai kätki johonkin nurkkaan lankun tai kevyen kiven

alle. Pihalla ei enää ollut puunkappaletta, jonka suojasta ei löytynyt

leivän-, sokurin- tai perunanpalaa, vieläpä kuparirahojakin, joiden

löytö oli talon nulikoille sangen mieluinen yllätys. Ihmeteltiin, miten

nämä kätköt, joita kanat käyttivät hyväkseen, olivat syntyneet, sillä

harvoin kävi niitä Hölppä tarkastamassa, jolla ei milloinkaan ollut

nälkä ja jota nuo pienet kiillottomat kuparirahat eivät erikoisesti

hurmanneet.

Mutta hopeiset pöytäkalut, terässakset, miehen kello häntä viehättivät.

Ihmeteltävästi arvasi hän, että isäntäväki olisi kurittanut häntä, jos

hän niitä anasti heidän nähtensä. Kun hänelle sattui vastustamaton

anastamispuuska ja oikein erikoinen itaruuden tuuli, odotteli hän

hetkeä jolloin olisi yksin, varastaakseen ja kätkeäkseen haluamiansa

kiiltäviä esineitä. Näin varasti hän useita hopeisia pöytäkaluja,

kuljettaakseen ne puuvajan perälle suureen kuoppaan risuaidan suojaan,

jonne hän tästä puoleen vei kaikki hiukankin kiiltävät esineet, joita

sai siepatuksi. Näin hän tietämättään eräänä päivänä aiheutti tappelun,

joka oli vähällä päättyä surullisesti.

Eräänä sumuisena iltapäivänä kuljeskeli hän joutilaana pöytien alla,

etsien esineiden seasta jotakin, joka auttaisi häntä leikin tai

vehkeilyn alkuun, kavahtaen joutumasta juopottelijain poljettavaksi,

jotka siellä kuluttivat aikaansa kallistellen laseja ja juttuja

kertoillen.

Siellä oli heitä neljä tai viisi pyöreän pöydän ympärillä,

lynkäpäisillään pöydän vahaliinalla, jolle viiniä oli läikkynyt.

He lörpöttelivät ja nauroivat, aikalailla liikutuksissaan, melkein

päihtyneinä, kilistellen laseja ja pulloja. Jo parikymmentä kertaa

olivat he vähällä tarttua toinen toisensa tukkaan jostakin muka

loukkaavasta sanasta tai likaisesta jutusta, jossa — kiihtyneessä

tilassaan kun olivat käyneet epäluuloisiksi — olivat huomaavinaan

häpäiseviä salaviittauksia.

Kyllästyneenä näihin juomavieraisiin käski isäntä heitä maksamaan

juominkinsa ja lähtemään tiehensä, lujasti kieltäytyen enää heille

mitään antamasta.

Vähäsen vielä sovintoa hierottuaan ja tyhjennettyään lasinsa, veti

heistä muuan, joka oli toisia päihtyneempi, taskustaan esiin suuren,

monivärisen nahkakukkaron, jonka hihnoja hän hitaasti aukoili, ja otti

sieltä esille kahdenkymmenen markan kultarahan, jonka aikoi laskea

kapakan isännän käteen. Hölppä hyppeli yhä lattialla melkein miehen

jaloissa. Pahaksi onneksi pääsi kultaraha paksujen, pitkäaikaisesta

juopottelusta pöhöttyneiden sormien lomitse liukumaan ja putosi

lattialle. Juopunut työnsi tuoliaan taapäin saadakseen riittävästi

tilaa kumartumaan ja ottamaan maasta rahan. Hän ei nähnyt mitään.

Toiset olivat meluten vieneet säärensä hajalleen ja Hölppä mennä

vilisti, kuin olisi tästä rähinästä peloissaan, nokka pystyssä ovea

kohden. Ei kukaan häntä huomannut. Juopunut haki, kiroili; toisetkin

kumartuivat etsimään; isäntä ja emäntä tulivat myös lähemmäs ja

tutkivat terävin katsein lattianrakoja. Ei näkynyt mitään. Raapaistiin

tulta, sytytettiin kynttilä. Ei näkynyt mitään. Juopunut kiroili

kovemmin, ärjyi, suuttui. Hän oli kyllä ottanut esille kahdenkymmenen

markan kultarahan — jonkun oli täytynyt ottaa se. Ei käynyt päinsä

tehdä tällaista pilaa juomavieraalle tai ystävälle! Toiset juopuneet

vakuuttivat viattomuuttaan, hän myönsi heidän olevan syyttömiä

ja syytti isäntää, joka oli käskenyt heidän poistua. Miksikähän

hän käskikään heidän mennä ulos? Silloin alkoi sadella kirouksia,

uhkauksia, huutoja; kuului korvapuustien läimäyksiä, nyrkkejä

heristettiin, lakit lentelivät ilmassa, nenät vuotivat verta; pöytä

huojui, läkkituopit ja lasit menivät kumoon pelottavassa sekasorrossa

miesten verisesti otellessa, repiessä ja iskiessä toisiaan ja

ulvoen vakuuttaessa viattomuuttaan; emäntä kohotti kätensä taivasta

kohti ja lähetti hakemaan naapureita erottamaan näitä miehiä, jotka

iskivät toisiaan aivan umpimähkään eivätkä oikeastaan tienneet, miksi

tappelivat.

Koska kultarahaa ei milloinkaan näkynyt, päätteli ravintolan isäntä,

että juopunut ei ollutkaan ottanut kukkarostaan mitään, että hän oli

avannut sen vain etsiäkseen tappelun aihetta, ja kaikki yhtyivät häneen.

Hölppä yksin tiesi asian oikean laidan. Hän lähti niin äkisti pihalle

sentähden, että hänellä oli nokassaan kultaraha, jonka hän oli

siepannut juopuneen kengältä samassa kun se oli siihen ääntä antamatta

pudonnut.

* * * * *

Näihin aikoihin eräs juomavieraista sai päähänsä tuon Hölpälle tuhoisan

tuuman: jospa sen opettaisi juomaan viiniä!

Tuuma oli hankala toteuttaa, koska Hölppä tunsi voittamatonta epäluuloa

sekä viinin hajua että sen väriä kohtaan. Täytyi käyttää petosta ja

vedota harakan hyvin tunnettuun herkutteluhaluun. Eräänä päivänä oli

Hölppä pöydällä, jonka ääressä eräs juomavieras istui jakaen harakan

kanssa sokerileivän, jolle tämä oli ahne. Silloin pudotti mies kuin

vahingossa lasiinsa, johon oli kaatanut enimmäkseen valkoista, hyvin

sokeripitoista viiniä, palan, jota tarjosi Hölpälle. Tämä lähestyi

lasia ja epäluulostaan huolimatta nokki pieninä murusina sokerileivän,

sillä se oli mennyt palasiksi, maistaen näin samalla sokeroitua

nestettä, joka hänestä tuntui oivalliselta. Kun mies sitten hetkisen

perästä tarjosi lasin ilman sokerileipää, tulikin hän sitä hotkien

juomaan, palasipa sitten houkuttelemattakin lasin ääreen useita kertoja

peräkkäin.

Huomaamatta väritettiin neste ja sokeriannosta vähennettiin, niin

että jonkun ajan kuluttua Hölppä joi pelkkää viiniä ja syvästi

halveksi raikasta vettä, jonka pinnalla pölyhiukkaset harmaana kuorena

uiskentelivat.

Viinin ensimäiset vaikutukset Hölppään olivat omituiset: se lörpötteli

päivät päästään hyppien pöydältä toiselle, näykkien juomavieraita,

iskien niitä nokallaan, hääri sitten ivanhaluisen näköisenä Mirrin

edessä, joka häntä katseli viikset oikosenaan, korvat nurin ja astui

heti julkeasti nykimään hännästä Pyryä, joka ärähti hänelle tavallista

kovemmin, ilmaisten näin selvästi, että tätä ilveilyä oli tarpeeksi

kestänyt.

Ällistyneenä tästä läksytyksestä, asettui hän seisomaan jalat

haarallaan kohottaen hiukan siipiänsä niinkuin akka, joka kädet

lanteilla valmistuu haukkumaan naapurimuijaa, ja piti Pyrylle

neljännestunnin kestävän, pitkäpiimäisen ja vaikeasti tajuttavan

esitelmän, jossa samat kerakkeet säännöllisin väliajoin kertautuivat

niinkuin vanhoissa kiroussanoissa. Mutta Pyry oli kyllin älykäs, ettei

antanut tämän rauhaansa häiritä.

Kuin sekaisin omasta sanatulvastaan, meni Hölppä sitten piiloon

tuhkapesän viereen turvapaikkaansa ja vaipui uneen.

Joka päivä joi hän enemmän ja hänen paha tuulensa yltyi. Pyry ärisi jo

hänelle vihaisesti, juopot potkivat häntä hieman takapuoleen ja Mirri

raapaisi häntä kynsillään joitakin kertoja tosissaan.

Nyt hän ei enää tahtonut juoda muuta kuin viiniä, ja kun joskus

joku juopottelija tarjosi hänelle huvikseen vesilasin, kasteli hän

siinä nokkansa; näykkäsi sitten hetkellisen mielialansa vallassa

suutuksissaan aikalailla tarjoojaa tästä huonosta pilasta tai kaasi

päällään ja kaulallaan tämän lasin äkkiä kumoon.

Täysin tahdottomana alistuen himojensa valtaan, joiden varalle

eläimillä ei olennossaan ole hillitsevää eikä ohjaavaa voimaa, sieti

hän tästälähtien epäluuloitta mitä tyhmintä ja ilkeintä pilantekoa.

Koska hän erotuksetta tarttui kaikkeen mitä hänelle ojennettiin,

kätkeäkseen sen sitten, otti hän eräänä päivänä juopuneelta vastaan

juuri sytytetyn paperossin tarttuen sen palavaan päähän. Ensin kuuli

hän paperossin nokassaan kihahtavan, tunsi sitten palohajua, sitten

kuului heikko, vihlova tuskan korahdus ja sill'aikaa kun juopottelijat

olivat pakahtua naurusta, pakoili eläinparka nokka auki sanomattomassa

tuskassa, mitään näkemättä joka haaralle, syöksyen pahki seiniin ja

huonekaluihin, päästäen kurkustaan vaikeroivaa kirkunaa ja epätoivon

korahduksia. Kaksi päivää oli hän syömättä ja juomatta pitäen nokkaa

auki. Vähitellen opetti häntä kärsimyksensä jälleen tajuamaan

eläinelämäänsä, rappiotilaansa, ja hän olla jurotti kaiket päivät

synkkänä ja yksinäisenä pimeässä nurkassaan.

Vihdoin rupesi hän jälleen syömään ja juomaan, ensin vettä, sitten

uudelleen viiniä, jota särpi vähin siemauksin. Hän kävi jälleen

riitaiseksi, leikki yhä vähemmän, janosi yhä enemmän alkohoolia,

ja kulutti aikaansa särpien viiniä juopottelijain lasista, nukkuen

nurkassaan tai puolivalveillaan hokien päihtyneenä yhtä ainoata,

yksitoikkoista ja tyhjäsisältöistä ääntä: puee, puee!

* * * * *

Tänään ei ollut tapahtunut mitään erityistä. Hölppä oli juonut kuten

tavallisesti ja tapansa mukaan mennyt maata hämärissä vähän sen jälkeen

kun kanat olivat asettuneet yöpuulleen.

Kyyristyneenä turvapaikkaansa höyhenet pörröllään, pää kaulan sisään

vajonneena, nokka riipuksissa, paljaat silmäluomet suljettuina, vapisi

hän kumman painajaisen vallassa, missä mitä lystillisimmät mielikuvat

liittyivät mitä tuskallisimpiin.

Öljylampun varjostin oli syrjään vedetty, niin että valo osui kirkkaana

hänen piilopaikkaansa. Silloin hänestä tuntui, että kissat ja kanat

laumottain olivat liittyneet häntä vastaan ja piirittivät hänet uhaten

sytytetyillä, palavilla paperosseilla. Hän ravisti itseään päästäkseen

niiden takaa-ajoa pakoon, nosti vuoroin kumpaakin jalkaansa ja sulki

epätoivon voimalla nokkansa, jottei polttaisi sitä.

Äkkiä heräsi hän tästä painostavasta unesta kuullessaan kovalla äänellä

lausuttavan kaksitavuista nimeänsä. Hän avasi silmänsä, mutta sulki

ne äkisti jälleen tuntiessaan kirkkaan lampunvalon niitä pistävästi

sokaisevan. Mutta uudelleen kuului: Hölppä!

Hän ei liikahtanut, koska vielä oli painajaisunen ahdistuksen vallassa.

Hänen mieltään kalvoi epäluulo ja tuska hänen tuntiessaan, ettei tässä

oudossa, hänelle melkein tuntemattomassa ympäristössä kyennyt pääsemään

pakoon, ja hän pelkäsi sekä valoa että pimeää.

Mutta kaksi kättä nosti hänet ylös ja viskasi tylysti pöydälle

vastapäätä lamppua, punaiselta välkkyvällä nesteellä täytettyjen

pikarien keskelle, joita näkyi pöydän joka reunalla ikäänkuin rajana,

jonka yli hän ei saanut astua. Häikäistynä ja hurjana pelosta kääntyi

hän valoa pakoon, joka koski kipeästi silmiin, miesten nauraa

hohottaessa hänen neuvottomuudelleen ja tuskalleen.

— Otappas kulaus, Hölppä! Hänelle tarjottiin lasi.

Mutta Hölppä piti nokkansa ja silmänsä itsepintaisesti kiinni, tuntien

hämärästi tuossa käheässä äänessä vaaran piilevän.

— Hän ei haluakaan enää viiniä, tuo herkkusuu, sanoi eräs juopunut. —

Jospa hänelle tarjoisi vähän väkevämpää!

Ja oitis hän tarjosi Hölpälle pienestä lasista paloviinaa. Mutta nokka

pysyi suljettuna, koska säikähtynyt eläin ei ymmärtänyt eikä halunnut

mitään.

Silloin eräs mies aukaisi väkisin Hölpän nokan toisen kaataessa

kurkkuun yhtä päätä vähissä erin kolme lusikallista alkohoolia.

Vaikutus oli eriskummainen.

Heti Hölppä suorihe pystyyn, tuntui kuin pitenevän, repäsi hurjat

silmänsä auki, riuhtasi rajusti siipensä levälleen ja syöksyi tarmonsa

takaa lamppua kohti, saaden juopot kauhistuksissaan peräytymään.

Veristen silmien salamoidessa hyppäsi hän vastustamattomalla voimalla

kohti valoa tuon lampun kimppuun, jota hänen hullaantuneet aivonsa

pitivät yksinomaisena syyllisenä hänen sisässään riehuvaan polttoon.

Lamppu ei kestänyt tätä hurjaa hyökkäystä, vaan kaatui ja vieri

lattialle särkyen sirpaleiksi, öljy syttyi tuleen, joka poltti

seinäpapereita, tuoleja, pöytiä, uhaten näin taloa tulipalolla. Hölppä

tuleen tukehtuen paloi elävältä, mutta tämän ulkonaisen tuskan rinnalla

tuntui ehkä hänen sisäinen, aivoissa ja sisälmyksissä riehuva polttonsa

helpommalta.

Ja kun juopuneet olivat saaneet tuon juoppohullun harakan sytyttämän

tulen sammuksiin, tulkitsi yksi heistä, katsellen kuolleen tai

oikeammin vapautuneen eläimen puoleksi hiiltynyttä ja jäykistynyttä

ruumista, yleisen mielipiteen, jossa ilmeni ihmisten äärimmäinen

tunnottomuus:

— Äh! kuinka ilkeä tuokin raato sentään on!