Jänö-Jussi, Riihivuoren metsässä oleskeleva punaisenruskea jänis,
aikoi vaihtaa Vattuperän vadelmapensaikon, jossa oli pitänyt asuntoa
eräästä kesäkuun aamusta lähtien, tummiin kylvömailas- ja tuoksuviin
nurmiapilasketoihin ja lähti matkaan hämärän turvissa.
Hän oli nukkunut Vattuperän rotkossa silmät selällään, ikäänkuin
olisi pelännyt, etteivät hänen, vanhan metsänkulkijan korvat kykenisi
riittävän tarkasti vaarinottamaan ympäristön ääniä. Näreikön
väriloisto, joka vaihteli lehdiköissä väreilevän valon mukaan, synnytti
alituiseen ilkeitä, mieltä masentavia, lepoa häiritseviä painajaisunia.
Vaikkei mikään ulkonainen seikka ollut Jänö-Jussille antanut pelon
aihetta, hankki hän kumminkin itselleen varmuuden ulkonaisesta
turvallisuudesta suunnaten vuoroon joka haaralle ruskeat,
valkonipukkaiset korvansa niinkuin sotamies, joka tutkii asettansa
taistelun edellä, taikkapa vain niinkuin matkustaja, joka ennen
matkallelähtöä katsoo, että tukkansa on sileäksi kammattuna.
Sitten kohottivat hänen takakäpälänsä, jotka olivat pitkät ja kestävät
kuin teräsjouset, hänen pulskan, valkoisen takaruumiinsa korvien
tasalle ja viskasivat hänet kuin pyssyllä lau'aisten muutamien askelten
päähän suosiollisesta vadelmapensaikosta. Sen hän vanhan kokemuksen
nojalla — ei vain turhasta oikusta — oli valinnut lepopaikakseen
yhdeksi päiväksi.
Jänö-Jussi, Vattuperän yksinäinen erakko ja sen nautinto-oikeuden
omistaja, oli tämän metsäkulman ainoa hallitsija, joksi hänet kaikki
muut jänikset olivat tunnustaneet. Kuukausia sitten oli hän eräänä
syysyönä löytänyt aution rotkon, saapunut sinne punaisenruskeat
säärystimet savisen loan koristamina ja ottanut sen asuinpaikakseen.
Eikä yksikään tuohon pitkäkorvaiseen heimoon kuuluva, kuuliaisia kun
olivat ikivanhoille vaistoille, ollut yritellytkään, kuten sadun näätä,
riidellä häneltä pois tätä paikkaa, jonka hän ensimäisenä oli löytänyt.
Ehkäpä oli hän unohtanut sen syysillan, jolloin hän uupuneena oli
joutunut kauas syntymämetsästään mielettömänä paeten verenhimoista
koiraa, ja laskenut ankkurinsa tälle rauhalliselle rannalle. Tehtyään
muutamia taitavia, kaksi- tai useampikertaisia kiertoja, oli hän
asettunut kahden lokaisen vaon väliin, joista häntä ei voinut erottaa,
turpa tuulta vastaan, joka liittolaisena tai ystävänä huolellisesti
painoi alas hänen selkäkarvansa paremmin hänet salatakseen. Ja koko
yönä ja seuraavana päivänä hän ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.
Vasta hämärässä oli hän lähtenyt taivaltamaan, haluten aluksi kulkea
entiselle oleskelupaikalleen viepää tietä. Mutta ajatus, että edellinen
rotkoissa oleskellut jänis oli epäilemättä joutunut metsästäjien
käsiin jättäessään tämän ihailtavan oleskelupaikan, lisäksi apilas- ja
mailasketojen likeisyys ja tämän tuulten suojaaman metsäkulman jylhä
rauha olivat pidättäneet hänet siellä. Ja Riihivuoressa oleskelevat
jäniksenpoikaset, tultuaan täysikasvuisiksi ja hakiessaan hekin
täällä yksinäisyyttä, olivat vastustamatta jättäneet hänelle metsän
riidattoman yliherruuden.
Varovaisin loikkauksin, pysähtyen joka hypyn välillä, lähti Jänö-Jussi
kesäkuun-illan sametinpehmeässä ja hyväilevässä puolihämärässä tuttuja
syntymäseutujansa kohti. Hän tarkasteli ilmaa saadakseen selville
metsän värähtämättömästä tyynestä huolimatta tuulen suunnan, jonka
heikko henkäys sai puiden kuivat, näännyksissä olevat lehdet painumaan
alas. Tuuli kävi etelästä, ja hän suuntasi kulkunsa sitä aituuksen
aukkoa kohti, joka oli enimmän etelään päin, ikäänkuin tahtoisi urkkia
tietoja niin kaukaa kuin suinkin ja erottaa erehtymättömään korvaansa
osuvasta tuhatsorinaisesta huminasta ne melkein huomaamattomat äänet,
joita hiljaa keinuva yöilma saattoi salata.
Muutamissa hetkissä oli Jänö-Jussi poissa metsästä, ja kun hän,
saavuttuaan aitauksen varjoon, tunsi olevansa turvassa, läksi hän pois
alueeltaan, rinnassaan turvallisuudentunteen suoma rauha ja mielihyvä.
Silloin tällöin nykäisten palan hyvätuoksuista ruohoa, huvittelihe
hän kuin nuori varsa, iloiten yksinäisyydestään. Hän hyppi mättäältä
mättäälle, hipaisten pensasaitoja ja aika-ajoin kääntyen kylään päin.
Sieltä kantautui vielä joitakin lörpötteleviä ääniä, joista jänön
huoleton, luottavainen mieli ei piitannut.
Eräällä puna-apilaskedolla, joka oli täynnänsä makeita kukkia, tapasi
hän tavallisesti metsän muut jänikset, öiset toverinsa. Mutta yhteen
tai kahteen kuukauteen ei Jänö-Jussi ihmeekseen ollut tavallisella
yhtymäpaikalla enää kohdannut noita pitkäkorvia, joiden kanssa hän
hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä kosteita ja tuoksuvia
vihreitä niittyjä.
Hän ei niitä enää nähnyt. Ja Jänö-Jussia ihmetytti joka ilta enemmän,
sitä enemmän, kun hän nyt näki suurten pitkäkoipien sijasta laumoittain
pienempiä, tummempivärisiä, yltiöpäisen näköisiä heimolaisia, joiden
lukumäärä tuntui kasvamistaan kasvavan. Nämä heittivät häneen vihaisia
silmäyksiä ja olivat ärein äännähdyksin ja värähtelevin sieraimin
vastanneet hänen ystävälliseen tervehdykseensä.
Jänö-Jussi oli salaa levoton näistä naapureista, vaikkei vielä
huomannut yhteyttä suurempain pitkäkoipisten katoamisen ja näiden
outojen serkkujen ilmestymisen välillä. Kumminkin oli hänestä
vastenmielistä, että tuo joukko, joka kaivautui maakoloihin sensijaan
että olisi pitänyt asuntoa rotkoissa, yhä lisääntyi ja edelleen pysyi
hänen lähellään.
Jänö-Jussi oli Rähivuoren jäniksistä voimakkain ja kookkain, mutta
ei ollut milloinkaan väärinkäyttänyt voimiaan ketään vastaan omaksi
edukseen. Hän katselikin näitä pieniä heimolaisia, jotka hän helposti
olisi voittanut tappelussa tai kilpajuoksussa, hyväntahtoisen
leppeydellä ja voimakkaan tyynellä varmuudella.
Hän kulki siis koko yön niityltä niitylle, hyppi ruohomättäältä
toiselle, loikkasi pitkin polkuja ja teitä, harppasi syrjään turpa ja
takapuoli koholla maistelemaan jotakin hyvätuoksuista rehukasvia, jota
hänen satunnaisesta oikusta teki mieli.
Oli alakuun aika. Noin yhden tienoissa aamuyöstä kohosi kuun hopeinen
sirppi taivaalle tähtien kimmeltäessä monenvärisinä. Jänis katseli
kuun nousua istuen pystyssä takaruumiillaan, yhä ihmeissään ja hiukan
levotonna valosta. Äkkiä sai outo näytelmä hänen hämmästyksestä
jähmettymään siinä mättäällä istuessaan.
Suuren kiviröykkiön ympärillä, jossa oli laakson kiviä vanhan tavan
mukaan kasattuina samaan paikkaan, huomaa hän lukuisan, oudonnäköisen
joukon kaniineja olevan vilkkaassa liikkeessä ja neuvotteleman
keskenään.
Milloin istuen takapuolellaan, milloin kokonaan seisten
takakäpälillään, vaihtaen paikkaa, nousten ja laskeutuen, luimistaen
korviaan kuin miettisivät ja kuuntelisivat, viskaten ne taaksepäin
kuin tahtoisivat ilmaista vihaa, näyttävät ne tämän nousevan
kuun eksyttävässä valossa väliin kuin tanssivan öistä tanssia.
Pitkäkorvainen ei tunne sitä, ja kun hänellä — yhtä vähän kuin hänen
kaltaisillaan kenelläkään — ei ole seurusteluvaistoa, ei hän voi
vähääkään ymmärtää noiden houkkien hillitöntä naamailveilyä.
Pienet, herkkäliikkeiset turvat irvistelevät oudosti, paljastaen
näkyviin nakertajien terävät hammasrivit. Etukäpälät lyövät vihaisesti
pientä rintaa vasten, kohoavat sitten turvalle saakka. Usein kuuluu
myöskin kovempi lyönti, ikäänkuin kehotus väkivallantekoon tai
vaitiolokäsky: voimakkaampi takakäpälä iskee maahan, josta kuuluu
kumahtava ääni, mikä voimakkaasti antaa käskylle pontta.
Jänö-Jussi katselee kaukaa, pää sivulle kääntyneenä, yhdellä silmällä,
suurella, punaisella, mykevällä, ällistyneen näköisellä, tätä outoa
näytelmää, ikäänkuin jokainen näkemänsä liike päättäisi hänen
vapaudestaan ja hengestään.
Vihdoinkin koittaa aamu, lauma hajaantuu, ja Jänö-Jussikin aikoo
lähteä rotkoonsa takaisin. Mutta jokaisen hänen käytävänsä suulla on
kaksi kaniinia kuin vahtia pitämässä. Nämä katselevat häntä hänen
sivu kulkiessaan virnistäen turvallaan, mikä ei ennusta hänelle
hyvää. Etempänä tapaa hän toisia, niitä on vieläkin etempänä, ne
näkyvät piirittävän rotkon. Jänö-Jussi painuu arkana ja levottomana
syvälle metsikköön suurten vadelmapensastojen suojaan. Niitetylle
heinämättäälle, toisiinsa takertuneiden, kasattujen heinien suojaan,
tuulensuuntaa tutkien, kääriytyy hän keräksi ja vaipuu tavanmukaiseen
lepoonsa.
Siinä hän nukkuu savisella, hyllyvällä maaperällä, keskellä
ruosteenvärisiä heinämättäitä, joista häntä on vaikea erottaa, korvat
huolellisesti painettuina selkää pitkin, ja on näköjään kuin iso,
tumma, ajan ja luonnonvoimien silottama kivi. Hän kuuntelee ja katselee
olentonsa täydellä, itsetiedottomalla tarmolla. Korvien mustanvalkeat
kärjet vavahtavat, kun outo ääni, jota metsässä ei tavallisesti
kuule, epäsointuisasti yhtyy siihen yksitoikkoiseen säveleeseen, joka
hänet tuudittaa uneen tai tavallista pitempi hiljaisuus keskeyttää
lukemattomat sulosointuiset hänen lepoansa säestävät äänet, tai aurinko
tavallista hehkuvampana valaa tähän loukkoon kuumaa valosuihkuaan,
kirkastaa vadelmapensaikon hehkuvan vehreäksi ja tunkeutuu hänen
pyhättönsä pimentoon huolimatta edessä olevista, tanakoista, tuoreista
vesaoksista.
Hänen lepoansa häiritsevät alituiseen mitä masentavimmat unet, mitä
ilkeimmät painajaiset, jotka saavat hänen äkisti luimistamaan korviansa
tai avaamaan silmäteränsä laajaksi ja säikähtäen havahtumaan hereille.
Koska hän on hämmennyksissään edellisen yön näytelmästä ja kaniinien
pirullisesta piirityspuuhasta, paisuu pieninkin epäilyttävä ääni hänen
päässään tuhoatuottavaksi ukkosen jylinäksi. Samoin näyttää hänestä
auringonvalon kajastus tuoreen lehden loistavalla pinnalla mahtavalta
tulipalolta, heijastuessaan hänen munanmuotoiseen, kultakehyksiseen
silmäteräänsä. Se on kuin hornan rovio, jossa viattomien jänisraukkojen
sielut saavat palaa niinkauan kuin loppumattomia metsästysretkiä
kestää...
Iltahämärä havahuttaa hänet vihdoin tästä kiusallisesta horrostilasta.
Hän herää. Hän kuuntelee. Hetki on rauhaisa. Metsäpuiden latvoissa
liikahtelevat lehdet hiljaa itätuulessa, kuin liehuttaisivat puut
hyvästinsä häipyvälle päivälle. Ja Jänö-Jussi hyppää yhdellä
harppauksella yli metsän raja-aidan ja sen kostean ojan, joka on
ajautunut täyteen sammaltaneita kiviä ja mädänneitä lehtiä.
Mieltä rauhottava tuoksu leviää tuoreilta niityiltä; hetki on
hiljainen ja näyttää hymyilevän hänelle, ja pian saa hän takaisin
sitä luottavaisuutta, jota synkät, häiritsevät aavistukset ovat
järkyttäneet. Hän unohtaa ne. Täällä on hän kaikkialle tervetullut,
kaikkialta hän saa lempeätä kohtelua osakseen. Apilaat tuolla
etempänä hajahtavat hunajalle. Tuossa hän jo heittää kuperkeikkaa
rantamaiteitten ja purppuranväristen nurmiapilain seassa, onnellisena
yksinäisyydessään. Silloin alkaa äkkiä ja joka haaralta samalla kertaa
kuulua kimeitä, piipittäviä ääniä, jotka ovat kuin sotahuutoja tai
liittoutuneiden keskinäisiä merkinantoja.
Ovatko ne vihollisääniä? Ne eivät ole kettujen kimeätä vingahdusta, ei
koirien raivoisaa haukuntaa eikä raa'an ihmisäänen käheyttä. Ne ovat
tuttuja ääniä. Ja äkkiä hän säpsähtää, mielessään eilisyön muisto.
Vaara on tarjona! Täytyy livistää pakoon. Ja hänen silmänsä laajenevat
suuren suuriksi, hänen korvansa liikkuvat vastakkain ja ristitysten
ikäänkuin toisiinsa iskevät miekat, mutta joka suunnalta kohoaa ääniä,
jotka paisumistaan paisuvat.
Ja nyt näkee hän laskevan päivän epäselvässä valossa niiden, jotka hän
eilen näki vanhan kiviröykkiön ympärillä, joka haaralta tulevan esille
ja hyppivän häntä kohti. Niiden luku on eilisestään lisääntynyt, ja ne
kulkevat häntä kohden piirissä, joka sangen nopeaan supistuu.
Ne lähenevät, ne likistävät toisiansa ja tuuppivat toisiansa; ne
näyttävät kasvavan, niitä on määrätön luku, ne ovat jättiläisiä. Minne
paeta? Ja siinä on Jänö-Jussi tyrmistyneenä, kaula pitkänä. Vaara
kasvaa, vaara lähenee, vaara käsittää hänet pian... mutta mikä vaara?
Tuntuu kuin muurinmurtajan isku hänen rinnassaan; turvat puhisevat,
käpälät kärsimättöminä tallaavat maata. Jänö-Jussi on kaadettu kumoon,
häntä poljetaan, purraan, revitään. Sitten lauma loittonee. Kaikki on
ohitse!
Ei, hän on vasta vankina! Kaksi pientä, verenhimoista kaniinia
puree rikki hänen korvansa viiltävillä hampaillaan ja pitää häntä,
saatuaan hänet kumoon, kuin kiinninaulittuna maassa; toiset kaksi ovat
etukäpälien kimpussa, ja kaksi voimakkaampaa, jotka jo ovat kokeneita
ja taitavia ammatissaan, jäykistävät hänen takakäpäliänsä estäen niitä
liikkumasta, pitäen niitä hajallaan rivossa asennossa.
Hillitön lauma hänen ympärillään nousee ja laskee kuin elävä aita;
turvat vavahtelevat, ja tiheään räpyttävien silmäluomien sisäpuolella
punertavat kuperapintaiset silmät verenhimoisina, ilmaisten
hellittämätöntä vihaa. Tyrmistynyt Jänö-Jussi pysyy liikkumatonna,
hievahtamatta paikoiltaan. Elävä aita häälyy, sitten pysähtyy
edessäpäin liikkumattomaksi; ainoastaan takapuolella olevat kohottavat
ilmaan verenhimoisia turpiaan, ja niiden punaiset silmät näyttävät
tahtovan hänet lävistää.
Ja nyt uhripappi alkaa työnsä.
Hän painaa hienoturpaisen päänsä Jänö-Jussin mahaa vasten. Hänen
hampaansa, jotka ovat terävät kuin terässakset, viipyvät hetken
punertavassa karvassa, ja yhdellä iskulla repäisee hän irti
kivespussin, jonka hän, samoinkuin veriset lihat, sylkee pois
suustansa, katsojain tömistäessä jalkojaan nopeassa tahdissa.
Jänö-Jussin vihlova, epätoivoinen valitus, jonka kipu ja pelko
paisuttavat kaameaksi voihkinaksi, kaikuu rotkossa vallitsevassa
hiljaisuudessa. Lauma ei liikahda, ääneti se nauttii näistä huudoista
ja katselee mykkänä näitä kärsimyksiä, tylyyn vihaan jähmettyneenä.
Etemmä ja syvemmä lihaan upottaa säälimätön raatelija aseensa. Kuuluu
toisiaan vastaan kalahtavien hampaitten terävää, karskahtavaa ääntä ja
punaisessa turvassa heiluu sinne tänne läsnäolijain nähden muodoton
ja verinen liharepale, jonka hän virallisin elein jättää apulaiselle,
jotta se kulkisi hampaista hampaisiin. Turvat näyttävät irvistelevän
ja Jänö-Jussin valitus kohoo yhä yksinäisenä ja entistä kaameampana
laskeutuvaan yöhön.
Pyöveli aikoo jatkaa työtään. Mutta siiloin kuuluu läheltä rattaitten
jyrinää ja joku koira, jonka nenään tuuli on vienyt viestin kaniinien
läsnäolosta, alkaa vimmatusti haukkua. Koiran kulkusen kilahtaessa
alkaa silloin vihainen piiri Jänö-Jussin ympärillä särkyä ja hajaantua
ja hän, villi kulkurieläin, jää yksin tuon ihanan yön helmaan, joka
lupasi nautintoja.
Mutta viimeisestä koiraskilpailijasta ei enää ollut pelkoa, viimeinen
salakapina oli onnistunut, kaniinien viha oli tyydytetty.
Ja silvottu Jänö-Jussi, mieletönnä kivusta ja pelosta, livahti tänä
hiljaisena onnettomuuden yönä tiehensä Vattuperästä ja kiiruhti täyttä
vauhtia kohti pensastoa, jossa hän ensi kertaa oli nähnyt päivänvalon,
siihen kaukaiseen seutuun, josta raivostunut jahtikoiraparvi oli
hänet eräänä syyspäivänä karkottanut. Ja Jänö-Jussi ymmärsi nyt
liiankin selvästi, miksi hänen suuret, ruskeakarvaiset veljensä olivat
jättäneet rotkon, nuo veljet, joiden kanssa hän kuuttomina öinä hieroi
turpaa ystävyyden merkiksi keskellä tummia kylvömailasia ja tuoksuvia
nurmiapilaita.