Laahaten kellahtavaa ja kuluneen näköistä hikiliinaansa harmaan,
kuihtuneen maalaismaiseman yllä oli päivä valjennut, kostavan haamun
näköisenä. Tänä talvipäivänä oli Kultarinta jättänyt ihmisen virittämän
pyydyksen teräskouriin käpälänsä, joka oli siihen jäänyt äärimmilleen
kehittyneen hädän merkiksi.
Hän oli kävellyt, oli juossut, näkemättä mitään, tietämättä mistään,
oli kulkenut pitkän taipaleen kunnes tyyten uupui, oli astunut
kyynelehtivien, harmaiden pensasaitojen vieritse. Nämä olivat
lukemattomien perhoskotelojen tahraamat, joista hyönteiset aikoinaan
tulevat esille.
Vihdoin tunsi Kultarinta rohkeutensa pettävän ja käpäläinsä
herpautuvan. Samassa äkillinen kuolemanpelko kylmän ryöpyn tavoin
valahti tylynä hänen lamaantuneeseen tajuntaansa saaden hänen
selviämään tuskanhuumauksesta. Ja ajatus, järkähtämätön ja ankara,
astui käskevänä hänen eteensä: Jollet lepää, kuolet!
Hän oli pysähtynyt huokoiselle, mädänneelle lehtikasalle, josta
enää oli vain lehtiruodit jälellä, keskelle lehtensä varistaneita,
harventuneita orjantappurapensaikkoja. Nuoltuaan kotvan aikaa veristä
käpäläntynkää, joka surkeana riippui hänen lavastaan kuin repaleinen
hiha, oli hän hätäisesti ottanut selkoa ilmansuunnista päästäkseen
eksymättä metsäasunnolleen.
Hän huomasi olevansa sitä aivan lähellä. Sillä sattukoonpa
metsäeläinten elämässä mitä suorin, säännöllisiä oloja mullistava
häiriö, melkein aina on tylsistyneen tajunnan yllä jonkinlainen
sallimuksen johto, joka heitä kuljettaa, jonkinlainen olemukseen
kätketty, tiedoton varjeleva voima, joka valvoo heidän elämäänsä.
Kun hän nyt väliaikaisessa turvapaikassaan voi miettiä, ryhtyi hän
suunnittelemaan matkaansa, odottaen suotuisaa hetkeä pyrkiäkseen
vierasvaraisen pähkinäpuunsa turviin. Tuolla metsänrinnassa se ojenteli
pitkiä, sammaltuneita käsivarsiansa saksantammien ja pyökkipuiden
ohuiden, paljaiden oksien lomitse.
Ikäänkuin olisi tahtonut hiljalleen hankkia takaisin välttämättömän
määrän tarmoa, koota riittävän varaston voimaa, kyyristyi hän kokoon,
kääriytyi keräksi, hankkiakseen tyyten uupuneille lihaksilleen
nuoren, rohkean verensä lämmön avulla sitä voimaa, joka oli hänen
paranemisekseen välttämätöntä.
Pian kohosi ratisevien puunoksien lomista hänen päänsä, hieno kuin
käärmeen pää, varovaisena, oksia hipaisten, ja yhdellä silmäyksellä,
yhdellä korvan humauksella tutkittuaan koko näköpiirin, juoksi hän
pensasaitojen suojassa metsää kohti, jossa hänen asuntonsa oli.
Hän pääsi pian sinne, ja niin suuri oli hänen tarmonsa, että huolimatta
rikkirevitystä käpälästään huolimatta suuresta verenhukasta ja
pyörryttävästä tuskasta, hän vaivatta kiipesi ilmaluolaansa, jonne hän
tuntui vaipuvan kuin emon syliin tai äkkisyvänteen avoimeen kitaan...
Kuusi päivää vietti hän siellä nuollen haavaansa, tuskasta raukeana,
kuumeisena. Sitten tuli hän eräänä kauniina iltana esille laihtuneena,
surkean näköisenä, silmät palavina ja tuskaisina, hartiat painuksissa,
kulkien kuin raajarikko, joka näyttää rampaa jäsentänsä herättääkseen
sääliä ja rukoillakseen almua henkensä pitimeksi.
Ei mikään houkutellut häntä enää kylään päin, mihin hänen toverinsa
jälleen kulkivat. Ei mikään saanut häntä lähestymään ihmisasuntoja,
ei mikään, ei edes verenhimo ja -jano vetänyt häntä aukealle. Siellä
kuljeskelivat nyt kanat vapaina lumettomilla niityillä ja sänkisillä
pelloilla keskellä tähdenmuotoisia ja viheriöiviä sikurijuuria,
noukkien pieniä matosia ja kalkkikiven muruja, joista muodostui kuorta
munan ympärille.
Metsä jäi hänen oleskelupaikaksensa ja riitti hänelle. Sieltä hän etsi
jokapäiväisen ravintonsa, jonka avulla luuli jotenkuten tulevansa
toimeen kevätpäiviin saakka, jolloin lehti puhkee puuhun ja linnut,
jotka lupasivat hänelle parasta ravintoa, palaavat takaisin.
Nämä ajat koittivat.
Kiikkuessaan tähystyspaikassaan kuin vahti uutta urkkimassa, kuuli hän
nyt muuttolaisten palaavan, kuuli metsän yläpuolelta niiden siipien
äänekkään kahinan, joka oli kuin nousuveden pitkällinen pauhu, kuuli
niiden meluisat kutsuhuudot, lemmenlaulut ja ilonpurkaukset. Ei hän
käynyt levottomaksi, vaikka näki niiden kauas häviävän. Sillä hän
tiesi kyllä, että näiden ensimmäisten, pohjoiseen pakenevien jälessä
tulee pitkä jälkijoukko, joka leviää metsän yli ikäänkuin suuren,
siipihameen laahustin ja täyttää sen syksyyn saakka lemmenleikeillään
ja riemulauluillaan.
Hänen pieni sydämensä löi kiihkeästi ilosta hänen ajatellessaan, että
läheisessä tulevaisuudessa saisi lehtien turvissa väijyä rastaita,
saisi pyökkipuiden latvasta hyökätä niiden pesien kimppuun ja taistella
ankarasti korppien pesillä, nämä kun puolustivat tukevalla nokallaan
tarmokkaasti poikasiaan.
Saaliinsaanti oli vielä huonoa; pitkälliset väijymiset päättyivät usein
hyödyttömästi. Mutta voimakas vaisto veti hänet väijymään lintujen
lemmenleikkejä metsässä, niiden takaa-ajoja, niiden kinasteluja, niiden
tappeluja. Nämäpä ne jouduttivat sitä aikaa, jolloin hän vehreällä
nurmella pitäisi yltäkylläisiä verenjuominkeja leppeinä kevätaamuina
tai viileinä kevätiltoina.
Silmikot tihenivät ja paisuivat. Pian pistävät niistä voitokkaina
esille pienet, vaaleat lehdet, avautuakseen valossa kiiltävän tuoreina
lippuina ja sitten asettuakseen näytteille keveinä, loistavina
päivänvarjoina.
Silloinpa on pesien aika: melkein kaikissa pensaissa niitä piilee,
suurten puiden kätköissä niitä löytyy. Silloin hän voi laatia
ruokalistansa milloin pienistä lintusista, joita hän väijyilee
metsänrinnassa, milloin metsäkyyhkysten painavista pesäntäyteisistä,
joita hän löytää rotkosta, kuinka kulloinkin hetken oikku sallii.
Nykyään hän ei voinut ajatellakaan lintujen metsästämistä päivän
aikaan; sensijaan otti hän melkein joka ilta hengiltä rastaan.
Heti hämärän tultua alkoivat rastaat, yksitellen kiikkuen ojan varrella
kasvavien puiden tyvioksilla, arkoina laulunsa, jonka silloin tällöin
keskeyttivät lyhyet paussit. Laulu oli intohimoista, suuriäänistä,
itsepintaista, siinä oli vaihteluita loppumattomiin, ja tuntui, kuin
laulajat täten olisivat tahtoneet jouduttaa kevään tuloa tai kuin kukin
heistä olisi tahtonut voittaa naapurinsa ja pakottaa hänen vaikenemaan.
Silloin Kultarinta liukui hiljaa ja notkeana maata pitkin ja saapui
ääneti sen puun juurelle, missä kirkuja huusi äänensä käheäksi. Laulun
kestäessä kulki hän eteenpäin, kunnes lintu omaan ääneensä kyllästyi ja
vaikeni, jolloin hän pysähtyi ja laski alas säihkyviä rubiinisilmiänsä
verhoavat ripsireunaiset luomet, avaten ne vasta kun lintu alkoi
uudelleen laulunsa. Hän painautui kiinni oksaan, kuin olisi yhtä sen
kanssa, niin että häntä oli ympäristöstään mahdoton erottaa.
Kun hän tunsi olevansa kyllin lähellä, kun oli arvioinut välimatkan
ja ottanut vauhtia, syöksyi hän yhdellä hyppäyksellä linnun kimppuun,
jonka laulu hänen kynsissään tukahtui kaameaksi parkunaksi. Silloin
vaipui äkkiä koko metsä yön raskaaseen hiljaisuuteen.
Mutta tällaisella metsästysretkellä, joka vaati erikoista notkeutta
ja harvinaista ketteryyttä, oli hänen arpinen käpälätynkänsä hirveän
kiusallinen. Hänen kulkunsa oli sen takia hitaampaa, hänen tasapainonsa
epävarmempaa, hänen hyppynsä kömpelömpiä. Olipa hän jo useita kertoja
laskenut kynsistään saaliin, joka oli pyrähtänyt lentoon sysimustaan
pimeyteen päästäen peloissaan kimeitä, kirkuvia ääniä, joista
Kultarinta kyllin ymmärsi, ettei sitä enää saisi kiinni.
Mutta pesimisaikana piti hän alituiseen pitoja, joita keskeyttivät
raskaat unet. Silloin oli hän kuin juovuksissa ja selvisi kohmelostaan
entistä janoisempana, aina verenhimoisena, aina valmiina ottamaan
hengiltä lintuemon, jonka hän yllätti muniaan hautomassa tai poikasiaan
vaalimassa.
* * * * *
Auringon säteiden lämmön painamina kehittyivät tammien viimeisetkin
myöhästyneet silmikot. Metsän vehreys esiintyi loppumattomissa
värivivahduksissa.
Siinä oli värisointua. Metsän vehreä nurmi heijasti kuin kilpaa
vehreiden ketojen kanssa auringonvaloa kuvastimensa tuhansista
särmistä, ja sen räikeän hehkuva ja kiiltävä vehreys vaihteli
tyvioksien monivivahteisten vaaleiden värien kanssa. Näiden oksien
hennot, ohuet ja hienopintaiset lehdet eivät vielä olleet saaneet
valon täyttä hehkukastetta, eivät vielä olleet tyhjentäneet kuumien
säteiden kultamaljaa pohjaan asti. Sillä vinosuuntaiset auringonsäteet
eivät vielä olleet ehtineet ylenmäärin vuodattaa valoa muille kuin
etuoikeutetuille metsänreunoille ja korkeimmille puunlatvoille.
Mutta tänään kuohui kaikkialla elämä, sekä eläinten että kasvien,
monimuotoisen rikkaana. Kuului hyönteisten surinaa ja lintujen laulua,
silmikot aukenivat paisuvissa oksissa, jotka väräjävässä ilmassa
rauskuivat kuin oikoilevat jäsenet.
Tämä oli ensimäisiä niistä päivistä, jolloin metsä, naisen tavoin, joka
kauan on vastustellut rakastettunsa hyväilyjä, lopulta antautuu niille.
Silloin kuohuu sen jok'ikisessä pikku jäsenessä elämää, silloin joka
puussa neste riemuiten kohoaa, ja auringon kuumat suutelot saartavat
metsän vallottavan, voittoisan lemmen voimalla ja tunkevat kokonaan sen
läpi. Eikä metsä silloin enää tarjoo eläville olennoille eksyttävissä
varjopaikoissaan vilpoisaa, vaikka pettävää suojaa.
Kaikki siinä lauloi, laulun ulospäin kumpuamatta; koko metsä kuohui
hehkuvaa, sisäänpäin kääntynyttä, kuin keskitettyä elämää...
Keskellä tätä rikasta, puhkeavaa elämää kävi Kultarinta tuona aamuna
ryöstämässä rastaiden pesiä pähkinäpuissa ja pikku tammissa päivän
ravinnoksi.
Erään puun oksantyvessä, missä kolme keskikokoista haaraa yhtyi, istua
värjötti rastas pesänsä reunalla, höyhenet pörröllään, pää hervotonna,
silmät synkeän tuijottavina, kyyristyneenä poikasiensa hentojen
ruumiiden yli, joilla tuskin oli vielä untuvapukua yllään.
Jokin näköhäiriö tuntui hänet huumanneen, sanoin selittämätön pelko
kuvastui hänen silmissään.
Kaukana korkeuksissa oli hänet huomannut suuri petolintu, joka
näytti leijailevan valossa. Räpytellen lakkaamatta siipiään,
paikoiltaan hievahtamatta, kaula ojona, pää alhaalla, lumosi se tällä
tyhjänpäiväisellä liikkeellään ja terävien rengassilmiensä kiehtovalla
katseella lintuparan, joka äidillisen tunteensa pakottamana vaarasta
huolimatta jäi pesäänsä.
Kauempana kokoontuivat toiset linnut yhteen, ja niiden siipien kahina
ja pelokas viserrys kantautui laajalle. Ne tahtoivat näin, suurella
lukumäärällään, rähinällään ja joukkovoimalla välttää turmiollista
lumousta ja varmaa kuolemaa, niiden kohtaloa, jotka eivät liity
muihin. Korpit rääkyivät ja osottelivat toisilleen vihollista pelon ja
taisteluhalun vaiheilla, valmiina torjumaan iskuja, jotka eivät heitä
edes uhanneet.
Petolintu, suuri hiirihaukka, jonka siipiväli oli sangen mittava, ei
näyttänyt tästä välittävän, vaan oli kokonaan kiinnittänyt huomionsa
saaliiseensa.
Ja äkkiä syöksyi se, tuntiessaan rastaan varmasti olevan vallassaan,
kuin nuijalla iskien pesän kimppuun.
Mutta juuri kun sen koukistuneet kynnet, jotka jo edeltäpäin olivat
iskuasennossa, olivat lintuun tarttumaisillaan, pisti äkkiä saman puun
sokkeloista Kultarinnan pää uhkaavana esille.
Siipiään räpytellen pysähtyi verenhimoinen petolintu yhdelle noista
kolmesta oksasta, johon se toisella jalallaan tarttui toisen
hapuillessa tyhjää, ja ojennetun kaulan yläpuolella latuskainen pää
tähysti julmana vastustajaa, joka hänen kanssaan kilpaili saaliista.
Istuen vastakkaisella oksalla, takapuoli ruumista pystyssä, terve
käpälä alhaalla, lihavana ja voimakkaana tiheistä juhla-aterioistaan,
raajat kissantapaisesti koukistuneena voimakkaaseen kaarrokseen,
kaula pingotettuna, tappeluvalmiina, käänsi tuo pieni verenhimoinen
eläin petolintuun päin hienon, latuskaisen päänsä liekehtivine
timanttisilmineen, ja avasi kitansa paljastaen kaksi hohtavaa ja
terävää hammasriviä. Kultarinta pysyi hievahtamatta, kuono pystyssä,
sieraimet kokoon vetäytyneinä, viiksenkärjet eteenpäin, ojennettuina,
hirmuisena suuttumuksessaan ja vihassaan.
Ja molemmat vastapuolet lävistivät toisensa kiehtovilla ja
verenhimoisilla katseillaan kuin terävillä miekoilla. Oli syntymässä
taistelu, tulinen, vielä epätietoinen tuloksiltaan, mutta joka
tapauksessa tuskallinen ja tuhoisa saalisparalle. Tuo onneton
linturaukka oli siinä kahden tulen välissä, sen höyhenet oli kuumeinen
kauhunväristys pörristänyt, niin että siitä erotti enää vain mustan,
liikkumattoman nokan, hapuilevat ja hurjat silmät. Onnettoman kaula
näkyi tahtovan vetäytyä ruumiin sisään välttääkseen kuristavaa kynttä
tai viiltävää hammasta. Kärsivän eläinparan sydän löi niin rajusti,
että pienet sokeat poikaset, jotka olivat sen hentojen siipien
suojassa, alkoivat piipittää tietämättä mitään näytelmästä heidän
päänsä yläpuolella.
Molemmat viholliset lävistivät toisensa katseillaan kuin miekoilla.
Olisi luullut, että näkymätön, voimakas side oli heidän välillään.
Ja tämä side, joka kiristymistään kiristyi, jännitti myös entistä
kiihkeämmin heidän lihaksensa taisteluun, tuimaan otteluun, johon he
valmistuivat käymään satakertaisin, vihan kiihdyttämin voimin.
Ikäänkuin Kultarinta jo olisi lihaksiinsa koonnut kylliksi voimaa
hyökkäystä ja puolustusta varten, lensi hän, takarajoillaan ponnahtaen
aimo hyppäykseen, vihan nuolena oksaltaan petolintuun päin.
Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Isku osui petolintuun keskelle rintaa
ja se horjahti; mutta sen mahdottoman suuret siivet olivat sen
tuokiossa kohottaneet jälleen pystyyn, jopa ennenkuin sen koukkunokka
ehti nipistimillään repäistä näädän vavahtelevaa lihaa. Sitten
tarttuivat sen kynnet ahneesti kaapaisten Kultarintaan ja se kohosi
avaruuteen, vieden pienen eläimen mukanaan.
Hiirihaukka kohosi saaliinsa painostamana viistoon. Se säästi kostonsa
myöhemmäksi, muutamaa hetkistä tuonnemmaksi, kunnes näätä tämän
kulun huumaamana, pyörtyneenä, typertyneenä ilmameressä, ei enää
ajattelisikaan vastustella nokaniskuja.
Se erehtyi. Kohotessaan ilmaan mahtavan linnun verisissä kynsissä
oli Kultarinta kyllä tuntenut huimausta niinkuin ne, jotka luottavat
vain maahan ja jalkoihinsa; hänen kauhun sokaisema katseensa ei ollut
voinut arvioida sitä kasvavaa kuilua, joka hänet erotti maailmastaan,
mutta raivokas viha oli hänet vallannut. Ja hän painoi syvemmä linnun
rintaa vasten kitansa vihaa hehkuen ja verta janoten ja ponnahteli,
voimakkaampana ja notkeampana kuin milloinkaan, kinttujänteittensä
voimalla lähemmä petolintua, löytämättä jaloillensa tukikohtaa
ja syöpyen hiirihaukan kynsiin, jotka häntä pitelivät tulisissa
pihdeissään.
Yhdellä iskulla, suonenvedontapaisella, epätoivoisella ponnistuksella,
jonka voimasta hiirihaukka veti jalkansa koukkuun, oli Kultarinta
takertunut kiinni petolinnun ruumiiseen, ja raivokkaana iskenyt sen
sisälmyksiin kylmät, veitsenterävät hampaansa, joita ei mikään mahti
olisi niistä saanut irti riuhtaistuksi.
Kuolevan ihmisen elein nykäsi petolintu tuskissaan päätään taaksepäin.
Avoimesta haavasta tihkui verta, ensin tulipunaisena ja lämpimänä
kasteena, sitten nopeampina ja katkonaisina suihkuina. Ja suuria
veripisaroita putoeli alas syvyyteen, aina suurempia sen mukaan kuin
purema eteni ja reikä rinnassa laajeni. Hiljentäen silloin lentoansa
ja kohoten pystysuoraan, enää mitään näkemättä, tuskien huumaamana
nousi lintu nousemistaan, Kultarinta sydämeen syöpyneenä kuin surman
nuoli, jota hiirihaukka puristi entistä kiihkeämmin ankaroissa
kuolontuskissaan.
Petolinnun kynnet, jotka suonenvedontapaisesti olivat iskeytyneet
näädän selkään ja rintaan, olivat syöpyneet läpi nahan, lihaksien,
puristaneet rikki keuhkot, sydämen, kaikki vertavuotavat sisälmykset,
ja sotkeneet kuin taikinaa elävää ja höyryävää lihaa. Ja samalla
Kultarinta leppymättömänä, liikkumattomana, hänkin kostoansa
suorittaen, repi hampaillaan punaisen haavan linnun sisälmyksissä yhä
suuremmaksi.
He kohosivat hurjina kohti auringonvaloa yhtä huumaantunutta nousua.
Äkkiä keikahti mahtava lintu verettömänä nurin syvyyden yläpuolella
vaipuen hervottomille siivilleen. Ja kiemurrellen kuolonkamppailun
viimeisissä tuskissa, petolinnun yhä puristaessa uhrinsa ruumista
jäykissä kynsissään, syöksyivät molemmat ruumiit syvyyteen.