Pimeys oli läpäisemätöntä. Ei kuulunut muuta kuin jääkahleista
vapautuneen veden solina. Yht'äkkiä metallin kalahdus viilsi kuin
viikate hiljaisuutta, ja tuskanhuuto, joka tuntui lähtevän elämän
ja kuoleman rajoilta, kohosi ilmaan paisuen kuin kauhua herättävä
vesitulva, joka sulut särkee... Eläin oli joutunut pyydykseen...
Kultarinta, pieni harmaanruskea näätä, joka oli syntynyt toissa keväänä
hetkellisen lemmenkaupan hedelmänä, oli tänään, kuten tavallisesti,
lähtenyt liikkeelle pyökkimetsän rinteeltä. Täällä oli hänellä
talviasuntonsa vanhan, sammaltuneen pähkinäpuun oksantyvessä, johon
aika oli kovertanut kolon.
Aina lumentulosta asti, jolloin muuttolinnut olivat kolmiomaisissa
karavaaneissa paenneet kauas pois, oli hän nähnyt ravintoaineensa
nopeasti vähenevän. Tyydyttääkseen sammumatonta verenjanoansa oli
hän saaliinhimoisten heimolaistensa tapaan hylännyt autiot metsät ja
etsinyt kylän lähettyviltä jokapäiväisen ravintonsa.
Hän kävi siellä joka ilta, vaikka olikin varovaisempi ja pelkurimpi
kuin ne vanhat toverinsa, jotka jo pitkät ajat sitten olivat sinne
järjestäneet itsellensä pakopaikkoja puiden oksantyvien onteloisiin
suojiin.
Ne ajat olivat jo kaukana, jolloin hän kiipeili nuorissa tammipuissa
säikyttelemässä rastaanpesien nukkuvia, vastasyntyneitä poikasia,
punaisen kuun auttaessa häntä rikoksessaan. Nyt ei ollut metsässä enää
muita kuin joitakuita vanhoja talvilintuja, joiden varovaisuus oli
siksi pettämätön, ettei heille milloinkaan tapahtunut yllätystä.
Eräänä yönä oli hänen onnistunut pujahuttaa matomainen ruumiinsa
sisään rikkinäisestä ikkunanruudusta, joka tökerösti oli paikattu
paperilla. Hän pääsi oven tai matalan seinän yläreunassa olevasta
kissojen käymäraosta katto-orsien tukikohdalta erään maatalon aittaan,
ja hypättyään sieltä rehuluukun läpi lehmien ruuheen, tunkeutui hän
lämpimään navettaan, missä kanat asustivat. Sitten oli hän keveästi
ponnahtanut orrelle, missä kanat kyyristyneinä, vieri vieressä
lepäsivät yölepoansa, ja oli imenyt niistä jok'ikisestä veren kuiviin.
Hän iski hampaallaan auki korvan läheltä kulkevan valtimon, ja
himokkaasti imien siitä virtaavaa lämmintä verta piteli hän kynsillään,
jotka olivat terävät kuin kissan, tyrmistynyttä uhriaan, jättääkseen
sen kamppailemaan viimeistä kuolonkamppailuaan lämpimänä, verettömänä,
hervotonna.
Kuin juopuneena, halveksien lihaa veren makuun päästyään, oli
hän palannut metsään ilonhuumeessa, rinta veritahroissa, karva
ryvettyneenä, ruumis pullollaan, välittämättä siitä, että käpälänsä
saattoivat jättää ilmiantavia merkkejä.
Kuinka paljon olikaan tapahtunut lyhyen ajan kuluessa, silloin kun hän
oli itseään kohmelostaan selvittänyt!
Nyt olivat kaikki talot suljettuina kuin linnoitukset, ja niiden
pihoilla ärisivät äkäiset, vahvahampaiset koirat, olivatpa joskus
kuutamoöinä miehetkin valvomassa. He ilmaantuivat jättiläissuurina
ikkunan pimennosta pamahuttamaan pyssyänsä, jonka salamannopea,
punainen tuli ja ukkosenjylinän kaltainen paukahdus sai laajalti kaikki
nälkäiset, kylässä kuleksivat nelijalkaiset lähtemään käpälämäkeen.
Öiset jahdit päättyivät hyödyttömiin ja yksitoikkoisiin harhailuihin
pitkin puutarhojen aitovieriä, läpi hedelmätarhojen pensasaitojen tai
metsänpuiden huojuvissa latvoissa.
Kuinka monta päivää olikaan tätä kurjaa elämää kestänyt? Mutta tänä
yönä oli hän kulkenut houkuttelevasta aidanraosta, erään tähden
kalpeassa valossa, joka pujahti esiin kahden pilven välistä kuin olisi
astunut jonkun ilma-asunnon ovenraosta näkyville. Hän oli kulkenut
sikin sokin heitettyjä kuivettuneita hernekeppejä pitkin, jotka
uursivat lumeen harmaan juovan. Ja ikäänkuin nämä puoleksi lahonneet
kepit olisivat olleet sallimuksen sormi, oli hän niiden päässä löytänyt
suuren, tuoreen, pehmeän munan, jota tuskin erotti valkoisesta lumesta,
ja jonka hän oli ahneesti ahminut kitaansa... Seuraavana päivänä löysi
hän sieltä samoin munan ja niin useampana iltana peräkkäin, sillä nyt
hän kävi joka ilta sieltä hakemassa ainoata ravintoansa. Loppuyö kului
hyödyttömiin tutkimusretkiin, ja myöhäinen talvi aamu tapasi hänet
virkkuna ja varovaisena metsäasunnossaan, oksantyven kolossa.
* * * * *
Oli tullut ilta, kevätilta, ja taivas oli lyijynväristen, paksujen
pilvien peitossa. Suuria, vetisiä lumimöhkäleitä, valkoisia
pyykkivaatteita muistuttavia, putoeli korkeiden puiden oksilta alemmas
aina maahan saakka, päästäen samallaisen mäiskähtävän äänen kuin pussit
jotka pudotessaan halkeavat. Joka haaralla lirisivät purot, ja tuntui,
kuin suuret, salaperäiset siivet, lämpöiset ja kahisevat, hautoisivat
maata. Ja kaiken tämän yllä vallitsi elämän ja kuoleman tuska.
Oksantyven harmaaseen aukkoon oli pieni Kultarinta ilmaantunut kuin
lumiläntti, joka hiljaa putoo korkeammalta oksalta, ja hitain liikkein
oli pikku näätä laskeutunut maahan.
Mutta sinne päästyään lähti hän aika vauhtia — sillä päivä on ollut
pitkä ja hänen vatsansa on tyhjä — taivaltamaan tuttua tietään,
jota hän kulkee joka ilta. Hänen käyrät, voimakkaat, teräväkyntiset
käpälänsä tuskin hipaisevat lumen- ja mullansekaista tokaista maata;
hänen pitkä, tuuhea häntänsä heiluu kepeästi; hän kulkee poikki
hiljaisten polkujen, jotka lumen valaisemassa yössä näyttävät
mustilta viivoilta; hän kulkee pitkin hakamaan rosokivistä aitaa ja
sivu tummien, vaalealatvaisten, lakastuvien pensasaitojen, jotka
jättiläissuurina tuntilaseina osottavat vuodenaikain vaihtumista. Toivo
kiihdyttää pienen eläimen veren vilkkaammin virtaamaan ja hänen halunsa
kasvaa kasvamistaan hänen lähestyessään saalispaikkaa.
Tässä on se aidanaukko ja ne lahonneet oksat, joita vastaan on asetettu
kuin vahingossa suuria hirsiä. Näiden hirsien välitse pääsee kapeata
käytävää pitkin munaan käsiksi. Tänä iltana se hohtaa puhtaanvalkoisena
maata vastaan, josta edellisten päiväin lumi on sulanut pois. Hän näkee
munan, hän on varma ateriastaan, ja sydän lyö nopeammin ja rajummin.
Vielä jokunen hyppäys, ja kohta hän saa särkeä rikki hauraan kuoren,
hei! — Ja hän kiitää eteenpäin, kun pyydyksen säälimättömät käsivarret
äkkiä sulkeutuvat tylyyn syleilyyn ja hurjasti yhteeniskiessään
sieppaavat väliinsä seikkailijan pienen käpälän, pitäen sitä kiinni
hirmuisessa puristuksessa.
Tyynessä yössä kuuluu vangin sanomatonta tuskaa ilmaiseva, vihlova
hätähuuto, ja samalla alkaa joka puolelta kuulua pientä kahinaa,
äkillisiä töksähdyksiä, puidenoksien rasahduksia, mikä kaikki ilmaisee,
että ympäristössä kuljeksivat metsäneläimet kiirehtivät takaisin
pesilleen.
Kauhea tuska, mikä lähtee murtuneesta käpälästä, sen rikkiviilletystä
lihasta ja repeytyneestä nahasta, pakottaa Kultarinnan epätoivon
voimalla pinnistämään ruumiinsa aivan jäykäksi, siten mahdollisesti
päästäkseen tästä likistyksestä. Mutta mitäpä voi lihaksien hurjinkaan
pingotus teräsvieterien tuskallista puserrusta vastaan!
Turhaan hän niitä koettaa purra; hänen hampaansa arastelevat jo tuon
säälimättömän metallin kylmyyttä, joka vain ne murtaisi, ja niin raukee
jokainen tuskan yllyttämä yritys päättyen vaikeroimisiin.
Kaukana kajahtaa pyssynpamaus; silloin hän ymmärtää tämän pyydykseksi.
Pian tulee mies hänet tappamaan, eikä hän silloin voi paeta eikä
puolustautua. Ja tuskan vihloessa ja vaaran mieltä kiihottaessa
ravistelee ja vääntelee hän itseänsä epätoivoisin liikkein.
Siinä seisoo pyydys maassa liikkumatonna. Hän viskelee pientä päätään
taaksepäin ja pingottaa tervettä käpäläänsä, joka raivokkaasti polkee
maata, samalla kun takakäpälät pinnistävät jäykkinä kuin jouset maata
vastaan.
Pingottuneet raajat nykivät taapäin, sivulle, eteenpäin, mutta pyydys
ei hievahda, ei liikahda. Satimen hammasrivi, jonka rautahampaat
julmasti purevat hänen lihaansa, on suurilla raudoilla kiinni
aidassa olevassa renkaassa. Hän nuolee vitkaan käpälästä tippuvia
veripisaroita. Sitten näkyy hän, ikäänkuin jättäisi taistelun silleen,
jännittävästä ponnistuksesta uupuneena toisinaan talttuvan, unohtavan
itsensä, nukahtavan tuskiinsa ja väsymykseensä. Toisinaan taas hän
vääntelehtii, ikäänkuin tuhatkertaisten kipujen kiusaamana, vapisten
elämän kauheutta, värisee, vikisee, hyppii, murtaakseen rikki tai
saadakseen auki pihdit, jotka häntä puristavat.
Mutta kaikki on turhaa, ja aika kuluu, ja mies voi saapua.
Lumipeitteisen vuoren takaa päivä pian pilkottaa: sen ilmottaa lähellä
oleva kukko metallisointuisella kiekunallaan, herättäen lehmät, joiden
kellot kilahtavat yön hiljaisuudessa.
Täytyy paeta, paeta mihin hintaan hyvänsä! Ja vielä rajummin pudistaa
hän käpäläänsä, jonka luut ruskivat teräshampaiden pihdissä. Vielä
yksi ponnistus: hän viskautuu kokonaan kyljelleen, ja nyt puljahtavat
murtuneiden luiden irtonaiset kappaleet esille ihosta, ja jälelläoleva
käpäläntynkä on melkein irti. Koko hänen tarmonsa keskittyy tähän
yritykseen; hänen silmänsä, joihin on räiskynyt verta, loistavat
kuin rubiinit, hänen kitansa vaahtoaa, karvat ovat pystyssä ja
tahriintuneet; mutta liharepaleet ja nahka, jotka vielä ovat kiinni
tuossa surmanansassa, pidättävät häntä. Vaara kasvaa, kukot kiekuvat
toisilleen, ja mies voi ilmaantua.
Silloin hyökkää hän äkillisessä tuskansekaisessa pelonpuuskassa,
vapisten pyydyksen hirvittävän puristuksen alaisena, rikkirevityn
käpälänsä kimppuun, ja nopein ottein silpoo, viiltää, ruhjoo, leikkaa
hampaillaan veristä ja vavahtelevaa lihaa. Nyt on työ lopussa! Yksi
lihassyy pidättää vielä: ponnahdus raajoissa, kouristus lihaksissa, ja
hän Suhtautuu irti katkaisten vertavuotavan langanpätkän.
Eipä mies saa häntä käsiinsä.
Ja Kultarinta katosi sumuun tuskan huumaamana, mutta joka tapauksessa
vapaana, eikä luonut edes jäähyväissilmäystä rikkirevittyyn ja
punaiseen käpälätynkäänsä, joka jäi sinne todistamaan hänen
voittamatonta vapaudenrakkauttaan ja elämänhaluaan.