Myyränmättään monikupuisen, multaisen katoksen kattamassa keskisuojassa
heräsi Umpisilmä pitkästä talviunestaan, johon hän oli vaipunut
harhailtuaan pitkät ajat yksin kylmissä käytävissään.
Lämmin hyväili hänen ihoansa, savinen maa oli pehmoista, ja hermoissa
väreilevä ilontunne sai hänen laihtuneen ruumiinsa virkoamaan
puolihorroksista antaen hänen aavistaa, että säännöllinen elämä, joka
oli pitkät ajat ollut keskeytyneenä, oli tämän lämmön kera alkava
uudelleen.
Siitä oli kauan, kun hän turhaan oli tutkinut metsästysalueensa pitkiä
käytäviä. Ainoastaan sangen harvoin oli hän löytänyt vähäpätöisen
saaliin, hyönteisen tai madon, jonka hän heti ahmasi kitaansa, milloin
ei kohdannut voimakasta vastustajaa, jonka kanssa oli taisteltava
ennenkuin sai rauhassa saalistaan nauttia.
Hänen viimeinen suuri ottelunsa oli muistista häipymäisillään: pitkä,
pitkä käärme pakeni sihisten hänen käytäviinsä, ja hän oli tällä
ahtaalla alalla helposti saanut kiinni matelijan, joka ei kovinkaan
nopeasti päässyt eteenpäin. Hän oli tarttunut sitä pyrstöstä kiinni
ja kiipesi sen kylmälle ja pitkän pitkälle selälle. Ennenkuin tuo
toinen oli edes ehtinyt kääntyä, oli hän voimakkailla etukäpälillään
palotellut sen kahdeksi eripitkäksi kappaleeksi, huolimatta elävän
hurjista, ruoskantapaisista kiemurteluista.
Tämän voittosaaliin hienonmakuinen ja rasvainen liha ravitsi hänet
pitkäksi aikaa. Sitten seurasi pitkiä unia; sitten oli hänen
ravintonaan pienet pakkasta pakoilevat hyönteiset, sammakot ja rotat;
sitten ei mitään.
Siitä lähtien alkoivat unet kestää kauemmin, saaliinhaku ei ottanut
päättyäkseen, ja kun pikku myyrä vihdoin huomasi käytävissään syntyneen
vieremiä, ei hän enää siekaillut, tuntiessaan ponnistukset turhiksi,
vaan läksi kulettamaan keskikäytävään multaa tiensä tukkeeksi.
Mutta nyt, kun veres lämpö sai hänen karvansa kiiltämään, tunsi
Umpisilmä ympärillään kemiallisten ainevaihdosten ihmetöiden, juurien
hengityksen ja liikkeessä olevien nesteiden värisyttävästi itseensä
vaikuttavan.
Käytävien korjaustyö piti vireillä hänen elpynyttä toimintahaluansa.
Yläpuolella riippui pitkiä, valkoisia juuria kuin pystysuoraan
pingotettuja köysiä, toisia pisti alhaalta esiin, joka päivä
työntyi uusia näkyviin. Ja hän kulki alati kuin ahkera työmies,
kuin metsänvartija, joka kevään tullen karsii metsänrajat selviksi,
katkomassa etukäpälillään, noilla tuhoisilla pikku sahoilla, tätä
paisuvaa, vaaleaa juuriverkkoa.
Hänen asuntonsa lämpö lisääntyi asteittain, ja yhä voimakkaampana tunsi
Umpisilmä elämän ympärillään virtaavan. Päihdyttävien nesteiden tuoksu
huumasi hänet kuin nuori viini, synnyttäen painostavan juopumustilan,
sata kertaa valtavamman sitä, joka kevätpäivinä, hentojen silmikkojen
puihin puhjetessa, saa kiimaiset hirvet lemmenkuumeessa kiljumaan.
Hyönteisiä ilmestyi uudelleen; madot, jotka olivat kulkeneet syvimmä
kasvikerroksiin ja nyt jälleen matelivat tuoresta vehreyttä kohti,
eksyivät hänen käytäviinsä, ja Umpisilmä ahmi suuhunsa kaikki mitä
retkeilyllään sattui löytämään, siten korvatakseen talven pitkät
paastot.
Nyt oli yltäkylläisten juhla-ateriain, alituisten pitojen aikaa.
Nyt hänen rauenneet voimansa palasivat uudelleen, hänen elimistönsä
kehittyi nopeasti. Kuohuvat, päihdyttävät nesteet kiihdyttivät
kilpaa yltäkylläisen ravinnon kera koko hänen olentonsa kuumeiseen
haltioitumistilaan, joka eläinten elämässä aina käy suurten käänteiden
edellä.
Hänen aikansa kului saaliinajoon ja nukkumiseen, ja hänen unensa
yltyivät aina edellistään levottomammiksi.
Tänään oli hän saalista hakiessaan huolellisesti karsinut
mutkittelevat, holvimaiset käytävänsä puhtaiksi juolaheinien
silkeistä juurista. Hän kulki jälleen keskikäytävään, ja siellä
hän vaipui kuopitulle mullalle keskelle savisia pylväikköjä kuin
valtaistuinkatoksen alle uinumaan sitä eläinten puoliunta, jota
vaanii epämääräinen pelko tai jonka rauhaa salaa jäytää aavistus
onnettomuudesta tai tyydyttämätön tarve.
* * * * *
Hän nukkuu. Hänen sametinhienot kylkensä vavahtavat äkkiä rajusti.
Mikähän painajainen ahdistaa tuota pientä eläintä? Loriseeko tulvavesi
käytävissä ja tunkeeko se siihen sokkeloon, jossa hän lepää? Onko
hänellä edessä jättiläistaistelu sihisevää käärmettä vastaan, pettääkö
hänen tarmonsa ja joutuuko hän vapisten vihollisen haltuun?
Ei, tämä on maanalaista, melkein kuulumatonta raapimista, kuin outoa
gong'in [gong on sointuva metallilaatta, johon lyödään rumpukapulan
tapaisella puikolla] ääntä. Se täyttää hänen mielensä kauhunmuistoilla
ja saa siinä syntymään entisen mielettömän, jo vaimentuneen
pelontunteen. Vapisten kääntyy hän ympäri.
Tulvan uhkaamana vuorikaivoksessa hyökkäävät työmiehet, kuullessaan
hälyytyshuudon "pelastukoon ken voi" mielettöminä, sekasortoisissa
laumoissa pelastusta kohti. Samoin sai pikku myyrän levottomassa,
kauhunmuistojen täyttämässä ja itsetiedotonta elinvoimaa uhkuvassa
olennossa tuo kamala vaara: koiras tulee! hälyytyshuudon voimalla
kaiken tarmon kiteytymään yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, puistattaen
voimakkaasti pientä olentoa. Koiras!
Koiras, jonka hyväily kirvelee kuin haava, jonka syleily on kidutusta,
jonka odotus on tuskaa! Koiras, joka raiskaa niinkuin murhamies tappaa,
koiras, jolle hän on jo antautunut ja jota pitää paeta, paeta kuin
kuolemaa!
Hän kuuntelee. Se se on, epäilemättä; ääni on varmasti sen käpälien,
jotka tonkivat, kaivavat ja lähenevät.
Siellä on koiras tai useampia koiraita, sillä ehkäpä etempänä,
joissakin metsän maanalaisissa sokkeloissa, mihin hänen aistimuksensa
ei ulotu, on vielä toisia tulossa häntä kohti, ja niiden hirveän
tuskalliseen hääsyleilyyn täytyy alistua.
Pakoon! pakoon! Mutta mihin? Valo on kuolemaa. Pikku myyrä muistaa,
että hän päätti eräänä iltana viime vuonna lähteä hehkuvan kuumista
käytävistään ja kiivetä kasteen kostuttamien, tuoretuoksuisten
heinäniitosten sekaan etsimään apua kärsimyksiinsä.
Mutkaisen käytävän suussa, jossa hänen eteensä ilmaantui suuren
punaisen auringon valaisema avara iltamaisema, sulkeutuivat hänen
heikot, valon sokaisemat silmäparkansa äkkiä, ja hän jäi siihen
pitkäksi aikaa puolikuolleena, umpisokeana.
Kun hämärä hyväätekevänä kostutti hänen pimeyteen tottuneita
silmiänsä, ja kun hän pääsi takaisin maanalaiseen asuntoonsa, lupasi
hän itselleen lujasti, ettei enää koskaan lähtisi seikkailemaan oman
maailmansa ulkopuolelle tuohon silmiä häikäisevään ja tuhontuottavaan
maailmaan, josta lakkaamatta, ikäänkuin uhmaillen, putkahtaa esiin
vaaleita köysiä, jotka uhkaavat pilata hyvän järjestyksen hänen
metsästysalueillansa.
Mutta tuolla on vihollinen, joka lähestyy! Ääni käy selvemmäksi!
Pakoon! pakoon!
Ja kuumeisella kiireellä kaivaa hänkin uuden käytävän, mutkaisen,
salaperäisen, eksyttävän, monikujaisen. Täytyy tehdä sellainen
läpipääsemätön sekasokkelo, johon sisäänmurtaja eksyy! Voi, jospa tuon
voisi muurata kiinni kivien väliin! Ja hänen etukäpälänsä tonkivat,
kaivavat, iskevät; takakäpälät viskovat multaa; pieni herkkäliikkeinen
kuono värisee kuumeesta ja pelosta. Käytävä pitenee. Mutta tulija!
Missä hän on?
Pikku myyrä palaa keskikäytävään ja kuuntelee. Koiras lähenee.
Multaseinä liikahtaa; kuuluu jokin terävä, kalskahtava ääni. Ja äänen
vangitsemana jää Umpisilmä paikalleen ällistyneenä kuuntelemaan. Mitä
käytävää pitkin pakenisi? Saviseinä liikahtaa enemmän; hän vapisee;
pieniä multapaloja irtaantuu kuin lohkoisi muurinmurtaja väliseinää,
ja yhtäkkiä ilmestyy vihollinen, viimeisen lohkareen vieriessä, kuono
mullassa, karvat liassa, samalla kun Umpisilmä vaistomaisesti syöksyy
lähimpään käytävään ja katoo pimeyteen.
* * * * *
Ällistynyt tulokas ei hetkiseen hievahda paikoiltaan, mutta alkaa
sitten, jonkunlaisen hääkiemailuhalun vallassa, ravistaa päältään
multapalasia, joilla hän on itsensä tahrinut.
Sitten hän rupeaa kuuntelemaan, ja haistelee yhä vielä likaisella
ja himosta värisevällä kuonollaan käytävien suuta; syöksyy sitten,
päästäen kidastaan voitonhuudon, käheän ja vinkuvan kuin kuristettavan
linnun, naaraan jälkeen, joka epätoivoisen vauhdilla kiitää
edestakaisin synkissä, sokkeloisissa käytävissä.
Mutta koiras kulkee hänen perässään, onpa usein hipaisemaisillaan
pakenevaa, jonka sukupuolinen tuoksu yllyttää hänen tarmoansa ja
kiihottaa hänen himoansa.
Jo kymmenen kertaa ovat he käyneet keskimmäisessä komerossa savisen
mättäänkuvun alla, joiden tukipylväitä he ohikulkiessaan ovat
survaisseet rikki, juostessaan tätä lemmen ja kidutuksen kilpajuoksua.
Umpisilmä ei enää tunne eikä näe mitään; hän kuulee aivan kintereillään
pyövelin kutsumahuudot ja huomaa pienten, väsyneiden käpäliensä
vapisevan.
Tuossa se on. Se lähestyy. Umpisilmä tuntee sen takaa-ajoon jännitetyn
ruumiin kyhäyksen. Se on hänen takanaan; se saa hänet kiinni! Oi!
täytyy kääntyä päin ja tehdä vastakynttä! Hän pääsee käytävään ja
survaisee äkkiä vihollista teräväkyntisillä käpälillään. Hurja
yhteentörmäys! Eräs multatuki sortuu, ja Umpisilmä, joka on sen
kääntyessään kaatanut, vierii multamurujen sekaan.
Yhdellä hyppäyksellä on koiras hänen kimpussaan; se tarttuu häneen
kiinni; se puristaa pienten hampaittensa väliin hänen hiestä kostean
niskansa. Ja hänen päästäessään epätoivon huudahduksia, joita
maanalainen kaiku kertaa, tyydyttää koiras sukupuolisen himonsa,
jonka uhriksi jokainen hänen kaltaisensa joutuu, kun nesteiden puuhun
virtaillessa kiimaisten koirasten kuumeinen veri sitä vaatii, ja jonka
kautta tuskallisen äitiyden ylevä luomistyö ijäti jatkuu.