Joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä oli yhtä pitkää hämärää.
Aurinkoa ei näkynyt; ainoastaan puolipäivän tienoossa olivat pitkät,
lyijynharmaat pilvenkaistat osottaneet sen kulkua taivaanrannalla
mustien pilvien takana, jotka levittivät synkän katoksensa aution ja
kolkon seudun ylitse.
Tuontuostakin kuului hätäilevä korpin rääyntä tai harakan nauru
pihlajasta, jonka viimeiset punaiset marjat olivat loppumaisillaan.
Nämä äänet häiritsivät tuokioittain hiljaisuutta ja siinä kaikki.
Ainoastaan uinuksissa oleva kylä, jonka yläpuolella liikkumattomat
savupilvet riippuivat kolkon peitteen tavoin, ikäänkuin näiden
olkikattoisten asuntojen kuumeisena hengityksenä, oli yksinään
näyttänyt muita elonmerkkejä aamunkoitteessa ja hämärän tullen. Silloin
syöksyi likaantunut karja navettain ovista iloisessa innossa määräajoin
ammuen ja juottopaikkaa kohti rynnistäen.
Ja kumminkin oli koko kylänväki valveilla ja liikkeessä: olihan
juhla-aatto. Vanhoissa romaanilaiskeittiöissä, missä lieden
karkeatekoinen tukipylväs ja savustanut, puoliympyrän muotoinen kaareva
katos tukivat kahta laajaa lavaa, jossa palvattiin silavaviipaleita ja
kinkkuja suloisessa katajantuoksussa, siellä oli tavallista vilkkaampaa
liikettä.
Jouluaaton viettoa ja huomispäivän juhlaa varten olivat emännät
leiponeet ja paistaneet kaksi uunillista leipiä ja vehnäsiä, joiden
lämmin tuoksu täytti koko talon. Unohtaen leikkinsä ja riitansa olivat
lapset riemuhuudahduksin katselleet kaikkia valmistuksia ja meluten
lukeneet näitä herkkuja, odottaen kärsimättömästi sitä ikävöityä
hetkeä, jolloin niistä saisivat nauttia. Ja paljon oli uunista tullut
esille hyvää: oli luumuja, joita siellä oli kuivattu ristikoilla
leipien paistuttua, oli marenkeja, joille oli ripoteltu monenvärisiä
pikkumakeisia, ja kellarissa säilytettyjä omenia, jotka levittivät
hienoa, eetterimäistä tuoksua.
Illallinen oli ollut yltäkylläinen, hilpeä mieliala oli vallinnut
aterialla, ja tavanmukaisesti oli koko iloinen talonväki mennyt
kirkkoon jumalanpalvelukseen, keltaisten lyhtyjen liehuessa yön
pimeydessä, ja tullut sieltä takaisin kotia, missä kokoontuivat
lämpimään kakluunihuoneeseen viettämään jouluaattojuhlaa.
Oli syöty ja juotu, oli laulettu ja naurettu, ja isoäiti oli alkanut,
kuten ainakin, vapisevalla, hiukan salaperäisellä ja ikäänkuin kaukaa
kajaavalla äänellään perinnäistarinan:
"Se mitä kerron, tapahtui pitkiä, pitkiä aikoja sitten, kerran
keskiyöllä jumalanpalveluksen jälkeen, jolloin maa, jota nyt
viljelemme, kuului kokonaan ylhäisille herroille ja meidän
isovanhempaimme isovanhemmat olivat heidän palvelijoinaan.
"Ennen jumalanpalvelusta tuli eräs mies, jota ei kukaan ollut
milloinkaan nähnyt, tapaamaan sen linnan kreiviä, jonka rauniot te
tunnette. Hän kertoi, että sudenluolan perällä oli nähty metsäsikoja
ja että nyt, kun oli kirkas kuunvalo, voitaisiin niitä helposti
pyydystää. Intohimoinen metsästäjä kun oli, käski kreivi, unohtaen
velvollisuutensa, heti valjastaa hevoset itselleen ja palvelijoilleen
ja ottaa koirat mukaan. Mutta hänen hurskas vaimonsa itki ja rukoili
häntä niin kauan, kunnes hän vihdoin suostui kirkonkellojen kaikuessa
lähtemään kirkkoon, missä hän istuutui punaiseen, kullatulla
valtaistuinkatoksella varustettuun nojatuoliin, joka siellä oli heille
varattu.
"Virrenveisuu oli jo alkanut, mutta katumusta ilmaiseva ryppy näkyi
kreivin otsalla, kun tuo outo, salaperäinen vieras astui kirkkoon
ristinmerkkiä tekemättä, tuli uudelleen tapaamaan kreiviä ja puhui
hiljaa hänen korvaansa.
"Miesparka ei enää kyennyt vastustamaan mielitekoaan, vaan lähti,
huolimatta vaimonsa rukoilevista katseista, palvelijat mukanaan. Pian
kuului etäältä jahtikoiraparven haukuntaa ja koko jumalanpalveluksen
ajan kuului kuin herjauksena ulvonnan säestämä otuksenjahti. Ja
kaikilla oli kyyneleet silmissä, ja kaikki rukoilivat hartaasti.
"Tätä kesti koko yön, sitten äkkiä kävi kaikki hiljaiseksi. Mutta
armollista herraa ei enää näkynyt linnassa; hän katosi jäljettömiin
kirottuine koiraparvineen ja palvelijoineen, ja hän saa helvetissä
kalliisti maksaa tuon kirkonhäväistyksen. Siksi Jumala on tuominnut
hänen joka sadas vuosi jouluyönä metsästämään koirineen läpi yön.
Onneton kreivitär kuoli luostarissa; ja tuota tuntematonta miestä,
joka oli vietellyt hänen puolisonsa mukaansa, häntä ei kukaan enää
milloinkaan nähnyt, ja jokainen tietysti ajatteli, että se oli itse
paholainen.
"Meidän äitimme ei kuullut tuota metsästystä, mutta hänen isoäitinsä
kuuli sen. Silloin oli ilta, kuten nytkin, kolkko keskiyön hetki,
ja..."
Samassa kuului kaamea ulvonta, surullisen pitkä kuolon-ulvonta,
joka kulki kuin kauhunhuuto läpi kylän, ja tähän vastasivat
heti kaikki kylän ja ympäristön talojen koirat kuin johonkin
taikamerkkiin kolkolla ja pitkällä ulvonnalla. Tuo melu paisui
uhkaavaksi ja häipyi kuin nyyhkytys. Juuri kun se oli loppunut,
alkoi se uudelleen — tai oikeammin: se ei loppunutkaan, se hiljeni
tuskallisissa sävelvaihteluissa ja jatkui pöyristyttävänä, epätoivoisen
yksitoikkoisessa tahdissa.
"Rukoilkaamme, lapseni", sanoi vanhus, "rukoilkaamme kreivin sielun
puolesta!"
Kaikki kylän asukkaat olivat valveilla. Miehet olivat ottaneet seinältä
naulasta vanhan pyssyn, jonka piippua he huolellisesti tarkastelivat,
ja heidän hämmästyneissä kasvonilmeissään, joihin järkeilevä ajanhenki
ehkä jo oli leimansa painanut, näkyi merkkiä entisen taikauskon
kauhuista.
Naiset ja lapset kokoontuivat ääneti lieden ympärille, etsien sen
valossa ja lämpimässä turvaa tuntematonta vaaraa vastaan, jonka he
luulivat olevan uhkaamassa. Mutta enemmän kuin kukaan muu, koki Simppa
tänä yönä pelon kauhua.
Tuon vanhan salametsästäjän oven edessä, miehen, joka ei pelännyt
Jumalaa eikä perkelettä, oli ensimäinen ulvonta alkanut. Sieltäpitäen
tämän suuren, kolkon näytelmän pääosan esittäjä johti näkymätöntä
jahtikoiraparvea. Simppa oli työntänyt oven kohdalle suuren tammisen
astiakaapin, jonka takana Pyry, häntä koipien välissä, karvat pystyssä,
ulvoi epätoivoisena. Koko yön valvoi Simppa, ladattu pyssy kädessä,
valmiina laukaisemaan. Tuntia ennen aamunkoittoa kolkko ulvonta vaikeni.
Päivänvalon ja hiljaisuuden rauhottamana nosti salametsästäjä
paikoilleen raskaan huonekalun, joka sulki hänen asuntonsa
sisäänkäytävän, ja avasi varovaisesti oven ra'olleen.
Katse tylsänä, raajat kuolon jäykistäminä ja pakkasen palelluttamina,
iho puoleksi paljaana, makasi siinä hänen edessään Mikko Repolainen
kuolleena, hyppyyn kyyristyneen kissan asennossa, luurangoksi
laihtuneena, kohtalokas kulkunen kaulassaan.
Pyry meni sitä pelokkaana haistelemaan ja vetäytyi puhisten sen luota
takaisin.
Ajatukset sekavina, polvet herpautuneina, palasi Simppa huoneeseensa,
otti lapion ja säkin, johon pisti onnettoman uhrinsa ruumiin ja lähti
metsään, koira mukanaan.
Hän kaivoi siellä lumeen syvän kuopan, laski siihen ketun ruumiin, ja
loi sen huolellisesti umpeen.
Ja hän palasi sieltä kotiinsa selkä kumarassa, katse arkana ja
pelokkaana. Vaan Pyry, jolla ei kuten isännällään ollut aihetta
vakaviin mietteihin, laski ennen lähtöä käpälänsä ylenkatseellisen ja
järkevän tyynen näköisenä sille harmaalle lumen- ja mullansekaiselle
kummulle, jonka alla Mikko Repolainen nukkui viimeistä untansa.