Talvi tuli äkkiä, niinkuin usein sattuu vuoristossa, heti lokakuun
loppu- ja marraskuun alkupäivien kylmien vihmasateiden jälkeen.
Joitakin punaisia marjoja näkyi vielä kiiltävän pensasaitojen
marjapensaissa, joitakin sinipunervia oratuomen marjoja, joiden kuoren
ensimäinen halla oli käpertänyt kokoon, riippui vielä varsissa,
sittenkun pakkanen oli karistanut pois kolme neljäsosaa. Sitten putosi
eräänä kauniina aamuna, jolloin tuuli tuntui rauenneen, ensimäinen lumi
kuin varkain, pehmeänä, leppeänä, ääneti, tuulen tuntumatta, kestävän
rauhallisena kuin kunnon työmies, jota ei mikään pidätä, ei mikään
hoputa, ja joka tietää, että hänellä on hyvää aikaa.
Kaksi päivää ja kaksi yötä satoi herkeämättä lunta, joka pyyhkäisi
kukkulat sileiksi, täytti laaksot, tasotti kaikki möyheän peitteensä
alle, jota ei mikään voinut nostaa pois. Ja koko aikana, minkä lunta
satoi, ei metsän eläimistä eikä talvilinnuista yksikään hievahtanut
huolellisesti valitsemaltaan tyyssijalta.
Mikko Repolainen (hän vältti nykyään luolia) oli kuten muutkin,
kyyristyneenä tiheän pähkinäpuuryhmän alimpien oksien suojaan,
hautautunut käärinliinaan, joka itsestään laskostui hänen ympärilleen
ja muodosti hänen kokoonkyyristyneen ruumiinsa mukaisen ahtaan asunnon,
sievän ja ohutseinäisen vankikopin, jonka hauraat seinät hän kyllä
hetken tullen osaisi särkeä. Tässä vankilassa oli hänen lämmin, sillä
hänen turkkinsa oli tiheä, ja holvinmuotoinen lumikerros, joka peitti
hänen köyryisen selkänsä, suojeli häntä kerrassaan kylmältä ulkoilmalta.
Kun hän arveli lumisateen tauonneen, raivasi hän itselleen keskipäivän
aikaan kapean uloskäytävän ja lähti etsimään jokapäiväistä ravintoa
huolellisesti välttäen sen lumiluolan särkemistä, jonka luonto oli
hänen ruumiinsa mukaiseksi muovaillut.
Oli taas käsissä huonot ajat. Mikko Repolainen tunsi sen hyvin ja
sitä selvemmin, kun tuo riivattu kulkunen, jota hänen pakosta täytyi
joka askeleella heläyttää, saattoi hänet metsästysretkillä, etenkin
jänisjahdissa, auttamattomasti alakynteen.
Hän tiesi kyllä, että jos jänis loikkasi hänen edellään, joutui se
auttamattomasti hänen kynsiinsä, sillä pehmeän lumen aikana eivät nuo
onnettomat pitkäkorvat kykene nopeudessa kilpailemaan kettujen ja
koirien kanssa. Mutta ne eivät ole lainkaan tästä huonommuudestaan
tietämättömiä, ja heti kun kuuluu kulkusen täi askeleen outo ääni, ovat
ne kyllin varovaisia pysytelläkseen liikkeellä tarpeellisen välimatkan
päässä. Kettu on siis niiden mielestä enemmän kuin epäluuloa herättävä.
Silloin alkoi hän uudelleen retkeillä metsissä loppumattomiin, kuopi
pitkät ajat metsäomenapuiden juurella, kokoili kärsivällisesti
lumitaakkansa varistaneista pensaista jälellejääneitä tähteitä, jotka
vain puoleksi ravitsivat hänen liiankin usein tyhjän vatsansa.
Hän vietti jälleen päiviä ilman ravintoa, piti jänisten kulkupaikoilla
vahtia ja väijyi varovaisena kylän ja talojen lähistöillä, mielessään
se epämääräinen toive, että saisi siepatuksi jonkun siipiotuksen tai
kuristetuksi kuoliaaksi jonkun kissan.
Ja tällaista kesti aina joulukuun alkupäiville saakka.
Mutta siitälähtien lisääntyi kylmyys kaksinverroin. Purevat pohjatuulet
alkoivat puhaltaa ja lumi, joka pakkasen käsissä oli muodostunut hienon
hienoiksi kristallihelyiksi, tunkihe kaikkialle, täyttäen syvimmätkin
laaksot, imeytyen tiheimpiinkin sokkeloihin ja muodostaen oikeita
valkoisia särkkiä, nietoksia, jotka tuulen ajamina herkästi siirtyivät
paikoiltaan.
Hänen pesänsä pysyi kuitenkin vahingoittumatonna; olipa se
lujettunutkin, ja hän viihtyi siellä entistä paremmin, sillä hänen
ruumiinsa lämpö oli ylt'ympäri sulattanut hänelle lumesta leppoisen
vuoteen, joka sitten pakkasen jäädyttämänä muodosti jonkinlaisen
kovemman pinnan, jääholvin, joka helposti kannatti muutoin vaihtelevaa
lumenpainoa hänen yläpuolellaan.
Kaikki pensaat olivat tyyten paljaat, linnut liikuskelivat kylien
lähistöillä, jänikset olivat näkymättömissä. Ei ollut enää mitään,
ei mitään, ja miettiväisenä, epäröiden, mielessä vielä entinen
seikkailunsa, alkoi kettu uudelleen kulkuesensa turvin käyttää
hyväkseen kotieläinten luottamusta.
Mutta siinä hänellä oli huono onni. Joka yö hiipi hän huomiota
herättämättä asuntojen lähelle, karkottaen pois toiset nälkäiset ketut,
jotka siellä jo maleksivat eivätkä olleet hänen laillaan odottaneet,
kunnes äärimmäinen nälkä heidät pakotti haeskelemaan satunnaista
syötävää.
Mutta ei yksikään eläin aikonutkaan lähteä navetan lämpimiltä pahnoilta
eikä lieden ääreltä, missä kissat viluisina istua kyyröttivät
kivikiukaalla tai lämpimällä pankolla, milloin eivät olleet
vilja-aitoissa tai asuinhuoneiden sillanra'oista väijymässä laihoja
hiiriä, jotka, nälissään nekin, uudelleen olivat tulleet asustamaan
taloihin.
Aika-ajoin jahtikoiran vihainen haukunta muistutti hänelle, että hän
oli joutunut liian lähelle, että hänestä oli saatu vihiä ja että hänen
piti kiireimmiten luikkia tiehensä. Ei hän koskaan tuonut näiltä
öisiltä retkiltään mitään mukanaan. Ei ollut näkynyt edes raatoja,
joita ennen oli usein löytänyt ja niillä tyydyttänyt nälkäistä vatsaa;
pahimmassakin tapauksessa niistä saattoi, pitkiä väliaikoja pitäen,
käydä sieppaamassa palan ja heti pötkiä pakoon; kylän eläimet välttivät
itsepäisesti tuhoaan. Mikko Repolainen kuleksi kaikesta huolimatta
talojen lähistöllä. Kumminkin vältti hän huolellisesti Simpan asuntoa,
ja vaikka ajatukset olivat sekaisin ja vatsa tyhjänä, livisti hän
nopeammin tiehensä sinä yönä, jolloin kuuli Pyryn äänen vastaavan
jonkun metsästystoverin nalkutukseen — merkki siitä, että metsän asukas
oli lähellä.
Mutta ketulla ei vieläkään ollut mitään syötävää, ja päivät kuluivat
eikä pakkanen hellittänyt, ja entistä ankarampi nälkä uuvutti ja kalvoi
metsän eläjiä.
Ja Mikko Repolainen oli nyt laihtunut pelkäksi luurangoksi, oli käynyt
surkeamman näköiseksi kuin taannoisen vankeutensa jälkeen. Hän oli
enää vain varjo entisestään, kuumeen kuluttama, ja vaappui kuoleman
ja hulluudenhan välillä. Hän oli saanut tavakseen kuljeksia kylän
ympäristöllä, jonne hän huomaamatta hiipi aina määrätyllä hetkellä,
tietämättä miksi. Ei hän väitellyt enää koiria, eipä edes Simpan
asuntoa, ei toivonut mitään löytävänsä, eipä edes hakenutkaan mitään
syötävää. Kaulassa kilisevä kulkunen oli hänet vähitellen tappanut. Hän
oli nyt valmis viimeiseen ja äärimmäiseen koetukseen.