VIII.

Talvi tuli äkkiä, niinkuin usein sattuu vuoristossa, heti lokakuun

loppu- ja marraskuun alkupäivien kylmien vihmasateiden jälkeen.

Joitakin punaisia marjoja näkyi vielä kiiltävän pensasaitojen

marjapensaissa, joitakin sinipunervia oratuomen marjoja, joiden kuoren

ensimäinen halla oli käpertänyt kokoon, riippui vielä varsissa,

sittenkun pakkanen oli karistanut pois kolme neljäsosaa. Sitten putosi

eräänä kauniina aamuna, jolloin tuuli tuntui rauenneen, ensimäinen lumi

kuin varkain, pehmeänä, leppeänä, ääneti, tuulen tuntumatta, kestävän

rauhallisena kuin kunnon työmies, jota ei mikään pidätä, ei mikään

hoputa, ja joka tietää, että hänellä on hyvää aikaa.

Kaksi päivää ja kaksi yötä satoi herkeämättä lunta, joka pyyhkäisi

kukkulat sileiksi, täytti laaksot, tasotti kaikki möyheän peitteensä

alle, jota ei mikään voinut nostaa pois. Ja koko aikana, minkä lunta

satoi, ei metsän eläimistä eikä talvilinnuista yksikään hievahtanut

huolellisesti valitsemaltaan tyyssijalta.

Mikko Repolainen (hän vältti nykyään luolia) oli kuten muutkin,

kyyristyneenä tiheän pähkinäpuuryhmän alimpien oksien suojaan,

hautautunut käärinliinaan, joka itsestään laskostui hänen ympärilleen

ja muodosti hänen kokoonkyyristyneen ruumiinsa mukaisen ahtaan asunnon,

sievän ja ohutseinäisen vankikopin, jonka hauraat seinät hän kyllä

hetken tullen osaisi särkeä. Tässä vankilassa oli hänen lämmin, sillä

hänen turkkinsa oli tiheä, ja holvinmuotoinen lumikerros, joka peitti

hänen köyryisen selkänsä, suojeli häntä kerrassaan kylmältä ulkoilmalta.

Kun hän arveli lumisateen tauonneen, raivasi hän itselleen keskipäivän

aikaan kapean uloskäytävän ja lähti etsimään jokapäiväistä ravintoa

huolellisesti välttäen sen lumiluolan särkemistä, jonka luonto oli

hänen ruumiinsa mukaiseksi muovaillut.

Oli taas käsissä huonot ajat. Mikko Repolainen tunsi sen hyvin ja

sitä selvemmin, kun tuo riivattu kulkunen, jota hänen pakosta täytyi

joka askeleella heläyttää, saattoi hänet metsästysretkillä, etenkin

jänisjahdissa, auttamattomasti alakynteen.

Hän tiesi kyllä, että jos jänis loikkasi hänen edellään, joutui se

auttamattomasti hänen kynsiinsä, sillä pehmeän lumen aikana eivät nuo

onnettomat pitkäkorvat kykene nopeudessa kilpailemaan kettujen ja

koirien kanssa. Mutta ne eivät ole lainkaan tästä huonommuudestaan

tietämättömiä, ja heti kun kuuluu kulkusen täi askeleen outo ääni, ovat

ne kyllin varovaisia pysytelläkseen liikkeellä tarpeellisen välimatkan

päässä. Kettu on siis niiden mielestä enemmän kuin epäluuloa herättävä.

Silloin alkoi hän uudelleen retkeillä metsissä loppumattomiin, kuopi

pitkät ajat metsäomenapuiden juurella, kokoili kärsivällisesti

lumitaakkansa varistaneista pensaista jälellejääneitä tähteitä, jotka

vain puoleksi ravitsivat hänen liiankin usein tyhjän vatsansa.

Hän vietti jälleen päiviä ilman ravintoa, piti jänisten kulkupaikoilla

vahtia ja väijyi varovaisena kylän ja talojen lähistöillä, mielessään

se epämääräinen toive, että saisi siepatuksi jonkun siipiotuksen tai

kuristetuksi kuoliaaksi jonkun kissan.

Ja tällaista kesti aina joulukuun alkupäiville saakka.

Mutta siitälähtien lisääntyi kylmyys kaksinverroin. Purevat pohjatuulet

alkoivat puhaltaa ja lumi, joka pakkasen käsissä oli muodostunut hienon

hienoiksi kristallihelyiksi, tunkihe kaikkialle, täyttäen syvimmätkin

laaksot, imeytyen tiheimpiinkin sokkeloihin ja muodostaen oikeita

valkoisia särkkiä, nietoksia, jotka tuulen ajamina herkästi siirtyivät

paikoiltaan.

Hänen pesänsä pysyi kuitenkin vahingoittumatonna; olipa se

lujettunutkin, ja hän viihtyi siellä entistä paremmin, sillä hänen

ruumiinsa lämpö oli ylt'ympäri sulattanut hänelle lumesta leppoisen

vuoteen, joka sitten pakkasen jäädyttämänä muodosti jonkinlaisen

kovemman pinnan, jääholvin, joka helposti kannatti muutoin vaihtelevaa

lumenpainoa hänen yläpuolellaan.

Kaikki pensaat olivat tyyten paljaat, linnut liikuskelivat kylien

lähistöillä, jänikset olivat näkymättömissä. Ei ollut enää mitään,

ei mitään, ja miettiväisenä, epäröiden, mielessä vielä entinen

seikkailunsa, alkoi kettu uudelleen kulkuesensa turvin käyttää

hyväkseen kotieläinten luottamusta.

Mutta siinä hänellä oli huono onni. Joka yö hiipi hän huomiota

herättämättä asuntojen lähelle, karkottaen pois toiset nälkäiset ketut,

jotka siellä jo maleksivat eivätkä olleet hänen laillaan odottaneet,

kunnes äärimmäinen nälkä heidät pakotti haeskelemaan satunnaista

syötävää.

Mutta ei yksikään eläin aikonutkaan lähteä navetan lämpimiltä pahnoilta

eikä lieden ääreltä, missä kissat viluisina istua kyyröttivät

kivikiukaalla tai lämpimällä pankolla, milloin eivät olleet

vilja-aitoissa tai asuinhuoneiden sillanra'oista väijymässä laihoja

hiiriä, jotka, nälissään nekin, uudelleen olivat tulleet asustamaan

taloihin.

Aika-ajoin jahtikoiran vihainen haukunta muistutti hänelle, että hän

oli joutunut liian lähelle, että hänestä oli saatu vihiä ja että hänen

piti kiireimmiten luikkia tiehensä. Ei hän koskaan tuonut näiltä

öisiltä retkiltään mitään mukanaan. Ei ollut näkynyt edes raatoja,

joita ennen oli usein löytänyt ja niillä tyydyttänyt nälkäistä vatsaa;

pahimmassakin tapauksessa niistä saattoi, pitkiä väliaikoja pitäen,

käydä sieppaamassa palan ja heti pötkiä pakoon; kylän eläimet välttivät

itsepäisesti tuhoaan. Mikko Repolainen kuleksi kaikesta huolimatta

talojen lähistöllä. Kumminkin vältti hän huolellisesti Simpan asuntoa,

ja vaikka ajatukset olivat sekaisin ja vatsa tyhjänä, livisti hän

nopeammin tiehensä sinä yönä, jolloin kuuli Pyryn äänen vastaavan

jonkun metsästystoverin nalkutukseen — merkki siitä, että metsän asukas

oli lähellä.

Mutta ketulla ei vieläkään ollut mitään syötävää, ja päivät kuluivat

eikä pakkanen hellittänyt, ja entistä ankarampi nälkä uuvutti ja kalvoi

metsän eläjiä.

Ja Mikko Repolainen oli nyt laihtunut pelkäksi luurangoksi, oli käynyt

surkeamman näköiseksi kuin taannoisen vankeutensa jälkeen. Hän oli

enää vain varjo entisestään, kuumeen kuluttama, ja vaappui kuoleman

ja hulluudenhan välillä. Hän oli saanut tavakseen kuljeksia kylän

ympäristöllä, jonne hän huomaamatta hiipi aina määrätyllä hetkellä,

tietämättä miksi. Ei hän väitellyt enää koiria, eipä edes Simpan

asuntoa, ei toivonut mitään löytävänsä, eipä edes hakenutkaan mitään

syötävää. Kaulassa kilisevä kulkunen oli hänet vähitellen tappanut. Hän

oli nyt valmis viimeiseen ja äärimmäiseen koetukseen.

Ketun seikkailusta harakan vankeuteen · 第 16 / 24 题