Tuli sitten kiiman aika.
Kiimaisten naaraskettujen jäljillä vainusi Mikko Repolainen
hekumallisia tuoksuja, jotka saivat hänen leukapielensä vavahtelemaan
ja verensä kiehumaan. Koko hänen olentonsa värisi silloin sitä suurta
rohkeutta, jota tarvittiin häätaisteluihin, jotka olivatkin vain häiden
korkein muoto. Ja hän oli näkevinään haavoitettujen, häpeillään olevien
ja voitettujen kilpakosijain edessä hennon naaraan alttiina voittajan
haluille.
Voi noita tappeluita metsien pimennossa, noita hurjia otteluita,
jolloin hampaat iskettiin toisen turkkiin ja veri sai vuotaa, noita
meluisia kaksintaisteluita, joiden päätyttyä voittaja, hänkin
haavoitettuna ja verta vuotavana, nautti voitostaan, sillävälin kun
voitetut, vieläkin uhmailevina, etäämpää näyttivät hampaitaan tai
kiertelivät levottomina ja nurpeilla mielin yhteenliittynyttä paria!
Mikko Repolainen oli noita voimakkaita. Hän oli usein jäänyt
voittajaksi näissä öisissä turnajaisissa ja saavuttamattoman päämäärän
raivostuttamana seurasi hän nyt noita moninkertaisia jälkiä, joissa
kilpakosijain askeleet peittyivät lemmittyjen jalan jälkiin. Mutta
päämäärä häipyi saavuttamattomiin, sillä kirottu kulkunen, joka ilmotti
asiaankuulumattoman olevan lähellä, sai kilpailijat vaaran uhatessa
sopimaan ja rakastavaiset ryhmät pötkimään pakoon.
Ja hän juoksi kaiket yöt, hylkäsi yhdet jäljet lähteäkseen
seuraamaan toisia, mielessään aina se pettävä toivo, että hänen
kutsu-ulvahtelunsa, joita hän lakkaamatta lähetti naaraalle,
riittäisivät estämään tätä pakenemasta lähestyvää kulkusen kilinää.
Hän joutui epätoivoon. Hän ei muistanut enää käydä varastamassa kanoja
eikä juomassa lähteestä. Rakkauskuume uuvutti häntä ja mielettömän
raivon vallassa heittäytyi hän, kuten ensimäisinä vapaina päivinään,
maahan selälleen yrittäen rajuin tempauksin katkaista rautaa, joka
hänen elämässään oli häviämättömänä merkkinä ihmisten julmuudesta.
Turha vaiva.
Eräänä iltana hän kumminkin muutti menettelytapaansa. Hän oli juuri
astunut yli kiimaisen naaraan ihka vereksien jälkien ja päätti, maksoi
mitä maksoi, saada sen kiinni, keskittäen tähän päämäärään kiihkoisen
koiraan täyden tarmon.
Mutta kulkunen oli saatava vaikenemaan. Onnistuakseen siinä päätti hän
kulkea hitaasti ja notkeasti läpi oksien sekasortoisten sokkelojen,
niin että pää ja kaula pysyisivät niin täsmällisen jäykkinä kuin
suinkin. Hän läksi siis naaraan jälille, koko ruumis äärimmäisen
jännittyneenä, jalat koukussa, pää puolittain alasvaipuneena.
Mahdollisimman varovaisesti kulki hän eteenpäin, alistaen vaistomaiset
mielenliikutukset halunsa ja tahtonsa alaisiksi. Kun hänen tielleen
sattui polku tai oja, pakottautui hän kulkemaan hitaasti sen poikki,
vaikkakin jokin hänen olentonsa sisimmässä hänen tietämättään jo
koukisti säärilihaksia, jotta hän yhdellä harppauksella pääsisi sen
poikki tai saisi vaivatta siepatuksi saaliin, jonka nopeata pakoa hänen
silmänsä tahtomattaan seurasivat.
Hän milloin kulki oksien päällitse, milloin mateli pensasryhmien
tyvioksien alitse, toisinaan kynsien kärjille kohoten, väliin taas
painautuen notkeiden polvitaipeiden nojaan. Hän kulki hitaasti,
tuskaisessa jännityksessä, hänen päätään pyörrytti ja sydän löi
rajusti; ja mikäli hän läheni päämäärää, sitä selvemmin tunsi hän
hekumallisen hajun huumaavan aistinsa, ja silloin piti hän silmällä
pienintäkin kaulan liikettä, vähäisintäkin kulkusen värähdystä.
Hän pääsi perille.
Keskellä häikäisevää kuunvaloa tappeli jo kaksi koirasta naaraasta,
joka katseli heitä. Hampaat iskeytyivät vastustajan nahkaan, samalla
kun kuului hillittyä murinaa, kangistuneet käpälät ojentuivat
suonenvedontapaisesti toisen selkää ja raajoja vastaan, veripisaroita
putoeli ja silmät kiiluivat verenhimoisina.
Kiertäen kaaressa kilpakosijoita kuun valaisemalla, ahtaalla,
turvepeitteisellä sysihaudalla, katseli naaras heitä rauhallisena,
silmät puoleksi ummessa, häntä edestakaisin häälyen kuin naisen puvun
laahustin.
Hän osui Mikko Repolaisen eteen, sai hänestä vihiä ja läheni häntä, ja
tämä, rohkaistuna, kiihottuneena, muistamatta että kaula oli pidettävä
jäykkänä, välittämättä noista tappelevista, mitään kuulematta ja mitään
näkemättä, yritteli lemmenkohtauksen alkuhyväilyjä.
Mutta juuri kun hän yritti naaraan päälle kohottaen eturuumista nopein
liikkein, kuului yön hiljaisuudessa kulkusen kilahdus, ja kaikki, sekä
tappelijat että naaras, syöksyivät ikäänkuin näkymättömien jousien
ponnahuttamina pakoon niin tuimaa ja rajua vauhtia, että ennenkuin
Mikko Repolainen ehti nähdäkään heidän katoavan, seisoi hän yksin
tyrmistyneenä kuun valaisemalla autiolla paikalla.
Silloin erakkoparka alkoi purra kuin hillittömän raivon vallassa kuun
valaisemaa nurmea, ja ulvoa, ulvoa epätoivoisesti, antaen ilkeän
kulkusen soida hurjasti, kilistä kylläkseen. Ja sillävälin kuu
irvistellen tanssitti puiden varjoja hänen ympärillään, ja yölinnut,
joiden huomiota tämä outo kohtaus herätti, lentelivät salamyhkäisinä ja
kolkon äänettöminä milloin yhteen, milloin erilleen hänen yllään.
Valkeneva päivä yllätti hänet siinä tilassa, ja vaaroineen, joita se
mukanaan toi, vetosi se ketun itsensäsäilyttämisvaistoon. Nyt, kun
elämänhalu oli uudelleen herännyt hänessä kuten toipuvassa sairaassa
ankaran taudinkäänteen jälkeen, tunsi hän olemassaolon kaikkien
ongelmoiden painavan itseään, ja selvittääkseen ne oikealla ajallaan
kätkeytyi hän aluksi tiheään viidakkoon keskelle metsää, missä hän
vaipui sellaiseen unenhorrokseen, joka on vainotulle ja levottomalle
olennolle ominainen.
Ja näin kului pitkiä päiviä. Metsäelämä, joka niin täydellisesti
vastasi hänen vaistojansa, hymyili hänelle uudelleen. Pitäessään huolta
jokapäiväisestä ravinnostaan hän melkein sai takaisin entisen halunsa
risteillä metsissä ja tyytyi siihen tuskansekaiseen nautintoon, siihen
katkeraan hekumaan, että kuunteli etäältä kuin kadotetun paratiisin
juhlavirttä heimolaistensa elämää, josta öiset jahdit hänelle useita
kertoja muistuttivat.
Elokuun painostava helle pakotti hänen hämärissä kulkemaan teiden
varsilla oleville niityille, missä hän uskoi varmasti tapaavansa
umpisilmäisiä myyriä, jotka maanpinnalta hakivat apua tukahduttavaa
kuumuutta vastaan ja harhailivat keskellä vereksiä ävärniitoksia,
joutuen kuoleman uhriksi ainoastaan sentähden, että olivat lähteneet
liikkeelle alkuperäisiltä olinpaikoiltaan kuivuneen myyränmättään alta.
Siinä oli ketulla taattu avunlähde, sillä vaikkapa hän ei olisi
löytänytkään enää elävinä myyriä, jotka viheliäisinä harhailivat
kaksinkertaisen taakan, turvattomuutensa sekä sen hädän painamana, joka
heidät ajoi pakoon sulatusuunin kuumuutta hehkuvasta maa-asunnostaan,
tiesi hän ne varmasti löytävänsä kuolleina pitkin teiden varsia. Sillä
kun myyrä kerta lähtee sokkeloisesta asunnostaan, ei se sinne palaa
enää milloinkaan, vaan hukkuu ensimäisen ja viimeisen erehdyksensä
uhrina.
Saapuipa sitten hiljalleen hedelmärikkauksineen syksy, joka
olisi tehnyt hänen elämänsä erittäin rauhalliseksi, jolleivät
jahtikoiraparvet, jotka rajua melua pitäen risteilivät joka puolella
hänen asuntoaan, olisi liian paljon hänelle muistuttaneet sekä Simppaa
että Pyryä, sekä hänen vankeuttaan että yksinäisyyttään.
Koska hän oli käynyt tavallistaankin varovaisemmaksi, uskalsi hän nyt
hautaantua kaksikäytäväiseen maakoloon vasta sitten, kun oli taitavia
mutkia tehden haihduttanut jäliltään epäiltävimmätkin vainuavat hurtat.
Kaikesta huolimatta tuntui elämä hänestä huokealta, eikä tuo
hetkenlapsi ajatellut vähintäkään lähestyvää talvea, jonka pikaista ja
tuimaa tuloa ilmaisivat sekä sepelkyyhkyjen ennenaikainen muutto että
hänen turkkinsa äkillinen karvanlähtö.