Ei kukaan osaisi sanoa, kuinka kauan Mikko Repolainen oli tässä
täydellisen uupumuksen tilassa, joka ei ollut enää elämää, mutta
ei vielä kuolemaakaan. Vanhan metsäneläjän elinvoiman täytyi olla
sangen voimakas, kun se vielä niin pitkän paaston ja niin monien
mielenliikutuksien, niin suuren uupumuksen ja niin kovien tuskien
jälkeen herätti hänet horrostilastaan elämään.
Hänen sekaiset mielikuvansa vaihtelivat alinomaa. Syvän, suojelevan
hiljaisuuden häntä ympäröidessä, ja ennenkuin vatsa ehti häntä
liian selvästi muistuttaa tuskallisesta todellisuudesta, herätti
hänet kiusallinen tunne kaulassa: tuo Simpan rautalanka, johon
hänen ajatuksensa kiihkeästi kiintyi ja johon hänen uusi elämänsä
tuntui keskittyvän. — Saattoiko muuten kaksi mielikuvaa mahtua hänen
heikontuneeseen tajuntaansa? Oliko hän hereillään? Nukkuiko hän? Näkikö
hän unta? Hän ei tiennyt sitä. Hänen silmänsä olivat ummessa, hän avasi
ne. Hän avasi ne vitkaan, ruumista liikauttamatta, ja antoi katseensa
kiitää ympärillä olevan rauhallisen maiseman yli; sitten käänsi hän
päätään harkitun hitaasti, yhtä hitaasti kuin hän ennen iltaisin
kyyristyi, tarkan hajuaistinsa ohjaamana, peltopyyparveja vaanimaan.
— Ei mitään epäiltävää; hän veti henkeään. — Minnekkähän koira oli
kadonnut? — Häipynyt kuin paha uni. Ehkäpä hänellä lopulta olikin ollut
vain pitkällinen painajainen? — Eipä kuitenkaan: tämä kiusallinen
rautalanka oli jälellä vakuuttamassa hänelle, että hänen kauhistavan
kolkko vankeutensa oli ollut todellista.
Vaistomaisesti kosketti Mikko Repolainen käpälällään sitä, toivoen
siitä mahdollisesti pääsevänsä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
siihen kajota, kun kulkunen kilahti uudelleen, ja hän tunsi pitkän
kauhunväristyksen karmivan selkäpiitään. Hän ei voinut enää paeta,
hänellä ei ollut enää voimia. Hän heitti pikaisen silmäyksen yli koko
näköalan. — Ei mitään! Kumminkin oli kulkunen aivan lähellä! — Ja
yhtäkkiä Mikko Repolaiselle selvisi kaikki.
Tuo metallipallo ilkkuvine suineen ja raadonsilmineen, jonka Simppa
oli pujottanut siihen rautalankaan minkä hän ripusti Mikko Repolaisen
kaulaan, se oli Pyryn kulkunen. Tämä tuhoisa kulkunen kaulassaan hän
oli juossut koko yön luullen koiran olevan kintereillään. Tämä oli
Simpan kostoa; tämän tähden hän siis oli yöllä juossut kahdeksan
tuntia ja tyhjentänyt tuskien maljan viimeiseen pisaraan saakka, ja
nyt, kun hän jälleen virkosi toivoon ja eloon, oli tuo kosto häntä
säälimättömänä seuraava, oli myrkyttävä hänen päivänsä ja kaikesta
huolimatta täyttävä turmiollisen tehtävänsä.
Vaivaloisesti hän kohousi laihojen käpäliensä varaan, ensin etu- sitten
takarajoilleen ja kulki lähteelle, jonka herkeämätön ja yksitoikkoinen
lirinä oli kuin hiljaisuuden hyminää, jonka sävellajiin metsän
asukasten eri äänet rauhallisesti sopeutuivat.
Hän latki vitkalleen kirkasta vettä, kuin olisi kastanjetteja
[Kastanjetit ovat pieniä, onteloista, kastanjan puolikkaan muotoisia,
puusta tai norsunluusta tehtyjä esineitä, joita isketään vastakkain,
kun tahdotaan osottaa tanssisäveleen tahtia.] iskenyt vastakkain,
hämmentäen veden kalvossa kuvansa, laihtuneen Mikon kuvan, joka ei
muualla tarjoutunut hänen nähtäväkseen. Suippokuono yksin eli kuvassa,
ja kaksi lyhyttä, pystyä ja ikäänkuin irtirepäistyä korvaa törrötti
päässä kuin kaksoistorni, joka tähystää seudulta kuuluvia ääniä
lakkaamatta peljäten erottavansa hiljaisessa ympäristössä vihollisääniä.
Sitten aikoi hän syödä, ja koska metsä ei tarjonnut hänelle riittävästi
ravintoaineita, lähti hän ruohottuneelle aukealle, josta leivoset
tuontuostakin riemuiten pyrähtivät lentoon, kohosivat edestakaisin
leijuen ylemmä taivasta kohti, täyttäen ilman viserryksillään, ja
laskeusivat ilonhuumeessa alas sinikorkeuksista.
Sieltä hän varmaankin löytäisi yrttejä, jotka hän vanhastaan oli
tuntenut tai myöhemmin oppinut tuntemaan: suolaheiniä, ehkäpä joitakin
herkkusieniä, vatsaa puhdistavia juolavehniä, ehkäpä lisäksi joitakin
myyränmättäitä, joiden kimppuun hän tarmokkaasti kävisi, vieläpä
mahdollisesti talven aikana kuolleiden eläinten tai lintujen puoleksi
mädäntyneitä raatoja, joita ei vielä kukaan ollut löytänyt.
Mutta kuinka kiusallinen tuo kulkunen olikaan! Epäilemättä hän tottuisi
jokseenkin pian siihen, että rautalanka kuristi kaulaa, mutta tuo ääni,
joka oli tarrautunut häneen kuin takkiainen, muistuttaen hänelle liian
selvästi sekä vältettyjä että edessäolevia vaaroja, turmeli salaa sitä
iloa, jota hän olisi tuntenut nauttiessaan täydellisesti elämästä.
Siinä hänen vapautensa lunnaat, joita hänen oli tuomittu kuolemaan
saakka kantamaan mukanaan! Ja häntä kidutti hillitön halu päästä niistä
vapaaksi.
Lukemattomia kertoja oli hän, maaten selällään takakäpälät ilmassa,
tahallaan ja vihoissaan ne jäykistäen, etukäpälillään hangannut kaulaa
säännöllisin ja hermostunein nykäyksin irrottaakseen tai katkaistakseen
Simpan kuristavan rautalangan. Hän ei saanut aikaan muuta, kuin että
nyki irti karvat kaulasta joka puolelta päätä ja litisti käpäliensä
kynnet, mutta rautalanka ei lakannut vähääkään kuristamasta, ja
jokaisella käpälän kosketuksella tuntui kulkunen päästävän röyhkeän
naurun tai ivallisesti yllyttävän otteluun. Ja kettu koetti siihen
tottua, mutta turhaan, ja mieletön raivo, jota ei mikään voinut
hillitä, kuristi hänen kurkkuansa ja pingotti hänen lihaksiansa. Hänen
täytyi sittenkin elää.
Hän jäi elämään.
Hän sai jokapäiväisen ravintonsa vuoroin kedon ruohoista, vuoroin
heinäsirkoista, joita hän ravisteli pensaista. Sitten tuli
pikkulintujen pesien vuoro, joita hän osui löytämään turvallisten,
vehreiden pensasaitojen suojasta ja okaisten metsäviinimarjapensaiden
alta. Toisinaan hän hotki niistä suuhunsa munat, toisinaan ahmi
kitaansa pienet linnunpoikaset, pienet punaihoiset olennot, joiden
silmät olivat ummessa ja jotka avasivat nokkansa selkiselälleen,
kuullessaan yläpuolellaan oksien kahisten jakaantuvan. Hän saattoi
ylettyä aina rastaiden pesille asti, jotka olivat rakennetut
pähkinäpuiden alioksille, hän hävitti orasvainioilla koko pesälliset
peltokanan ja peltopyyn poikasia, saattoipa kulkusensa turvissa
lähestyä talojakin huomiota herättämättä.
Hän vihasi erikoisesti muuatta Vanhan-Hallan kukkoa, vanhaa
kimeä-äänistä Kukkelikuuta, jolla oli raskaat, höyhenpeitteiset
koivet ja oli yhtä viekas kuin hänkin. Kukkelikuu oli kaikkivoipa
ja mustasukkainen pasha laajassa kanahaaremissaan, jossa sen tuloa
aavistettiin joka kerta sen lähestyessä. Kaulaansa ojentaen ja siipiään
räpäyttäen laski se ilmoille kutsuvan kieuntansa, hätäisen merkinannon,
joka varotti kanoja vaarasta ja sai ne sikinsokin rientämään
koirankoppia kohti, missä tiesivät olevansa turvassa.
Jo aikoja sitten oli Mikko Repolainen päättänyt tappaa sen. Useampana
päivänä peräkkäin hän vakoili sitä, tuli sitten eräänä kauniina aamuna,
kun jo riittävästi tunsi kukon tavat, pensasaidan taa odottamaan.
Harja pystyssä, silmä verenkarvaisena, höyhenet taisteluvalmiina asteli
Kukkelikuu lähemmä kaakattavan lauman etunenässä. Mutta sen käytöksessä
ei ollut sitä kevyttä siroutta eikä sitä pöyhkeilevää rohkeutta,
jota siinä näki, kun se tunsi olonsa turvalliseksi; silminnähtävästi
se vainusi vaaraa. Mikko Repolainen kilahutti kulkustansa, ja tämä
kotoinen ääni rauhotti vihollista; sitten antoi kettu, kuten vanha,
kärsivällinen metsästäjä ainakin, saaliinsa hiljalleen lähestyä, ja kun
se oli hyvin lähellä eikä enää voinut pujahtaa häneltä pakoon, teki
hän sitä kohti aimo hyppäyksen, ajoi sitä, sai sen kiinni, likisti
sen rinnan leukapielensä väliin, ja ylpeänä voitostaan, pää pystyssä,
kanojen hätääntymisestä välittämättä, vei tuo vanha veitikka saaliinsa
metsään, missä hän sen kyni ja söi.
Hän pienensi sitten helposti naapurin ällistynyttä kanalaumaa. Hän kävi
siellä niin vaihtelevin väliajoin, niin eri hetkinä päivästä, että
tämä ei yllättänyt häntä milloinkaan työssä. Ja koska hän ei ollut
Mikkoa lainkaan nähnyt eikä saanut vihiä varkaasta muuten kuin minkä
oli kuullut kulkusen kilinää eikä myöskään tiennyt Mikko Repolaisen
seikkailusta mitään, syytti hän tiukasti Pyryä kanojensa tappajaksi,
jopa uhkasi haastaa Simpan oikeuteen tai hävittää tämän kelvottoman
koiran.
Sillä välillä Mikko Repolainen lihoi, ja vaikka hänen oli pitänyt
jättää jänikset melkein kokonaan rauhaan, sai hän, Vanhan-Hallan
siipikarjan tarjotessa hänelle riittävää korvausta, uudelleen uskoa
elämään.
Yksi seikka kumminkin painosti häntä hirveästi: hänen yksinäisyytensä.
Aina siitä illasta lähtien, jolloin hän joutui kiinni, ei hän
kertaakaan ollut tavannut ketään heimolaistaan. Hän ei voinut olla
tuntematta syvää liikutusta muistellessaan topakkaa kinastelua ja
pientä näykkimistä suurten yhteisten retkien edellä, sekä vaikean
saaliinjaon aiheuttamia ankaroita riitoja, jolloin taisteluhaluiset
paljastivat voimakkaat hammasrivinsä mustien kuonojensa takaa.
Ei mitään, ei mitään muuta kuin metsää! Näytti siltä, kuin hänen
heimonsa olisi hävinnyt hänen joutuessaan vangiksi.
Ja kumminkin tunsi hän alinomaa sen läsnäolon ympärillään. Hän tunsi
sen jäljistä, joita toiset ketut jättivät kosteille näreikköpoluille,
ruohoisille metsäaukeille tai pensaiden alaoksille. Ja varsinkin
hän sen huomasi erityisistä äänistä, jotka olivat merkkinä kahden
osakumppanin öisestä jahdista: toinen oli koira, joka päästi heikon,
kimeän, hieman käheän vingahduksen, sillävälin kun toinen asettui sille
paikalle, mistä haukunnan mukaan saattoi otaksua jäniksen kulkevan, ja
missä sitten otusta ajamatta sieppaisi sen suuhunsa.
Nuo retket tunsi hän kaikki ja erehtyi harvoin niiden suunnasta. Olipa
hän itse, kerran kun nälkä häntä vähän hätyytti, uskaltanut asettua
väijyksiin ja nipistää kuoliaaksi erään pitkäkorvaisen otuksen, jota
Pyry ajoi. Mutta hän ei ollut sitä milloinkaan tehnyt uudelleen, sillä
tuo hurtta, joka oli yhtä viekas kuin hän, oli, aavistaen varkaan
kepposen, hetkeäkään hukkaamatta uudella innolla lähtenyt häntä takaa
ajamaan. Koska painava saalis hidastutti hänen kulkuansa, olisi
hän auttamatta joutunut kiinni, jollei olisi ollut kyllin viisas
jättääkseen viholliselleen tämän ryöstösaaliin, josta hänelle olisi
tullut sangen runsas ateria. Epäilemättä oli Pyry löytänyt jäniksen
jyrkästä rotkosta, johon hän oli sen jättänyt, ja karvajätteet ja
veritahrat kivillä puhuivat kylliksi siitä runsaasta suupalasta, jolla
tämä oli mielihyvin itsensä ravinnut.
Mikko Repolainen aikoi luonnollisesti käyttää hyväkseen heimolaistensa
metsästystä, mutta onnistui siinä vain harvoin, sillä joskin kulkunen
jätti aina takaa-ajajan pitkän matkan päähän väijyksiin, sattui
myöskin sangen usein, että Mikko karkotti jäniksen, jonka korva
oli herkkä kaikille metsän äänille. Mutta tällaisten tilaisuuksien
tarjoutuessa koetti hän hartaasti tavata toisia kettuja saadakseen
heidät ymmärtämään, että hän ei ollut heidän vihollisensa, — turha
vaiva, erakko ei saanut luokseen vauhkoja veljiään eikä päässyt heidän
pariinsa; hänen kutsuihinsa vastasi vain kaiku, joka ikäänkuin pilkaten
kertasi hänen valittelevan ulvahduksensa.
Eräänä iltana hän kuuli entisen metsästystoverinsa äänen. Toveri oli
nyt liittynyt toiseen, epäilemättä kilpailijaan, ja hän tuli siitä
surulliseksi, sillä hän tunsi joutuneensa ulkopuolelle rotuaan ja
olevansa kuin kuollut muilta ketuilta.
Kuinka monta kertaa hän olikaan yrittänyt, vieläpä ilman saaliinhimoa,
lähestyä niitä, jotka olivat saaliinajossa! Mutta heti kun hän
lähestyi, tuntui jahtijoukko häipyvän pois, kaikki kävi jälleen
hiljaiseksi: kulkunen teki kaikki hänen ympärillään salamyhkäiseksi ja
autioksi.