V.

Kettu ei yrittänytkään käsittää asiaintilaa, ja vaistoansa seuraten

kiiti hän täyttä vauhtia synnyinmetsäänsä kohti, niinkuin vedestä

nostettu kala hyppelehtii omille vesilleen päin. Mutta hänen

kauhukseen seurasi häntä juostessaan Pyryn kulkunen, tuo onnettomuutta

tuottava, sama kulkunen joka hänet oli herättänyt vadelmapensaikossa

jäniksenlihan jäännösten ääreltä.

Tämä ei ollut kuulohäiriö, vaan todellakin oli jossain lähettyvillä

kulkunen. Sen kimeät ja katkonaiset äänet erotti selvästi metsän

hiljaisesta hyminästä, johon sekaantui hyönteisten surinaa. Pyry

ei päästänyt ääntäkään, ei laskenut kidastaan tuota pitkää ja

säännöllistä vinguntaa, joka aina kuului metsässä kaiun monistamana

hänen seuratessaan otuksen jälkiä. Tämä äänetön takaa-ajo olikin

salaperäisyytensä tähden vain kauheampaa, kiihottavampaa. Epäilemättä

koira oli hänen kintereillään, oli ehkä häneen tarttumaisillaan, ja

kettu luuli joka hetki terävän hampaan iskevän nahkaansa; jo luuli hän

tuntevansa kiinnitavottelevan hurtan jalkojen hipaisun ja kuulevansa

sen hengästyneitten keuhkojen hätäisen läähätyksen.

Tämä oli kilpajuoksua, se oli epätoivon taistelua, jossa paremmilla

lihaksilla varustettu, kestävämpi, voittaisi toisen.

Sen kestäessä pysyi kulkunen itsepintaisesti hänen kintereillään,

tasaväkisenä, voittamatta tai häviämättä kilpailussa. Urhoollista,

mutta epätasaista taistelua: toisella puolella tarmokas, kostonhimoinen

koira, toisella kettu, joka oli yksitoista vuorokautta nähnyt

nälkää, jonka kuume oli uuvuttanut ja jota ylläpiti ainoastaan

itsensäsäilyttämisvaisto, saaden hänen kuluttamaan loppuun viimeiset

voimansa ennenkuin alistuisi kohtaloonsa.

Lisäten vauhtinsa kaksinkertaiseksi painui hän yön pimeyteen. Hän ei

katsellut mitään, ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään; hän kuuli vain

kulkusen äänen, jonka jokainen kilahdus ruoskaniskun tavoin yllytti

hänen horjuvaa rohkeuttansa, jälleen ojensi hänen kompastelevat

käpälänsä ja tuntui hänen uupuneisiin lihaksiinsa vuodattavan

voimanvoidetta.

Metsänreuna mataloine sammaltuneine kiviaitoineen, josta kivet

paikotellen olivat vierineet alas, sekä puoleksi tukkeutunut oja oli

lähellä. Hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ojan yli eräälle aitakivelle

lähelle sen rajalinjan aukkoa, josta jänikset tavallisesti kulkivat

saalismatkoilleen. Hän pujahti sinne aprikoimatta, voimakkaan vaiston

vetämänä, joka ehkä hänelle uskotteli, että koira kenties lähtee hänen

jäliltään ajamaan jänistä, joka käytävän suusta voi ilmestyä heidän

eteensä. Mutta Pyry oli itsepäinen ja kulkunen yhä kilisi sen mukana.

Suoraviivainen metsälinja, jota metsänvartijat eivät olleet tarkoin

karsineet, näytti ylempää äärettömän pitkältä vehreältä holvilaelta,

josta puiden alimmat oksat riippuivat kuin köynnöskasvit alas.

Niiden verkon lävitse syttyivät tähdet vähitellen, rastaat alkoivat

monivaihteluisen hämylaulunsa, ja lukemattomat hyönteisparvet nousivat

kedoilta ja lensivät nuortean vihreään metsään päin synnyttäen kauas

kantavan, voimakkaan surinan, joka aallon tavoin nousi ja laski.

Kettu pakeni, pakeni vimmastuneena, kulki ohi metsäpalstain rajakivien

niihin edes vilkaisematta, yhden sivuuttaneena ja toisen saavuttaen,

kulki läpi näreikön halkometsään, ja halki halkometsän kedolle,

epämiellyttävä kulkunen yhä kintereillään.

Kuu kohosi taivaalle. Mikko Repolainen syöksyi jälleen halkometsiin

sitten tiheisiin näreikköihin, joiden läpi hän vanhan metsänelävän

taitavuudella pääsi kiitämään kuin varjo seinää pitkin ja jossa hän

toivoi vadelma- ja elämänlankapensaihin jälkensä häviävän vauhkolta

takaa-ajavalta hurtalta.

Hän kierteli tammipuita, pujahti läpi toisiinsa takertuneiden

vadelmapensaiden, jotka häntä ohikulkiessaan pistivät, eikä hänen

kuumeinen kiihkonsa tyyntynyt eikä tau'onnut. Hän hävisi umpipoluille,

joiden varrella oli outoa kasvullisuutta, ja viiden tai kuuden

askeleen päässä sukelsi esille sädehtivään kuunvaloon, ja yhäti, yhäti

kuului hänen takanaan kulkusen kilinä kuin hautajaiskellojen ääni,

yksitoikkoisesti ja herkeämättä.

Missä hän kulki, siellä nousivat metsänelävät makuultaan, yllätetyt

linnut lähtivät äkkiä lentoon, näyttäen mustilta pilkuilta metsän

kolkkoa puolipimeää vastaan; huuhkajat ja tarhapöllöt, joiden huomiota

kulkusen ääni herätti, seurasivat ääneti tätä outoa kulkua, ja

pehmeästi lentäen yhdyttivät toisensa pakenijan yläpuolella.

Kettu painautui päättäväisenä tiheimpiin metsikköihin. Kerta pysähdytti

hänet elämänlanka; äkkinäisellä hyppäyksellä hän katkaisi sen, lähti

uudelleen juoksemaan, ja — kulkunen lakkasi soimasta. Toivo paisutti

pakolaisen rintaa ja jännitti uudella voimalla hänen lihaksiansa; Pyry

oli epäilemättä kadottanut hänet näkyvistään, ja hän kiiti nuolena

suoraan eteenpäin. Hän juoksi ehkä pari-kolmesataa askelta tämän

toivoa herättävän hiljaisuuden vallitessa, pysähtyi sitten äkkiä,

vakuuttautuakseen siitä että oli yksin, ja heitti silmäyksen taakseen.

Tuskin oli hän kääntänyt päätään, kun kulkusen kimeä ja katkonainen

ääni uudelleen vihiäsi hänen korviansa ja pakotti hänen taas lähtemään

metsien halki, kaikki epätoivon kauhut rinnassaan.

Hän juoksi koko yön levähtämättä, kunnes hänen ajettuneet ja

jäykistyneet raajansa eivät enää kannattaneet ja hän kaatui hervotonna

kuin riepu muutaman askeleen päähän lähteestä maahan, johon hän suistui

tiedotonna, puolikuolleena, heittämättä katsetta ympärilleen ja

päästämättä valitusta rinnastaan.

Ja samassa vaikeni kulkunenkin, ikäänkuin sen tehtävä olisi päättynyt.

Ketun seikkailusta harakan vankeuteen · 第 13 / 24 题