Kettu ei yrittänytkään käsittää asiaintilaa, ja vaistoansa seuraten
kiiti hän täyttä vauhtia synnyinmetsäänsä kohti, niinkuin vedestä
nostettu kala hyppelehtii omille vesilleen päin. Mutta hänen
kauhukseen seurasi häntä juostessaan Pyryn kulkunen, tuo onnettomuutta
tuottava, sama kulkunen joka hänet oli herättänyt vadelmapensaikossa
jäniksenlihan jäännösten ääreltä.
Tämä ei ollut kuulohäiriö, vaan todellakin oli jossain lähettyvillä
kulkunen. Sen kimeät ja katkonaiset äänet erotti selvästi metsän
hiljaisesta hyminästä, johon sekaantui hyönteisten surinaa. Pyry
ei päästänyt ääntäkään, ei laskenut kidastaan tuota pitkää ja
säännöllistä vinguntaa, joka aina kuului metsässä kaiun monistamana
hänen seuratessaan otuksen jälkiä. Tämä äänetön takaa-ajo olikin
salaperäisyytensä tähden vain kauheampaa, kiihottavampaa. Epäilemättä
koira oli hänen kintereillään, oli ehkä häneen tarttumaisillaan, ja
kettu luuli joka hetki terävän hampaan iskevän nahkaansa; jo luuli hän
tuntevansa kiinnitavottelevan hurtan jalkojen hipaisun ja kuulevansa
sen hengästyneitten keuhkojen hätäisen läähätyksen.
Tämä oli kilpajuoksua, se oli epätoivon taistelua, jossa paremmilla
lihaksilla varustettu, kestävämpi, voittaisi toisen.
Sen kestäessä pysyi kulkunen itsepintaisesti hänen kintereillään,
tasaväkisenä, voittamatta tai häviämättä kilpailussa. Urhoollista,
mutta epätasaista taistelua: toisella puolella tarmokas, kostonhimoinen
koira, toisella kettu, joka oli yksitoista vuorokautta nähnyt
nälkää, jonka kuume oli uuvuttanut ja jota ylläpiti ainoastaan
itsensäsäilyttämisvaisto, saaden hänen kuluttamaan loppuun viimeiset
voimansa ennenkuin alistuisi kohtaloonsa.
Lisäten vauhtinsa kaksinkertaiseksi painui hän yön pimeyteen. Hän ei
katsellut mitään, ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään; hän kuuli vain
kulkusen äänen, jonka jokainen kilahdus ruoskaniskun tavoin yllytti
hänen horjuvaa rohkeuttansa, jälleen ojensi hänen kompastelevat
käpälänsä ja tuntui hänen uupuneisiin lihaksiinsa vuodattavan
voimanvoidetta.
Metsänreuna mataloine sammaltuneine kiviaitoineen, josta kivet
paikotellen olivat vierineet alas, sekä puoleksi tukkeutunut oja oli
lähellä. Hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ojan yli eräälle aitakivelle
lähelle sen rajalinjan aukkoa, josta jänikset tavallisesti kulkivat
saalismatkoilleen. Hän pujahti sinne aprikoimatta, voimakkaan vaiston
vetämänä, joka ehkä hänelle uskotteli, että koira kenties lähtee hänen
jäliltään ajamaan jänistä, joka käytävän suusta voi ilmestyä heidän
eteensä. Mutta Pyry oli itsepäinen ja kulkunen yhä kilisi sen mukana.
Suoraviivainen metsälinja, jota metsänvartijat eivät olleet tarkoin
karsineet, näytti ylempää äärettömän pitkältä vehreältä holvilaelta,
josta puiden alimmat oksat riippuivat kuin köynnöskasvit alas.
Niiden verkon lävitse syttyivät tähdet vähitellen, rastaat alkoivat
monivaihteluisen hämylaulunsa, ja lukemattomat hyönteisparvet nousivat
kedoilta ja lensivät nuortean vihreään metsään päin synnyttäen kauas
kantavan, voimakkaan surinan, joka aallon tavoin nousi ja laski.
Kettu pakeni, pakeni vimmastuneena, kulki ohi metsäpalstain rajakivien
niihin edes vilkaisematta, yhden sivuuttaneena ja toisen saavuttaen,
kulki läpi näreikön halkometsään, ja halki halkometsän kedolle,
epämiellyttävä kulkunen yhä kintereillään.
Kuu kohosi taivaalle. Mikko Repolainen syöksyi jälleen halkometsiin
sitten tiheisiin näreikköihin, joiden läpi hän vanhan metsänelävän
taitavuudella pääsi kiitämään kuin varjo seinää pitkin ja jossa hän
toivoi vadelma- ja elämänlankapensaihin jälkensä häviävän vauhkolta
takaa-ajavalta hurtalta.
Hän kierteli tammipuita, pujahti läpi toisiinsa takertuneiden
vadelmapensaiden, jotka häntä ohikulkiessaan pistivät, eikä hänen
kuumeinen kiihkonsa tyyntynyt eikä tau'onnut. Hän hävisi umpipoluille,
joiden varrella oli outoa kasvullisuutta, ja viiden tai kuuden
askeleen päässä sukelsi esille sädehtivään kuunvaloon, ja yhäti, yhäti
kuului hänen takanaan kulkusen kilinä kuin hautajaiskellojen ääni,
yksitoikkoisesti ja herkeämättä.
Missä hän kulki, siellä nousivat metsänelävät makuultaan, yllätetyt
linnut lähtivät äkkiä lentoon, näyttäen mustilta pilkuilta metsän
kolkkoa puolipimeää vastaan; huuhkajat ja tarhapöllöt, joiden huomiota
kulkusen ääni herätti, seurasivat ääneti tätä outoa kulkua, ja
pehmeästi lentäen yhdyttivät toisensa pakenijan yläpuolella.
Kettu painautui päättäväisenä tiheimpiin metsikköihin. Kerta pysähdytti
hänet elämänlanka; äkkinäisellä hyppäyksellä hän katkaisi sen, lähti
uudelleen juoksemaan, ja — kulkunen lakkasi soimasta. Toivo paisutti
pakolaisen rintaa ja jännitti uudella voimalla hänen lihaksiansa; Pyry
oli epäilemättä kadottanut hänet näkyvistään, ja hän kiiti nuolena
suoraan eteenpäin. Hän juoksi ehkä pari-kolmesataa askelta tämän
toivoa herättävän hiljaisuuden vallitessa, pysähtyi sitten äkkiä,
vakuuttautuakseen siitä että oli yksin, ja heitti silmäyksen taakseen.
Tuskin oli hän kääntänyt päätään, kun kulkusen kimeä ja katkonainen
ääni uudelleen vihiäsi hänen korviansa ja pakotti hänen taas lähtemään
metsien halki, kaikki epätoivon kauhut rinnassaan.
Hän juoksi koko yön levähtämättä, kunnes hänen ajettuneet ja
jäykistyneet raajansa eivät enää kannattaneet ja hän kaatui hervotonna
kuin riepu muutaman askeleen päähän lähteestä maahan, johon hän suistui
tiedotonna, puolikuolleena, heittämättä katsetta ympärilleen ja
päästämättä valitusta rinnastaan.
Ja samassa vaikeni kulkunenkin, ikäänkuin sen tehtävä olisi päättynyt.