Teeskentelevän raskain askelin — siten peittääkseen astuntansa nopeutta
— kulki Simppa tuona päivänä, niinkuin edellisinäkin päivinä, kapeata
solaa. Hänen suurten, raskaitten saappaittansa naulat olivat maahan
painaneet epäselvän polun, joka päätyi Mikko Repolaisen vankilaan.
Hyvin kasvatettuna koirana kulki uskollinen Pyry muutamia harppauksia
hänen edellään. Otusta ajaessaan koira ei milloinkaan etääntynyt
hänestä vissiä välimatkaa kauvemmaksi, jonka pitkäaikainen tottumus
ja molemminpuolinen sopimus oli määrännyt. Mutta tänään täytyi Simpan
lyhyin vihellyksin alinomaa muistuttaa vanhaa toveriansa entisistä
sopimuksista.
Kuono pystyssä, häntäänsä huiskien vainusi Pyry saalista, ja Simppa,
joka arvasi Mikko Repolaisen tulleen ulos luolastaan, hykersi
iloisena känsäisiä kämmeniään. Mutta hän ei kiirehtinyt käyntiänsä,
jatkoihan vain tyyneesti kulkuansa maakoloa kohti, minkä edustalla
koira, joka hänen edellään oli kulkenut, jännitetyssä asennossa,
kuono ojona, katse kuin yhteen kohtaan kiinninaulattuna, vartalo
maahan taivutettuna, odotti ainoastaan isäntänsä saapumista ja hänen
merkkiänsä hypähtääkseen pystyyn. Lauenneen, raskaan tammilaudan alla
makasi uupunut, puoleksi paljasihoinen kettu oikealla kyljellään,
takaruumis tarttuneena pyydykseen, johon hän oli jäänyt reisitaipeita
myöten. Pakolainen oli painautunut hiukan kyljelleen, ja näin hänen
selkärankansa säilyi surman iskulta. Vaaleahko lima pursui sieramista
ja suuret, punaiset ja rääppäiset silmät olivat sulkeutuneet
tainnuttavan iskun kohdatessa. Hän oli nähtävästi ollut siinä tilassa
neljännestunnin, kun Simppa saapui.
Voittajan ilkeämielinen ja halveksiva hymyily ilmaisi, että hänen
ilonsa voitetusta oli sangen mitätön. Nahka ei enää ollut minkään
arvoinen, ja kukapa köyhä raukka lie ollut niin nälkäinen, että olisi
viitsinyt käydä käsiksi noin viheliäiseen turkkiin, annettuaan ensin
ruumiin vähän jäähtyä saadakseen otuksesta pois metsäeläinhajua edes
osaksi.
Yht'äkkiä näki salametsästäjä, joka piti uhriaan tarkoin silmällä,
Mikko Repolaisen kylkien vavahtelevan. Tämä oli todellakin vain
tajuttomassa tilassa.
Äkkiä sai Simppa päähänsä tuuman, miten kostaa uhrillensa ja tehdä
siitä pilaa.
Hiljaa irrotti hän kaulanauhan koiraltaan ja kiinnitti sen suoraapäätä
ketun kaulaan, käänsi nurin vanhojen, puolivillaisten housujen taskut,
joista sieltä täältä näkyivät sinertävät pumpuliset kudelangat. Niistä
purjelanganpätkistä, jotka hän taskuistaan veti esiin, laittoi hän
sukkelaan lujan kuonokopan, jolla sulki vanhan kuleksijan kuonon,
sitoi nenäliinallaan yhteen hänen takakäpälänsä, nosti pois pyydyksen,
jonka kätki viereiseen pensaikkoon, ja tarttuen molemmin käsin ketun
käpäliin, heitti tämän yli olkainsa kuin kaulanauhan ja lähti taas
nopein ja raskain askelin tallustelemaan kylätietä takaisin.
Pyry kulki jälessä, katse kuin kiinninaulattuna tuohon suippokuonoon,
joka hytki edestakaisin miehen olalla.
Tahdikas astunta, auringon lämpö ja kauniin kevätaamun tuoksuva, puhdas
ilma herättivät Mikko Repolaisen vähitellen tajuunsa.
Aluksi tunsi hän sangen suloista huojennusta ja kevennystä, aivan
vastaista sille vihlovan tuskan ja kaamean hädän tunteelle, joka hänet
valtasi silloin kun pyydyslauta häneen iski. Sitten heräsi hänen
mielessään, raittiin ja hyvätuoksuisen ilman hiljalleen virratessa
laajeneviin keuhkoihin, muistot ajoista, jolloin hän vapaana
kuljeskeli metsissä. Sanalla sanoen, hän itsetiedottomasti iloitsi
raittiista valosta ja nautti ihanasta auringonnoususta, jonka hän jo
puolihorroksissa tajusi.
Mutta mikäli hänen tajunsa palasi, sikäli tunnekuvat muuttuivat;
aluksi tuntui käpälissä ja kaulassa hankausta ja päässä painoa;
sitten outo haju, ihmisen ja koiran haju, joka välittömästi tunkihe
hänen tajuntaansa, pakotti hänen tylysti, äkkiä kokonaan palaamaan
todellisuuteen. Hän avasi kuumeiset silmänsä selkiselälleen ja näki
kaikki: miehen kantamassa häntä, koiran kulkemassa jälessä, käpälänsä
puristettuina salametsästäjän koviin kouriin, ja etäisen kylän
laavakattoineen, tuon salamyhkäisen kylän, joka oli täynnä pyydyksiä ja
vihollisia.
Hän tunsi koko olentonsa vaistomaisesti, epätoivon pakosta jäykistyvän;
hän jännitti lihakset äärimmilleen yrittääkseen vapautua Simpan käsistä
ja paetakseen metsään. Mutta mies oli varuillaan; hän puristi lujempaan
mukuraiset nyrkkinsä, jotka entistä tiukemmin hankasivat onnettoman
käpäliä, ja Pyry puolestaan osotti merkitsevällä murinalla leppymätöntä
valppauttaan.
Entistä kaameampi hätä, joka sai Mikko Repolaisen unhottamaan kaiken,
unhottamaan nälän, janon ja kivut, valtasi hänen mielensä. Vaara oli
muuttanut muotoaan, mutta se oli entistä suoranaisempi, varmempi,
kauheampi. Hän melkein kaipasi niitä kidutuksen hetkiä jolloin oli
nääntyä nälkään luolassaan ja mietti itsekseen, mitä vaivoja hän mahtoi
saada ennen kuolemaansa kärsiä.
Hän oli jo näkevinään itsensä käpälistään sidottuna, jätettynä koirain
revittäväksi tai Simpan lyijyrakeiden maalitauluksi. Hän kuvaili
olevansa jo puoleksi nyletty, oli tuntevinaan ihon vavahtelevan, luiden
murtuvan ja lihaksiin tunkeutuvan vihlovia lyljyrakeita, joista ei
tiedä mistä ne tulevat, jotka tarttuvat kiinni kuin okaat ja joiden
tekemistä reijistä pulppuaa veri, jonka loppumatonta vuotoa vastaan ei
saa apua.
Pyry näytti jo teräviä hampaitaan, ja vastatakseen tähän härnäämiseen
paljasti Mikko Repolainenkin turpaa hankaavan kuonokopan silmukkojen
takaa vaalentuneet ikeneensä, joista pistivät esiin teräväkärkiset
kulmahampaat. Voi, kuinka mielellään hän olisi purrut pyöveliä joka
häntä kantoi, mutta tämä, aivan varmana siitä ettei uhrinsa kyennyt
hänelle kostamaan, jatkoi matkaansa hiljaa hymyillen, säälimättömästi
tehden pilaa vangistaan.
Kettu kuuli kylästä tulevat äänet, jotka hän melkein osasi erottaa,
koska oli ennenmuinoin melua kaikoten niitä etäältä tutkinut. Muutamat
olivat hänelle yhdentekeviä, toiset erikoisesti liikuttivat häntä
kissojen metsästäjänä ja takapihojen nuuskijana, muutamat taas,
kaikkein kauheimmat, muistuttivat hänelle, että ihminen ja hänen
uskottunsa, koira, olivat vihollisia, joiden lempeyteen ei koskaan
ollut luottamista. Sieltä kuului lehmien ammuntaa, ajopelien räminää,
siipikarjan kaakotusta, koirain haukuntaa ja asumusten kynnyksillä
leikkivien ja kinastelevien poikasien kimeitä ääniä. Voitettu oli jo
näkevinään itsensä verenhimoisen joukon, läpäisemättömän vihollisrivin
ympäröimänä ja tunsi yhä selvemmin tuhonsa lähenevän.
Onneksi hänelle oli Simpan pieni asunto hiukan syrjässä. Hän kääntyi
syrjätielle, jonka molemmin puolin kasvoi orapihlajarivi. Orvokkeja
poimivat poikaset näkivät ihmeekseen oudon ja ilkeännäköisen eläimen
metsästäjän hartioilla hytkivän, ja seurasivat kuin vartijajoukko tätä
aina hänen asunnolleen saakka.
Simppa sitoi tuvassaan Mikko Repolaisen köydellä sängynjalkaan kiinni
ja söi aamiaisekseen savivadista höyryävää lientä, jota hänen vaimonsa
hänelle tarjosi. Sitten lähti hän jokapäiväisiin askareihinsa, jättäen
Pyryn huomaan vanhan, kuonokoppaisen metsänelävän, joka joka hetki
luuli koiran hyppäävän kimppuunsa ja repivän hänet kuoliaaksi.
Kuitenkaan ei tapahtunut mitään sellaista; Pyry ainoastaan laskeusi
pitkälleen hurstisäkille uunin viereen heittäen aika-ajoin kettuun
vihaisia silmäyksiä, tietoisena siitä edesvastuusta, johon oli joutunut.
Lasten meluavat huudot, heidän kinastelunsa ja naurunsa pitivät vangin
tuskallisen mielialan vallassa. Kaikki kylän poikaset, jotka olivat
saaneet ketusta kuulla niiltä jotka sen olivat nähneet, pitivät vahtia
talon ympärillä toivoen, että hekin sen näkisivät.
Väliin kiipesi joku uskaliaampi ikkunalle ja sai tuokiossa vilaistuksi
salaperäiseen huoneeseen; kun häneltä sitten muut tiedustelivat
mitä hän oli nähnyt, turvautui hän — koska ei ollut mitään nähnyt —
vaitioloon, joka aina saattoi jotakin merkitä.
Tämä melu tuntui Mikko Repolaisesta uhkaavalta. Uupumuksen tunne
valtasi hänen mielensä entistä enemmän; niin moni yllättävä tapaus
teki hänet tunnottomaksi ja tylsäksi. Hän ei huomannut, että päivä
laski mailleen, mutta hän vavahti nähdessään salametsästäjän palaavan
mukanaan useita vihollisia, samanhajuisia kuin hänkin, jotka puhalsivat
piipuistaan pitkiä, sinerviä savupilviä. He nauroivat.
Mikko Repolainen ei tuntenut tupakan hajua; se takertui hänen
sieramiinsa ja kurkkuunsa ahdistavana kuoleman esimakuna. Hän ei
ymmärtänyt naurua. Pyry, jonka havaintokyky oli terävä, oli oppinut
ymmärtämään, että tämä ulkonainen merkki merkitsi hänelle hänen
herransa hyväilyjä ja maukkaita suupaloja; hänkin, niinkuin monet hänen
sukuunsa kuuluvat, koetti, nostamalla kuonoansa enemmän tai vähemmän
siroin liikkein, saada ihmiselle ymmärrettäväksi hyvän tuulensa ja
alamaisuudentunteensa. Mutta niin ei ollut vanhan metsänelävän, joka
tässä mielenilmaisussa näki vain tupakan kellastuttamia lohjenneita
hampaita, jotka irvistivät verenhimoisista ikenistä, ja hytkyviä
vatsoja, jotka ikäänkuin itse tahtoivat ahmia sisäänsä himotun saaliin.
Mikko Repolainen kykeni ainoastaan huomaamaan nämä silmiinpistävät
hampaat ja hyppelehtivät vatsat, ja se oli hänen mielestään kauhea,
uhkaava vaaran merkki.
Simppa puhui viittoen käsillään, ja suut suurenivat ja hampaat
pitenivät ja vatsat hytkivät hurjemmin ja kasvot kävivät kauheamman
näköisiksi. Ratkaisu oli lähellä.
Rauhallisina istuutuivat miehet ikäänkuin määräämään viimeisiä
valmistuksia ratkaisua varten, sill'aikaa kun Simppa valmisti vehkeitä,
joita varmaankin piti käytettämän kiduttamaan kuolemaan tuomittua.
Tämä pujahti peloissaan piiloon sängyn nurkkaan, jonne hän turhaan
koetti kätkeytyä. Voi, kuinka mielellään hän olisi tahtonut häipyä
olemattomiin, hävitä tykkänään pois!
Vihdoinkin salametsästäjä näkyi saaneen työnsä suoritetuksi. Hän piti
toisessa kädessään jonkunlaisia mustia metallipihtejä, toisessa pientä
onteloista metallipalloa, jonka läpi oli pistetty kaksi pyöreää reikää,
raadon silmiä muistuttavaa, ja toiselle puolelle uurrettu leveä rako,
joka oli kuin ilkeään nauruun vääntynyt suu.
Yht'äkkiä kävi salametsästäjä Mikko Repolaisen kimppuun, jonka rinnan
ja kaulan hän puristi polviensa väliin. Tämä tunsi olevansa hukassa ja
alistui kohtaloonsa, yritettyään laimeasti vastustella ja huomattuaan
vähäisimmänkin toiveen turhaksi. Hän tunsi kylmän rautalangan kaulansa
ympärillä, huomasi teräspihtien äkkiä painautuvan kiinni tähän lankaan
ja yhä tiukemmin, kiusallisesti kiristävän hänen kaulaansa... Hänet
aijottiin kuristaa!...
Mutta Simppa lykkäsi tuon kuolemanrangaistuksen toistaiseksi,
pisti sormen kaulan ja raudan väliin, pani uudelleen kiinni Pyryn
kaulaan nahkaisen hihnan, jonka oli päästänyt auki, tarttui sitten
metallipalloon ja laahasi tyrmistyneen ketun ovea kohden hurja ja
säälimätön miesjoukko perässään.
Kohti lätäkköä, josta kuului sammakkojen kurnutusta, kuljetti
salametsästäjä Mikko Repolaisen, ja ennenkuin tämä oli oikein ehtinyt
käsittää mitä tapahtui, jätti Simppa hänet, antaen aika potkun
takapuoleen, yön avaraan syliin.