Mikko Repolainen heräsi aikoja sitten tyhjentyneen vatsansa vihloviin
puremiin synkässä maakolossa, jossa vallitsi täydellinen sekasorto.
Häikäisevä päivänvalo hymyili hänen kalliokolonsa takaa; silmikot
aukenivat; metsän vehreys eri värivivahduksissaan lisäsi elämän iloa
auringon alla ja kultarintakerttujen ja rastaiden laulut täyttivät
ilman vapauden ylistyksellä, joka oli omansa suuresti ärsyttämään
vangin kuulohermoja. Todellisuudentunto iski hänen aivoihinsa kuin
raateleva hammas jäniksen vatsaan, ja kohtaloonsa alistuen hän asettui,
jalat taivuksissa mahan alla, mahdollisimman mukavaan asentoon
miettimään, paastoomaan ja odottamaan. Ja hänen edessään kohosi
pyydys, houkutellen tekemään tuttavuutta, pilkallisena uhmaillen hänen
kärsivällisyyttään.
Se oli hyvin yksinkertainen pyydys, jonka Simppa oli pystyttänyt:
kaksi pystyyn lyötyä puuta, jotka muistuttivat mestauslavan tukipuita,
kannattivat vaakasuoraa tammilautaa, joka näkyi ulottuvan niitä
pitemmälle. Mutta jos otus tunkihe tähän turmiolliseen katettuun
käytävään, liukui tammilauta, joka oli molemmilta sivuiltaan teräväksi
veistetty, sukkelan vehkeen avulla kavalasti kuin puukko pitkin
tukipuissa olevaa uurretta ja taittoi selän sisäänmurtajalta.
Nälän kiihdyttämänä palautti Mikko silloin muistoonsa entiset
hekumalliset ateriat, herätti mielikuvituksessaan eloon herkuttelut
lihan ja veren ääressä, siirtyi sitten muistoissaan talvipäivien
niukkaan ravintoon, jolloin tien varrella ahmaistiin joku kuollut
myyrä tai lehtensä varistaneissa pensaikoissa tähteeksi jääneitä
punaisia marjoja, tai löydettiin kosteista, mädänneistä lehtikasoista
metsäomenia. Kuinka monta jänistä olikaan nipistetty hengiltä
niitynojissa ja maanteiden risteyksissä retkeiltäessä, kuinka monta
jäniksenpoikaa tapettu apila- tai mailaskedoilla, kuinka monta
peltopyytä säikäytetty pois pesistään, kuinka monta kanaa siepattu,
jotka uskaliaina olivat lentäneet kauas taloista koiria ja pyssyjen
pamauksia pakoon!
Hetket kuluivat hirvittävän yksitoikkoisina ja hänen kärsimyksensä
lisääntyivät uusilla vatsanvaivoilla.
Paikoiltaan hievahtamatta, nojaten mahaansa maahan kuin tahtoisi hän
sen likistää kokoon, ryhtyi Mikko Repolainen muistelemaan, kuinka
hän oli entiset vaarat välttänyt: kuinka oli livistänyt lyijysateita
pakoon, kuinka oli juossut, monia mutkia tehden, vainuamaan koirain
jälkiä, kuinka oli jättänyt maistamatta myrkylliset lihakappaleet,
jotka kiihottivat hänen nälkäänsä. Mutta pahojen päivien joukosta
palasi hänen mieleensä selvimpänä eräs talviyö, jonka kaikki
yksityispiirteet olivat hänen muistoonsa syöpyneet; hän eli sen
uskollisessa muistissaan kokonaan uudelleen kohta kohdaltaan.
"Maa on ihan valkoinen, puut ihan valkoiset, ja kirkkaalla taivaalla
tähdet tylyinä luovat siihen himmeän, kylmän ja ikäänkuin ilkkuvan
valon. Jänikset eivät ole vielä lähteneet pesästään, peltopyyt ovat
siirtyneet lähemmä kyliä, myyrät nukkuvat maanalaisten käytäviensä
kaukaisimmassa sopukassa; ei ole enää jäätyneitä marjoja laaksojen
paatsamapensaissa, ei enää omenia metsäomenapuissa. Ei ole enää mitään,
ei mitään muuta kuin tuo sädehtivä ja pehmeä, kristallisin koristuksin
helmeilevä valkopeite, jonka pakkanen kaunistaa vielä hienommaksi ja
joka ikäänkuin tunkee ihoon asti, talvisesta turkista huolimatta.
"Etäinen kylä nukkuu rautapeltikattoisen kellotapulinsa turvissa. Hän
suuntaa sinne kulkunsa ja kiertää sitä varovaisena, sitten, supistaen
kierroksiansa, saaliinhimon kiehtomana lähenee sitä vähitellen.
"Ei vähintäkään melua, jollei ota lukuun neljännestunnittain uudistuvaa
kimeätä ääntä, joka kepeänä liitelee hiljaisuuteen kellotapulista,
tai unissaan liikahtelevain härkäin kellojen metallista sointia.
Voimakas lihanhaju tunkee hänen sieraimiinsa: joku eläimen raato, jonka
alkava mädäntyminen suloisesti kutkuttaa nälkiintyneen hajuaistia, on
epäilemättä lähettyvillä. Varovasti hän kulkee hiipien aitoviertä,
käyttäen hyväkseen puiden varjoja, aina muutamien harppauksien päähän
siitä paikasta, missä hän aavistaa sen löytyvän, tuon ruskean kasan
puhtaan valkoisella lumella.
"Vastapäätä oleva talo on vaipunut syvään uneen; suuresta, tyhjästä
ikkunasta voi nähdä, että se joko on asumaton tai että siellä nukutaan.
Mutta Mikko Repolainen on epäluuloinen. Pettämätön vaistonsa ohjaa
hänet ikkunan eteen, jonne hän urheasti täyttä vauhtia kiitää. Hän luo
silmänsä, raadon eteen pysähtymättä, epäluulonalaiseen ikkunaan. Joku
toinen ei olisi mitään huomannut, mutta vanhan metsäeläimen läpitunkeva
katse on nähnyt erään ikkunaruudun yläkulmasta kajastavan heikon
punerruksen, ja siinä on tarpeeksi, hän on asian oivaltanut.
"Mies joka tuolla asuu, lataa ehkä pyssyänsä ja on valmiina
paukahuttamaan, mutta lyijykuulat eivät vaan ole Mikko Repolaista
varten. Sillä Mikko on varma siitä, että tuon hiljaisen ikkunan takana
pitää vahtia mies, yksi hänen vihollisiaan, hänen rotunsa tuhooja; hän
on sammuttanut lamppunsa uskotellakseen nukkuvansa, mutta uuninluukut,
jotka hän on jättänyt sulkematta, ilmiantavat hänet, ja Mikko, joka
on jo kuullut pyssynpamauksia tänä yönä, tietää nyt minkätähden mies
valvoo. Kuka tietää, kuinka moni vähemmän epäluuloisista on saanut
hengellään maksaa varomattomuutensa asettuessaan pyssynkantaman
piiriin! Ja Mikko kuvaili mielessään nuo näytelmät: mies istuu
rauhallisena salamyhkäisessä asunnossaan ja tähystelee onnettomia
eläimiä tarjoten heille, millä nälkänsä tyydyttävät, ja hetken tullen,
pimeän turvissa ampuu uhrinsa raollaan olevasta ikkunasta. Täälläpä
ovat saaneet surmansa ne hänen toverinsa, jotka, kyeten vähemmän
vastustamaan halujansa kuin hän, läksivät seikkailemaan kylää kohti ja
katosivat ainaiseksi hänen näköpiiristään.
"Ja kettu, jonka varovaisuus on pettämätön, lähtee sipsuttamaan takaisin
metsätielleen, kun eräällä aidalla näkyy valoa vasten kissan hahmo.
Ketun suuret, sumeat silmät ovat yön pimeydessä nähneet kotieläimen
fosforinkiiltävät silmäterät, ja aimo loikkauksin kiitää hän tämän
jälkeen.
"Kissa tietää kyllä, ettei hän kynsiään näyttämällä, mikä riittää
lannistamaan koirien rohkeuden, saa lamautetuksi vanhan metsäelävän
kiihkoa ja ettei häntä pakeneminen myöskään turvaisi Mikko Repolaisen
hyökkäykseltä. Mutta omenapuu on lähellä. Hän pääsee sen juurelle,
rupee jo kiipeemään sitä pitkin, kun vihlaiseva hampaanisku pysäyttää
hänet, ja hän jää vihollisensa haltuun, joka lopettaa hänet. Ja
hiljaisessa yössä kuuluu surkea ja pitkä nau'unta, kuolonhuuto, joka
saa kaikki kylän ja lähitalojen koirat haukkumaan kauan koppiensa
kynnyksellä tai piharakennusten perällä.
"Ja muitakin muistoja tuli hänen mieleensä, milloin ilahduttavia,
milloin värisyttäviä, sill'aikaa kun hetket yksitoikkoisina vierivät ja
päivät kuluivat.
"Sitten Mikko Repolaisen ajatukset sekaantuivat, hämmentyivät;
nautinnonmuistot yhtyivät kauhunkuvien kanssa hirveiksi painajaisiksi:
mahdottoman suuret jänikset pyörivät piiriä hänen ympärillään,
pamahuttivat pyssyjänsä, joilla he pehmittivät hänen nahkaansa ja
kiskoivat siitä pitkiä karvajuovia saamatta häntä hengiltä. Hänet
valtasi kova kuume; musta, kylmä turpa huokui kuumuutta, silmät kävivät
punaisiksi, kyljet huohottivat, pitkä, hieno kieli riippui ulkona
kidasta kuin kostea ja risainen riepu, ja sen keskiuurteesta helmeili
aika ajoin hikipisara, jonka hän kuumeisin liikkein vei kitaansa sitä
viileyttämään.
"Aika kului. Hän oli saanut vihiä pyydyksestä ja koettanut sitä
karttaakseen saada käsityksen uhkaavasta vaarasta, mutta hänen
metsäeläin-aivonsa eivät tajunneet mitään ihmisten koneistoista, ja
hän näki mieluummin nälkää varmassa turvapaikassa kuin yritti käyttää
hyväkseen turmantuottavaa, salaperäistä pyydystä.
"Eräänä aamuna hän ilostui ja luuli pääsevänsä vapaaksi. Mies tuli. Hän
viipyi siellä joitakin hetkiä, liikutti jotakin ja lähti pois; mutta
julma kirous, jonka hän lähtiessään laski suustaan, jätti ainoastaan
hyvin heikon toivon ketun sydämeen. Simppa oli vain koetellut pyydystä,
ja nyt tuli hän joka päivä aamunkoitteessa, tuntien loppuratkaisun
lähenevän.
"Tähän aikaan vaivasi kuume Mikko Repolaista entistä enemmän. Väliin
hän jäi pitkälleen moneksi minuutiksi, epätoivoisesti huohottaen,
nousi toisinaan jaloilleen ja kulki piirissä ympäri vankilaansa etsien
ulospääsypaikkaa, jonka hän yhä kaikesta huolimatta toivoi löytävänsä.
"Kuu oli viimeisellä neljänneksellä. Punainen kuunsyrjä näytti veriseltä
lihapalaselta, jota joku julma mahti kuletti pilvilaatalla. Nopeasti
kurotti kettu sitä kohti ohuen kaulansa, laihan kuononsa, oudon
suuret silmänsä. Niinkuin vankeuden ensimäisenä iltana, kajahtelivat
nytkin voimakkain henkäyksin tuulen kuorosäveleet metsän vehreissä
käytävissä, ja kettu oli kuulevinaan suuren jahtikoiraparven haukunnan,
joka vuoksen ja luoteen tavoin nousi ja laski vähitellen läheten.
Väliin taas hänen humisevassa päässään syntyi mielikuva lähteestä,
ja sammuttaakseen siinä polttavaa janoansa kääntyi hän lakkaamatta
ympäriinsä, etsien joka puolelta vettä, kirkasta vettä, jota hän pitkin
hörppäyksin latkisi.
"Yhdennentoista päivän aamunkoitto kajasti maidonvalkeana honkametsän
latvassa. Nyt oli loppu tehtävä vankeudesta. Äkkiä teki Mikko
Repolainen päätöksen ja ympärilleen katsomatta, kooten kaiken tarmonsa
laihtuneisiin käpäläparkoihinsa, teki hän hyppäyksen ja syöksyi
epätoivon rohkeudella tuntemattoman kohtalon syliin!..."